Harhat (osa 11)

Nukun melkein kaksi vuorokautta tuon yön jälkeen. En vain pääse, enkä edes halua hereille. Kun sitten laskeudun portaita alas, on lattialla useammat kakat ja pissalammikot. Suututtaa. Päästän koirat heti ulos ja täytän tyhjenneet vesikupit ja ruokakipot. Annan ne koirien perään pihalle. Pyyhin tolulla lattiat. Kamala miten ne ovat odottaneet turhaan että tulisin hoitamaan hommat. Katselen niiden touhuja, sitten päänsärky vaatii kahvia. Laitan leipiä paahtimeen ja voitelen ne hillolla. Kävelytän koirat aika nopeasti lähimetsässä. Haluan päästä Nean huoneen kimppuun. Päätän pakata sieltä kaiken turhan pois. Kasaankin kaikki loput Nean tavarat kasseihin ja vien alas. Sitten vaihdan petivaatteet sänkyyn ja etsin varastosta päiväpeiton ja tyynyjä sängyn päälle. Haen olohuoneesta pöytälampun ja jakkaran sängyn viereen yöpöydäksi. Kannan varastosta myös ylimääräisen maton ja pienen lipaston yläkertaan. Huone alkaa olla erinäköinen. 

Kun makaan päiväpeitolla, katto näyttää samalta kuin lapsuudessa. On noustava sängyltä ylös, sillä kuulen jo kuinka isä kuorsaa, ja mummo liikkuu alakerrassa. Äkkiä koirien luo rauhoittumaan.

Kun otan koirat sisään, ne haistavat muutoksen. Ne käyvät heti yläkerrassa tutkimassa huonetta, vaikka eivät normaalisti tule ylös ollenkaan. Sitten ne palaavat omille lempipaikoilleen olohuoneeseen ja keittiöön. Itse seison vielä tovin makuuhuoneen ovella ja ihmettelen kenen huone se nyt on. Muistan miten isä humalassa alkoi lämpimillä ilmoilla nukkua pihalla vanhassa ammeessa. Parisänky on varmasti tosi yksinäinen paikka, jos siinä on joskus saanut nukkua kauniin vaimon vieressä. Minusta sänky oli ihana pehmeä turva. Mummo ei mielellään tullut makuuhuoneeseen vielä äidin lähdettyäkään. Kun isä nukkui siinä, minä saatoin ryömiä peiton kanssa sängyn alle. Oma pieni huoneeni oli vain lelujen säilytyspaikka, kolkko nukkua.  

Kaivelen lipastosta kevyempiä vaatteita, valitsen esille parit shortsit ja hihattomia paitoja. Nythän on kesä, pitää kai nauttia auringosta. Teen itselleni kannullisen jääteetä, mikä maistuukin ihanalta kuumalla takapihalla hörpittynä. Mutta sitten näen ne. Vieraat aurinkolasit puutarhapöydällä. Nousen tarkoituksella oikein hitaasti, ja kutsun koirat sisälle. Lukitsen takaoven huolella, ja tarkistan etuovenkin lukituksen. Kiipeän yläkertaan ja kurkin ikkunasta takapihalle. Ketään ei näy, mutta on selvää, että ne ovat taas tarkkailemassa minua. Typerää unohtaa lasit, olen tarkka tällaisessa. 

Asetan ison lierihatun päähäni ja lähden kauppaan ostamaan uusia ruokia. Niiden tarkistamiseen meneekin taas aikaa, ja lukot on varminta laittaa paikoilleen. Kaupassa yksi mies katsoo minua niin pitkään, että arvaan kyllä, ettei hän ole täkäläisiä. Olen hymyilevinäni sille ystävällisesti, mutta pistän tuntomerkkejä visusti mieleen. Olen tässä jo aika hyvä. Poikkean tarkoituksella vielä Alkoonkin, ja näen että mies seuraa myös sinne. Ostan pullon valkoviiniä illaksi, pakkohan tässä on rentoutua. Nyt en voi kertoa tästä edes Nealle. Kukaan muu ei tiedä missä olen mukana. 

Juon viinipullon yön mittaan, enkä nukahda hetkeksikään. Katselen pimeästä olohuoneesta takapihalle, kuuntelen tarkasti ääniä. Koirat nukkuvat ihan levollisina, mutta ei niidenkään vaistoon voi aina luottaa. Aurinkolasit jättänyt henkilöhän on voinut tehdä koirien kanssa tuttavuutta, niin etteivät ne enää hauku tämän lähestyessä. 

Mietin miksen ole löytänyt miestä, Lassen jälkeen ei ole ollut ketään. Ehkä en enää luota miehiin. Mutta olisihan se mukavaa, kun voisi valvoa ja juoda viiniä jonkun kanssa. Aamuyö alkaa valjeta, katson ihan uuden dokumentin  Madeleinin katoamisen tutkimuksista, Netflixistä. 

