Yöunessa olin tutun metsämökin pihalla. Näin piharakennuksen, jossa on sauna ja liiteri, ja muistin kuinka liiterin katonrajaan nikkaroidulta hyllyltä löytyi ruosteinen rasia. Näin nuotiopaikan, tunkion ja huussin. Muistin ulko-ovelle johtavat portaat, joilla yöllä istuessaan näkee uskomattoman määrän tähtiä. Metsä levittäytyi ympärille juuri muistikuvani mukaisesti, tiesin missä suunnassa kylä olisi, minne tulisivat kalliot ja Saimaan ranta. Metsälammenkin osasin hahmottaa oikeaan kohtaan. Hassua vain, että tuota pihapiiriä ei ole olemassakaan. Silti olen kulkenut siellä viimeisten kahden vuoden aikana.
Tarina on viimein kirjoituttanut itsensä loppuun. Se on käynyt neljällä apulukijalla, ja lähtee vielä maksulliseen Kriittisen korkeakoulun arvostelupalveluun. Joitakin korjauksia joutunen vielä tekemään, mutta huojennus on melkoinen, kun Kirjokannen kustantaja laittoi eilen jo viestin, että uusin käsikirjoitus on parasta mitä olen kirjoittanut. Otin nimittäin ison riskin, kun aloin kirjoittaa jotain todella erilaista kuin aiemmin.
Alunperin mieleen syöttyi näky erakosta metsämökissään. Oma mielialani oli laahannut jo pidempään alhoissa, lohdutin itseäni rauhalla, jonka erakkona löysin. Metsä otti syliinsä ja tuuditti turvaan, se oli tuttua jo lapsuudesta. Jokainen toru ja pettymys, pelonpoikasetkin, haihtuivat savumerkkeinä ilmaan intiaanileikeissä. Ratsastin näkymättömän hevosen selässä, kiipesin puihin, uin yksin kauniilla lammilla, tarkkailin eläimiä. Kaikki tämä palasi mieleen ja pursui tekstiksi. Mutta jouduin miettimään, olisiko teksti liikaa näyissä ja tunnelmissa viipyilevää. Lohduttaisiko tai kiinnostaisiko se ketään toista?
Yksin kirjoittaminen on intuitiivista puuhaa, seuraan eteeni ilmestyviä näkyjä uteliaana. Se mitä kaikkea tarinaan punoutuu, on lopullista versiota lukiessa itsellenikin yllätys. Otin kyllä jo alussa haasteen kirjoittaa koko tarinan ilman päähenkilön sukupuolta ja nimeä. Halusin kertoa jotain itsen etsimisestä, henkisestä matkasta, yksinäisyyden ja erillisyyden tunteesta, masentuneisuuden murtumisesta elämänjanoksi niin, että jokainen voisi samaistua. Miten paljon kirjoitinkin omista muistoistani, toiveistani ja tunteistani yllätti. Ja kuinka sain ne kaikki rivien väleihin, draaman kaarta myötäileviin juonen käänteisiin. Jotenkin matka kiertyi uuteen alkuun niin kirjan hahmoilla kuin minullakin.
Näkyjä kertoo jopa neljään sukupolveen ulottuvan tarinan ihmisen kasvusta eheäksi itsekseen. Tarinan pää-ääni on maailmaa tarkkailevan introvertin, mutta rinnalle nousee kaksi erilaistakin tasoa. On Toinen, jonka elämä jotenkin limittyy ensimmäiseen. Ja on mielen näkyjä, eri aikaan sijoittuvista tapahtumista, joilla on iso merkitys tähän hetkeen. Kun herkistymme itsellemme ja olemme avoimia ja antautuneita, saamme välillä selittämättömiltä tuntuvia merkkejä ihmeteltäväksemme. Ja kun päähenkilöni ottaa työkseen luontokuvia, hän rajaa maailmaa itselleen tärkeiksi näyiksi. Lopultahan elämässä sekoittuvat kaikki ulkopuolelta ja sisältämme nousevat näyt. Ne auttavat meitä kasvamaan sellaisiksi, kun itse haluamme. Siksi tarinan nimi on Näkyjä, ja se ilmestynee kansiin luettavaksi viimeistään syksyllä.