Monta vuotta sitten meillä oli kokonainen maatuska, tulijainen itäisestä naapurista. Vuosien kuluessa ovat uloimmat kuoret puunukesta kadonneet. Isoin halkesi ensimmäisenä, harmitti tietysti aikansa. Tänään jäljellä on enää pienin nukke, monen kuoren sisällä suojassa ollut. Miten kuvaavaa, kun sitä nyt ajattelee.
Puhuin tänään terapeutin kanssa sukuni naisten jatkumosta. Minun äitini oli pienenä oman äitinsä “nukke”. Mummi puki ja laitatti pikkutyttönsä hiukset kiharoille, valokuvissa äiti näyttää Shirley Templeltä. Mummin väkevästä toiveesta äiti opiskeli sairaanhoitajaksi, mummi päätti millaisen kihlasormuksen äiti sormeensa pujotti, mummin toiveesta minusta ei tullut Katjaa, vaan Marjo.
Äitini ei puhunut tunteista, ei määräillyt minua, mutta varoitteli, oli usein jostain huolissaan. Silloin tällöin näin siivun vapautuneesta äidistä, joka irrotteli Kaisaniemen tai Kaivopuiston konsertissa lempimusiikkia kuunnellessaan. Hyvin harvoin hän saattoi tanssahdella kotosallakin nähteni. Enimmäkseen hän sulkeutui kuorensa sisään, hoiti hommansa ja lepäsi.
Mummin äiti kuoli nuorena, jäi kotiseudulle Karjalaan, niin kuin mummin isä ja kaksi veljeä. Mummikin sai kaksi poikaa ja tyttären, joiden elämään halusi osallistua vahvasti. Niin vahvasti, että äitini ei antanut minua edes mummin kylvetettäväksi. Äiti tahtoi pitää mummin kauempana omista lapsistaan. Ehkä hän ei huomannut, kuinka jäi melko kaukaiseksi itsekin, en tänäänkään oikein tiedä, millainen äitini oli. Paitsi aina puuhakas, ja lastenlastensa elämässä monin tavoin mukana.
Terapeutin mielestä maatuskan sisällä oleva pienin nukke kuvastaa parhaiten sisintä itsessämme. Meistä voi kuoria aika monta kerrosta, ennen kuin olemme paljaimmillamme. Siksi olikin huvittavaa, kun huomasin pikkuisen maatuskan sänkyni yläpuolella hyllyllä. Näin siinä oman kuvani. Se on tosiaan pikkuruinen, sukunsa ketjussa kulkenut mamma sekin. Tällainen vajavainen ja uuden edessä hämilleen joutuva, mutta silti rohkea. Ei sen tarvitse isotella, eikä sulkea omia jälkeläisiään kuoriinsa. Eläkööt vapaina, pieninä ja haavoittuvina, mutta aitoina itsenään.
Niin kuin pari päivää sitten kertomassani tarinassa (podcast Ajantarinat, spotify), mieli voi pullistella ihmeellisestä väestä. Joskus tarvitsemme synnyttämiämme “apusisaria”, jotta tunnemme itsemme vahvoiksi. Joskus mieleen voi takertua menneiden sukupolvien “henkiä”, joista on ihan terveellistä tehdä pesäeroa. Kannattaa ainakin tutustua siihen pienimpään maatuskaan (tai miehiskään) ihan ajan kanssa. Joskus ne ovat niin ujoja, että puhuvat omalla äänellään vasta olonsa tarpeeksi turvallisiksi ja rakastetuiksi tuntiessaan. Se ääni on kuitenkin ainoa oikea, omamme.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 