En mene seuraavaan tapaamiseen terapeutin luo. Siellä minua on helpointa vihollisenkin kuunnella. Soitan vain sinne ja ilmoitan että olen kuumeessa. Olo kyllä onkin kuumeinen. Kummallista. Nyt en enää tiedä mitä uskaltaisin syödä. Varmuuden vuoksi käyn väkisin oksentamassa entisetkin syömiset. En saa nousemaan ylös kuin vatsanesteitä. Valkoviini kyllä löyhkää vielä niistä läpi. Jospa viinissä olikin kuumeen aiheuttanutta myrkkyä. Parempi paastota, ei ole edes nälkä.

Dokumentista intoa saaneena, alan selailla sivustolta, onko kidnappaajista uutta tietoa. Joku on älynnyt uuden teorian, jonka mukaan tyttöä liikutellaan säännöllisin ajoin maasta toiseen, ihan systemaattisesti. Näin tytön jäljittäminen vaikeutuu huomattavasti. Mutta niinhän ne luulevat, meitä on  niin monta asiaa tutkimassa, että kyllä me vielä vapautamme Madeleinin, se on vain ajan kysymys. Meillä on hyvät tietokoneen luomat kuvat siitä miltä tyttö nyt näyttää, ja niin monta näköhavaintoa hänen liikuttelemisistaan.

Tulostan ison kartan seinälle ja alan merkitä nuppineuloin paikkoja, joissa tytöstä on tehty havaintoja. Olen nähnyt miten poliisit tekevät tutkimuksiaan. Olen melko varma, että paikannusten kautta löytyy selkeä kuvio, josta voimme päätellä missä kidnappaajat seuraavaksi liikkuvat. Paras kuitenkin keittää vahvaa kahvia, että jaksan toimia ja valvoa. Nyt on tärkeä vaihe, tätä ei saa hutiloida. Voi olla, että kukaan muu ei osaakaan etsiä kuviota. Aion olla sinnikäs, tehdä töitä niin pitkään, että syntyy tuloksia.

Lapset (osa 10)

• Eikös se ollu sun tyttö, joka hyppäs? Mitä varten se sen teki? Joku ukko tuulipuvussa hölkkää kohti ja alkaa kysellä. Tuijottaa sen näköisenä, että sen kuuluu saada tietää.

• Kyllä se oli. Ja jos se ei oo sulle sitä käyny kertomassa, niin tiedetään molemmat ihan yhtä vähän. Mutta sinun ei tarvii sen tavaroita pakata laatikoihin, ja miettiä tuota lopun ikääs. Tuutko pakkaamaan? Että oliko sulla jotain muuta? Katson sitä vuorostaan vaativana. Se häkeltyy ja seisoo suu raollaan.

• Niin no ei mulla muuta. Kauheeta se on, voimia vaan. Ja sitten se jo hölkkää tiehensä. 

Minä jatkan kävelyä koirien kanssa sillan alle, polkua pitkin. Hoksaan maassa mustan permanenttitussin. Otan tussista korkin pois ja alan kirjoittaa sillan alle:”Nea oli täällä!” Koirat koittavat kiskoa jo pois, mutta jatkan ”Mä myös!”. Heitän varmaan kymmenen radan varren kiveä metsikköön voimalla. Tekisi mieli huutaa jotakin, mutta siitähän koirat vaan hermostuisivat.

Päästän koirat takapihalle aitaukseen ja otan lasin vettä vielä kengät jalassa. Juotuani riisun kaikki vaatteet ja laitan kylpyveden valumaan. Istun kylpyhuoneen matolle odottamaan ja poltan siinä pitkästä aikaa tupakan, tapahtuneista kiihtyneenä. Kun vettä on tarpeeksi, painun pinnan alle ja koitan pidättää henkeä niin kauan kuin pystyn. Jos voisin jäädä veden alle, lopettaa hengittämisen, paeta. Kuplia karkaa suusta pinnalle ja korvissa suhisee. Rentoudun vähän, kun kuuma vesi on lohtuna ympärillä. Tunteet painuvat pohjaan, voin rauhoittua. Pesen kylvettyäni myös hampaat ja kääriydyn paksuun kylpytakkiin. Koirat saavat tulla sisään ja annan niille kaikille puolikkaat puruluut. Kiipeän portaat Nean huoneeseen. Hetken peitto ja tyynyt näyttävät ihan nukkuvalta tytöltä. Vedän peiton hitaasti sängystä, petyn kun sänky on tyhjä, ja asetun tyynyille tosi väsyneenä. Tuntuu kuin Nea kääntäisi kylkeään sängyn toisella reunalla.

