Jo pitkään minulla on ollut taipumus piilotella maailmaa omassa kotilossani. Onhan siellä turvallista, saa miettiä hiljaisuudessa omiaan, ja kiivetä tarinoidenkin selkään toisten häiritsemättä. Mutta kotilossa on lopulta aika ahdasta elää. Varsinkin silloin, kun kenkä jo puristaa, pipo on liian syvällä päässä, ja mitä näitä onkaan. Eli murheilla on tapana hautua suuriksi omassa lämpimässä pesässään. Ei ole ilmavirtaa eikä ulkomaailman vaikutteita, jotka läpäisisivät ajan kanssa mieleen kasvaneet pölykasat.
Vaikka itse hyvin tietää mitä eristymiselleen kannattaisi tehdä, ei se läheistenkään huomautuksista tai tönäisyistä heti nappaa. Olen hautonut toiveita turhankin kauan. Kunnes jonain hetkenä sitä työntää ne tuntosarvensa viimein esiin, ja lähettää ulapalle aran viestinsä. Se voi olla pulloposti, jonka määränpäästä ei ole tietoa, mutta jonka toivoo jossain tapaavan tuntemattoman käden ojennuksen. Voi se olla taivaan tuuliin heitetty vilpitön toivomuskin. Itse laitoin normisähköpostin loppuun jälkikirjoituksen, että jos teillä on siellä pienessä toimituksessa kovasti kiirettä, tarjoan pienen pääni ja avoimet käteni avuksi. Ja sähköpostiin kilahti heti kutsu haastatteluun.
On kyse vain paikallislehden avustamisesta, toimittajan hommista. Koska olen myös omaishoitaja ja kirjoitan hissunkissun kirjaakin, satunnaiset keikat kiinnostavat tällä erää. Mutta mikä mullistava muutos omassa ajattelussa tapahtuukaan, kun kävelee lumisateessa vuosien tauon jälkeen työhaastatteluun. Enkä edes jännittänyt yhtään. Ihan omana itsenäni istuin juttelemassa viihtyisältä tuntuneessa toimituksessa, ja kelpasin hommiin. Kotiin kävellessä muistin kuinka monessa kymmenessä paikassa sitä on aikanaan töitä tehnyt. Jokaisessa viihdyin, pärjäsin ja solmin hyviä ihmissuhteita. Enköhän minä vielä tänäänkin ole tuo sama utelias tyyppi. Katson vain ympärilleni avoimin ja myötäelävin silmin, hyvä siitä tulee.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 