Keskellä yötä herään paniikissa istumaan. Vartalo tärisee hillittömänä. Unessa olen jättänyt Mikun ja Nean kotiin kaksin. Istun pihalla polttamassa tupakkaa, kun näen ikkunasta, että joku huppupää kiipeää lasten luo yläkertaan. Koitan päästä takaovesta sisälle, se on lukossa. Juoksen etuovelle, joka onkin auki. Harpon portaat hädissäni hupputyypin perään. Tiedän, että jotain hirveää on tapahtunut, Nean huoneessa tuulee sisään auki heiluvasta ikkunasta. Peitto on lasten päällä, joten kiskaisen sen nopeasti sängyltä. Nea ja Miku makaavat siellä puukotettuina omassa veressään.  Kiljun apua mutta ääntä ei kuulu. Siihen herään hiestä märkänä. Tajuan että se oli unta, mutta lapset ovat silti kuolleet. Ensin alkaa nenä vuotaa, sitten ei tule kyynelistä loppua. Ulvon ja hankaan naamaa tyynyyn järjettömänä. Mikään muu ei mahdu mieleen, vain se, että en saa heitä mitenkään takaisin. Mikään ei auta tähän tuskaan. Tuntuu kuin kuolisin, sydän pysähtyy varmasti. Pyyhin nenää ja silmiä kilpaa peittoon. Tämän elinikäisen helvetin minä lusin. 

En tiedä kuinka selviän aamuun, varmaankin nukahdin lopulta tuskaan. Silmät ovat muurautuneet kiinni. On rähmää ja sellaiset silmäpussit, etten tiedä kuinka saan edes vähän rakoa, että näkisin jotain. Pitelen kiinni seinästä, kun laskeudun alas. Koirat tulevat heti jalkoihin ja pyrkivät nuolemaan naamaa. Nyt en jaksa muuta kuin sohia kattilaan teevettä ja napsautan oletetun kutosen hellan silmään. Istun pöydän ääreen ja mietin unta. Pitikö minun nähdä se että tajusin? Mitään ei ole enää tehtävissä, minä en kelvannut mihinkään. En kerennyt hätiin, en osannut edes lohduttaa. Jostain nousee raivo. Heitän tiskipöydältä pari juomalasia mäsäksi lattialle. Sirpaleet leviävät pitkälle, ja imuria hakiessa astun yhteen lasinsirpaleeseen kipeästi. Saan sirun pihdeillä kantapohjasta, mutta haava vuotaa vielä jonkun aikaa. En ymmärrä, tekisi mieli rikkoa lisää lasia, vaikka imurointia vihaankin. Sydän lyö ylimääräisiä, ja olen nihkeässä hiessä. 

Soitan teen juotuani terapeutille, ja ehdotan että hän tulisi kotiini, koska en voi lähteä tämän näköisenä ulos. Hän suostuu, tunnin päästä hän on jo ovella. Istun sohvan nurkassa, mutta hän kiertää kurkkimassa huoneisiin, myös yläkerrassa. Moikkaa hän koiriakin pihalla. Sitten hän laittaa meille kahvia ja istuu sohvalle. 

• Tiedätkö Helena, vaikka sulla on nyt kamala olo, niin minä tiedän, että sinä selviät. Nyt sen tietää, koska sun suru nousi pintaan. Jos se olis jääny pohjaan, niin se olis vieny sut mukanaan ennemmin tai myöhemmin. Nyt sulla on kaikki mahdollisuudet selvitä.
• Ei tunnu yhtään siltä. Se uni vainoo mua. Ja tää ikävä mikä mulla nyt on, niin tää ei varmasti hellitä.
• Se ikävä oli kaiken aikaa ihan pinnan alla. Sitä sä työstät nyt. Ja se oli hyvä kun sun unessa oli se ulkopuolinen tyyppi. Sä sait etäisyyttä tähän. Toi itku ois voinu tulla näiden viikkojen aikana milloin vaan. Sulla se tuli näin. Se että se kesti tänne asti, on varmaan lääkityksestäkin johtuvaa. Pääasia että nyt sä pääsit paljon eteenpäin. Voi tässä tulla takapakkia, kun alat ajatella kaikkia lasten asioita tarkemmin, mutta minä autan. Meillä on aikaa.

Minä nyyhkin, vasen jalka tärisee kovasti. Koitan hörppiä kahvia läikyttelemättä, mutta housuilla on jo iso märkä tahra. Meillä menee reilu tunti jutellessa. Yksin jäätyäni koitan ajatella muuta, mutta silta ja kylpyamme ottavat paikkansa. Ne ovat kärsimysnäytelmääni. Näen ne etupenkistä, mutten saa purettua lavasteita, enkä estettyä väistämätöntä. Tämä on oikea helvetti, ei painajaista, josta voi herätä.

Yhteinen teos

Noin yhdeksän vuotta sitten aloin kuljettaa kuopusta puheterapiaan Joensuuhun. Joskus samaan aikaan, (parin vuoden ajan), puheterapiakeskukseen tuli nainen ja poika, jotka kiinnittivät huomioni. Ehkä siksi, että naisen pukeutumistyyli ja koko olemus huokui taiteellisuutta, omaa näkemystä, rauhaa ja hyvää oloa. Koskaan emme vaihtaneet sanaakaan, mutta kerran kuulin miten hän kertoi terapeutille, että heillä on suuri vanha koulu myynnissä Revonkylässä, ja muutto Outokumpuun edessä. Asuimme silloin itse vielä Polvijärvellä, mutta vanhempani Outokummussa.

Kun sitten 2016 muutimme Outokumpuun, lapsemme olivatkin samassa koulun pienryhmässä. Muistin naisen samantien, ja aloimme jutella lasten asioista. Pian puhuimme jo kaikenlaista, lopulta aloimme kyläillä lasten kanssa vuoroin toisillamme. Koko perhe tutustui toiseen perheeseen, löytyi hämmästyttävän paljon yhteistä. Etenkin meillä Sirpan kanssa, ystävyytemme syveni. Olimme syntyneet 9.10. molemmat, tasan seitsemän vuoden välein. Meillä oli kummallisen paljon samoja kokemuksia ja näkemyksiä. Hiljaa mielessäni mietin jo varhain, että tulemme ehkä joskus jollain tapaa tekemään töitä yhdessä.

Sirpan maalaamat taulut ovat koskettaneet minua alusta asti, kertoneet kymmeniä tarinoita, läpäisseet tiensä sisimpään. Sirpa on lukenut tarinoitani, jo kauan ennen kuin yhtäkään oli julkaistu. Hänkin kirjoittaa tapahtumista lapsuudessaan, ja antaa minun lukea niitä. Hänestä on näiden pian viiden vuoden aikana tullut ihminen, jolle haluan kertoa usein ensimmäisenä jostain jännittävästä tapahtumasta ja uudesta ajatuksestani. Niinpä yksi kerta kysyin, että saisinko kirjoittaa tarinat joihinkin hänen tauluihinsa, sillä mieheni voisi lukea rauhallisella ja miellyttävällä äänellään ne sitten kuin pieneksi kuvitetuksi äänikirjaksi. Sirpasta ideamme oli hyvä.

Tänään saamme valmiiksi ensimmäisen tällaisen yhteistyön. Kertomukseni on nimetty Sirpan maalauksen mukaan, “Pesijä”, mutta maalauksia näkyy tarinan aikana monia. Tarina voi sijoittua yhtä hyvin menneeseen, kuin tulevaankin. Mies on tehnyt Sirpan tauluista kuvakoosteen tarinan mittaiseksi. Teoksen voi kokea youtubessa ja facebookissa, joko Sirpa Ylhäisen, Santeri Lanérin, tai Marjo Lanérin seinällä. Toiveissa on työstää näitä koettavaksi useampiakin, kunhan vain aikaa löytyy. Tarinoita on jo useita, äänityksiäkin tehty, kuvien saaminen mukaan jouhevasti vie eniten aikaa. Mutta tämä on uusi ja kutkuttava kokeilu meille kaikille. Toivottavasti myös teille kaikille.

Kivellä (osa 9)

Kivi on ainoa paikka, jossa saan olla rauhassa mummon käskyiltä ja katseilta. Ja siellä koen elämäni ensimmäiset heräävät halut, koska yhtenä iltapäivänä sinne kävelee naapurin apumies tupakalle. Näen hänet jo kaukaa. Olen pistänyt miehen merkille viikkoja aiemmin, kaupalla ja kylätien varrella. Hän on hurjan päivettynyt jo kesäkuussa, kulkee melkein aina yläosatta. Tukka on ylimittainen, silmät kauniin ruskeat ja pitkäripsiset. Miellyttää silmää, niin kuin Tauno Palo. Hän kävelee itsevarmasti kiveä kohti, mutta lähemmäs päästyään onkin melkein ujo. Kysyy mitä minulla on pullossa. En vastaa, vaan ojennan pullon hörpättäväksi. Hän tykkää makeasta viileästä kahvista, ja ojentaa pullon vajuneena takaisin, hymyillen rohkeasti. Sitten hän tarjoaa minulle uuden tupakan, sytyttää sen, ja istuu ihan kiinni reiteeni. Säpsähdän kosketusta, mistä hän kai innostuu. Seuraavaksi hänen kätensä on jo reidelläni. Minä vain tuijotan sitä, pitkiä ruskeita sormia, ja tunnen olevani kuumissani ja poskiltani punainen. Hän tuijottaa silmiini, heittää tumppinsa maahan, ja uhkarohkeasti sivelee pieniä rintojani puseron läpi. Tuntuu kuin pikkuhousuni kastuisivat. Samassa hänen oikea kätensä jo hierookin alushousujeni etumusta. Käsi on niin kuuma ja suuri, haukon henkeä suu auki. Hän siirtää minun käteni hänen housujensa etumukselle. Se on niin kova että hätäännyn, ja pomppaan kiveltä polulle. Kompastun ja nolostun. Lähden ripeästi kävelemään kotia päin, kun kuulen selän takaa ”Et sinä enää mikään pikkunen ole. Tule uuvestaankii, minä oon hyvä siulle.” 

Täytän kuusitoista vuotta heinäkuun alussa, enkä saa apumiestä mielestäni. Hieron useampana iltana alushousujen etumusta omalla kädellä, mutta halu vaan kasvaa. Sitten lähden yksi ilta saunan jälkeen tupakalle kivelle. Istun siellä kauan, ja luulen jo ettei mies ole enää hereillä, mutta kyllä hän tulee pitkin askelin viereeni. Hän työntää minut selälleni kivelle, jalat jäävät polvista alaspäin roikkumaan kiven ylitse. Hän seisoo jalkojeni välissä, ja avaa kylpytakkini hämmästyttävän hitaasti auki. Hänen päänsä laskeutuu kaulalleni, paksu tukka hieroo leukaani. Huulet hamuavat pieniä rintoja, kädet hivelevät reisieni ulkoreunoja. Hän tiputtaa housunsa nilkkoihin, sylkäisee käteensä, ja hieroo kättään jalkojeni välissä. Sitten kaikki käy minulle liian pian, en pysy enää tapahtumissa mukana. Hän survoutuu kivikovana sisääni. Tunnen vain kivun, ja hän hinkkaa itseään sisääni niin että joka työnnöllä selkäni raapiutuu kiveä vasten, ja takaraivonikin heiluu ikävästi. En nauti tilanteesta, mutta hän on painavana päälläni. Ynisee kuin pieni vasikka. Haistan hänen väkevän hikensä, ja minua alkaa pelottaa. Mutta siihen hänen työntelynsä loppuu, ähkäisyyn. Vuodan vähän verta ja paksua vaaleaa töhnää. Kuivaan itseäni heinätuppoon,niin kuin hänkin. Vedän kylpytakin kiinni, ja hän sytyttää tupakan, tarjoaa minullekin. Hän ei edes katso minua, sanoo vain:”Nyt sie oot aikuinen nainen. Mut ei tarvii kertoo kelleen.” Hän pussaa minua päälaelle ja lähtee kävellä lönttäsemään alamäkeen. Minua kirvelee, ja menen takaisin saunalle. Pesen itseni uudelleen huolella. Seuraavana aamuna saan ensimmäiset kuukautiseni, joihin pyydän mummolta apua. Tämä ottaa lakanani pesuun, ojentaa minulle paketin siteitä, ja tokaisee vain ”Jo minä oon miettiny millonka ne alkaa sinullaki. Nyt oot sitte pelehtimättä miesten kanssa, ettäs tiiät varoa.” Tuo tuntuu illan kokemus muistissa melkein lempeältä. 

Tapaamme apumiehen kanssa enää kerran kivellä. Puhumme niitä näitä, säästä ja heinänteosta, uudesta tanssilavasta ja Reijo Taipaleesta. Poltamme tupakat, ja sitten suutelemme vähän aikaa seisaaltaan. Hän koittaa irrottaa rintaliivieni hakasia selkääni hivellessään, mutta torjun hänet mutisemalla, että minulla on ne päivät. Hän hymyilee kummallisesti ja sanoo, että hyvä niin. Sitten eroamme poluillemme, enkä enää näe häntä kuin kauempaa. Pari kertaa hän kävelee metsään naapurin emännän kanssa. Minä alan katsella haaveillen uutta nuorta miesopettajaani, vaikka hän onkin naimisissa.  

Yhtenä iltana naapurin isäntä koputtaa vimmastuneena ovelle. Isä tarjoaa tälle ryypyn rauhoittaakseen tämän uhoa. Kuulen miten he mainitsevat apumiehen, ja sitten isä lähtee naapurin mukana ulos. Isä palaa noin puolen tunnin päästä, odotan häntä keittiössä yöpuvussa. Isä on punakka kasvoiltaan ja neuvoo minua varomaan hävyttömiä ukkoja. Minä kysyn mitä ne sellaiset on. Isä sanoo vain, että hyvä jos en tiedä. Kyllä minä arvaan, että apumies on juuri sellainen ukko. Enempää neuvoja isä ei kerkeä antaa. Viimeisen elinvuotensa hän ajaa rekkaa ahkeraan, ja ryyppää kotona yksinään. Minä kuljen arki-illat harrastamassa koululla, komea opettaja kun vetää lukupiiriä, shakkikerhoa ja kuoroa. En minä enemmälti lueskele, enkä pelaa shakkia, mutta laulamisesta minä tykkään, ja kuulostan toistenkin mielestä ihan passelilta. Äidiltä peritty taito. Viikonloppuisinkaan en isän kanssa istuskele, vaan hyppään tansseissa, tai lueskelen omissa oloissani Harlekiineja.

Äiti häviää, osa 8

Makaan aamuyöllä sängyssä, päätä kivistää edelleen. Näen isän ja äidin yläkerran makuuhuoneen ikkunassa. Äiti haluaa hypätä ikkunasta, hänen kätensä vuotaa verta, pitkä tukka hulmuaa tuulessa. Isä pitää äitiä kiinni vyötäröltä ja hokee, että älä hyppää, Helenakin on tuossa. Mutta äiti ei kuule, se vaan riuhtoo itseään irti. En tiedä miten siinä olisi käynyt, jollei naapurin isäntä olisi tullut pihalle. Se siirtää tikkaat ikkunan alle, kiipeää ne ylös, ja äiti säikähtää sitä, perääntyy isän syliin ja tuijottaa naapuria kauhistuneena. Naapuri menee soittamaan auton, ja isä lähtee viemään äitiä pois. Naapurin rouva tulee meille siksi aikaa, keittää velliä, hyräilee virsiä. Minä vain odotan isää. Jotenkin tiedän, ettei äiti tule enää kotiin. Mutta sitä en tiennyt, etten näkisi sitä vai häntä tuon päivän jälkeen enää ollenkaan. 

Naapurin rouva on mummon ystävän tytär, ja pian mummo tuleekin sen tilalle meille auttelemaan. Minä olisin ottanut hymyilevän ja hyräilevän naapurin rouvan, enkä mummoa, joka haukkuu äitiä, ja minullekin vain tiuskii. Isää se hemmottelee, mutta isä antaa aina minullekin osan herkuistaan. Syliin en kuitenkaan pääse, en vaikka isä istuu kiikussa ihan rauhassa, ja sylissä olisi tilaa. Monta kertaa koitan päästä siihen, mutta aina se toppuuttaa käsillään, ei päästä ylemmäs, sanoo vain, että älähän nyt iso tyttö.

Minä alan harjata hiuksia äidin peilipöydän ääressä. Nuuhkin kasvorasvapurkkia, pirskautan kielon tuoksuista hajuvettä, sipaisen huuliin vaaleaa punaa.Tutkin siltä jääneitä koruja ja tavaroita, ja kokeilen sen vaatteita. Yhdellä kertaa mummo huomaa, ja sen jälkeen vaatteet on kaikki viety pois. Hiusharjan se jättää, mutta tekee minulle aamuisin niin kireät letit, että koko päivän koulussakin päänahkaa kiristää. Ja joulujuhlaan se on ommellut minulle mekon, joka on mielestäni äidin mekosta pienennetty. Tunnistan ihanan valuvan, viileän tuntuisen keltakukkaisen kankaan, mutten sano mitään. Pelottaa että mummo ottaa sen pois. Ja toivon salaa että tuo tekisi lisääkin mekkoja, äidin vaatteista.

Isä käy äitiä katsomassa yksin ja käynnit tekevät sen itkuiseksi. Minun kysymyksiin äidistä se ei vastaa. Kiertää ne lyhyesti, sanoo ettei äiti ei voi hyvin. Joskus herään yölläkin siihen ääneen, että isä nyyhkii. Näen nytkin miltä  sen makuuhuoneen katto näytti, tuli sitä niin usein tuijotettua. Vaaleaksi maalattua ohutta lautaa, jossa pienet naulanpäät kulkivat somissa riveissä. Minusta ne olivat kuin hiiren tanssiaskelia. Hiiriähän meillä siinä talossa kulki rapistelemassa. Joskus rapistelee myös isä, paperista Alkon pussia, sille alkaa viina maistua. Mummo huutaa nyt isällekin rumia. Kukaan ei enää tuo kukkia maljakoihin, eikä pullaa saa enää sotkea kahvikupissa. Siivut pysyvät riveissä tarjottimella, kahvi siististi pikkukupeissa asetilla. Sitten loppuvat pullasiivutkin, alamme saada vain kanelikorppuja, mutta niitäkään ei saa kastaa kuppiin kuin salaa.

Mummo ei jaksa kauaa ajella pyörällään meille päivittäin. Käy kuitenkin muutaman kerran viikossa, jolloin tuo ostoksia kaupalta, ja siivoilee lähinnä alakerrassa. Yläkerran makuuhuonetta se oikein karttaa. Laittaa ruokaa isomman määrän kerralla, leipoo leipääkin. Minua varoittelee milloin mistäkin, ja haukkuu vähistä vaatteista, huulipunasta, ja siveettömistä kirjoista. Itse se asustelee kylän keskustassa kirkon kupeessa. Tarkkailee ikkunoista kaikkien asioita, ja hurskastelee kirkon etupenkissä. Varoo varmasti kaikkea, paitsi puuttumista toisten ihmisten asioihin.

Jossain vaiheessa minä löydän isän tupakat, ja otan koko vasta avatun askin talteeni. Isä etsii sitä aikansa, muttei keksi kysyä minulta. Opettelen polttamaan ensin poskisauhuja. Aika nopeasti nikotiini saa minut koukkuunsa, ja alan purkaa ikäviä, hermoja raastavia, kiukkuisia, ja milloin mitäkin tunteitani salatupakalla. Kuljetan jäähtynyttä, maidolla ja sokerilla lotrattua kahvia pullossa mukanani, navetan takaa alkavalle polulle. Siellä on laakea kivi mäennyppylän päällä, josta tarkkailen maisemaa, ja missä polttelen tupakkaa. Joskus oikaisen kivelle makuulle, ja mietin millaista on olla aikuinen. Menenkö naimisiin, saammeko lapsia, olenko jossain töissä? Jotenkin minusta tuntuu, että matkustelen ulkomailla, miehiä tulee ja menee, lapsia ei ilmaannu ollenkaan. Ehkä koiria kuitenkin.

Hautajaiset ja kylvyt (osa 7)

Herään aamulla jo neljältä. Keitän teetä ja puuroa, plärään valokuvia, joita on vain vähän vanhassa konvehtirasiassa. Mikusta ja Neasta on vain muutama kuva vuosien varrelta. Olen unimaisessa välitilassa, jossa tiedän lasten kuolleen, mutten ymmärrä, miksi itse jäin eloon. Tämä huone ympärillä väreilee. Täällä leijuu mennyt henki, aika jonka elin lasten kanssa vain jotenkuten. Se on ohuena seittinä kaikkialla, näkyvissä tietyssä valon kulmassa. Kun kulkiessani osun muistoihin, ne takertuvat kasvoihin tahmeina verkkoina, jotka on pyyhittävä kämmenin pois. Niitä on kaikkialla, ripustautuneina eri korkeuksiin. Vaikka väistelen niitä, pakostakin joku tarttuu päin näköä.

Muistan miten Nea huolehti Mikusta jo pienenä, niissä vaikeimmissakin tilanteissa. Kun Miku kesken konttailun äkisti kallistuu kyljelleen matolle, ja alkaa kouristella ja korista. Itse halvaannun, mieli tyhjenee, tahdon vain pois tästä karmeasta tilanteesta. Nea, 4-vuotias saparopää, vetää minun käteni Mikun kyljelle. Tytön takia tajuan katsoa ettei kieli ole hampaiden välissä, eikä poika lyö itseään mihinkään kouristellessaan. Sitten kun vapinakin lakkaa, istumme Nean kanssa hiljaa pojan vieressä. Päässäni vapina jatkuu, en pysty rauhoittumaan. Nea jo silittää veljensä päätä ja höpöttää tälle jotakin pipistä. 

Ja se toinen kerta, kun Miku kesken puuron sai kohtauksen ja veti puuroa henkeensä. Säikähdin niin pahasti, että Nean piti hokea ”Äiti soita ambulanssi!”, muuten en olisi osannut toimia. Nea laittoi sormensa Mikun suuhun ja poisti puurot suusta. Hän tuki yhdellä kädellä Mikun päätä syöttötuolissa, ja toisella koitti taputella selkää. Minusta oli vain oven avaajaksi ensiavulle. He toimivat niin ripeästi ja tehokkaasti, etten tajunnut edes, kun he jo lähtivät Miku mukanaan sairaalaan. Lupasin mennä perässä. Kun sitten saavuimme sinne Nean kanssa taksilla, Miku nukkui valvottuna osastolla. Keuhkot oli kuvattu, ja nyt piti varmistua, ettei puuron joutuminen sinne aiheuttaisi keuhkokuumetta. Saimme pojan kotiin vasta parin päivän päästä. Onneksi keuhkokuumetta ei tullut, eikä muitakaan seuraamuksia.

Pidämme Nealle minimalistisen muistotilaisuuden, jossa papin ja minun lisäksi on läsnä vain terapeuttini. Juomme kahvit ja näytän heille viimeisimmän koulukuvan Neasta. Pappi ei muista Neaa lainkaan, vaikka tämä pääsi ripille vasta vajaat kaksi vuotta sitten. Hän yrittää kuitenkin puhua, kuin kuin olisi tuntenut Nean. Mikun hautajaiset hän muistaa, niistä minulla taas ei ole selviä muistikuvia.

Hautajaisten jälkeen alan tuntea itseni eri ihmiseksi kuin aiemmin. Mikään lääke ei ole ennen vienyt kaikkea hälyä, epäilyksiä, ylimaallisia innostuksia ja syviä notkahduksia näin hyvin pois. Tunnustelen olemistani joka aamu aivan ihmeissäni. Tällaisiako muiden ihmisten aamut ovat? Keitetään kahvia ja puuroa, luetaan lehti, ja suunnitellaan päivän hommia. Kummastelen tätä terapeutillekin ääneen, ja hän on tosi pahoillaan, että lääkitys on saatu kohdilleen vasta nyt, eikä pitkäkestoista terapiaa ole tarjottu tueksi aiemmin. Mietimme varmaan molemmat saman hiljaisen tovin kuinka erilaista lasteni elämä olisikaan voinut olla. Minunkin elämäni, koko perhepaketti. Kaikki on ollut vuosikymmenet sellaista sotkua, enkä ole paremmasta tiennyt. 

Terapeutti pyytää minua kirjoittamaan kirjeet vanhemmilleni. Saisin sanoa niissä mitä hyvänsä. Koitan kirjoittaa niitä usean päivän ajan, mutta vain isälleni saan jotain aikaiseksi. Muutaman kysymyksen lähinnä. Miksi hän ei ottanut minua lähelleen? Miksi emme koskaan käyneet katsomassa äitiä,  miksi kävimme vain mummolla, joka haukkui äitiä joka kerta? Olihan äitini joskus alussa terve, sellainen nainen, johon hän suin päin rakastui? Äidilleni en osaa kirjoittaa mitään. Lopulta herään yöllä jo nukahdettuani, ja raapustan äidille pimeässä yhden kysymyksen:”Rakastitko sinä minua kun olit vielä terve?”

Aamulla kesken koirien ulkoilutuksen, metsäpolulla muistan, kun olimme äidin kanssa heinikossa. Siellä oli pieniä kissanpentuja, kömpelöitä ja maailman suloisimpia. Kysyin äidiltä jotain niiden kaikkien säästämisestä, koska olin nähnyt että pennut saattoivat kadota äkisti. Äiti silitti yhtä pentua kämmenellään ja sanoi minulle, että kaikilla maailman olennoilla on samanarvoinen sielu. Sitten hän suukotti jokaista pentua, ja minua myös. Kuulen miten hän kuiskaa korvaani, että olen hänen pentunsa, ja me tuoksumme samalta. On lämmin, tuntuu kuin joku kävelisi takanani tällä polulla. Ei kukaan tarkkailija, ehkä äiti, tai Nea. 

Päivällä yllätyn, kun terapeutti ei edes lue kirjeitä. Hän vain kysyy, sainko jotain sanottua. Sitten huoneeseen tulee muutakin psykiartisen poliklinikan väkeä, ja laitamme raha-asiani tilanteen tasalle. Työkyvyttömyyseläkkeen lisäksi voin saada korvausta lääkkeistä, ja terapiakäyntinikin maksetaan melkein kokonaan. Saan myös kotiavusta naisen, joka pesee ikkunat ja siivoaa asunnon perusteellisesti. Hän kysyy pakataanko Nean loputkin tavarat pois, mutten halua.  Katselen koirien liikkumista takapihalla kirkkaampien ikkunalasien läpi. Kaikki on kirkasta, kirvelevää, pistelevää, mutta suru on edelleen sisälläni sumpussa. Olen nivusiinsa asti kumisaappailla suojattu perhokalastaja, vyöryvän kosken keskellä. Tiedän että tulee hetki kun kastun kunnolla, yhtä varmasti kuin jäät ryskyvät ajallaan tiehensä. Menenkö silloin suruni mukana pohjaan saakka? Haaveineni veden alle, sukelluksiin poikani perään.

Haluan rauhoittua, ja vien neljä koiraa kerrallaan ulos. Toisen erän kanssa lähden uuteen suuntaan. Jalat vievät kohti vanhaa rataa ja sen yli kaareutuvaa siltaa. Koirat ovat levottomia, aistivat varmaan enemmän kuin minä. Mietin millaista olisi nousta kaiteelle seisomaan, katsoa alas ja astua tyhjään. En osaa itkeä, mutta haluaisin päästä siihen hetkeen, ja tarttua Neaa nilkoista. Pitäisin kaikin voimin kiinni, en päästäisi häntä putoamaan. Taluttaisin tytön kotiin ja lupaisin hakea meille apua. Antaisin hänelle rauhan opiskella, laittaisin ruokaa, lämmittäisin saunan. Kysyisin, mitä sinulle kuuluu. Hän menisi pesuista lämpimänä ja tuoksuvana sänkyyn. Peittelisin hänet, toisin lasin vettä yöksi sängyn viereen. Toivottaisin hyvää yötä, nukahtaisin itsekin pelkäämättä mitään. 

Näen unta missä ennätän nostamaan Mikun kylpyvedestä ylös. Hän köhii aikansa, mutta istuu sitten kylpytakissaan sohvalle juomaan lämmintä kaakaota. Katsomme yhdessä jotain lastenohjelmaa, ja meitä naurattaa. Niin tavallinen muisto monelle, mutta ei minulle. Emme edes istuneet sohvalla yhdessä koskaan. Jos lapset katsoivat telkkaria sohvalla, minä olin koneellani, nukkumassa, tai pihalla tupakalla. En keittänyt kaakaota, ja luultavasti hymyilin heille enemmän  ajatuksissani, kuin oikeasti. 

Kerron nämä lapsiin liittyvät huomioni terapeutillekin. Hän sanoo, että sieltä ne tunteet alkavat nostaa päätään. Saisin kuulemma varautua vielä rankkasateisiin ja tulviin. Luultavasti vuosien itkut vyöryisivät ilmoille ennen pitkää. Kummallista, olen utelias miltä se sitten tuntuu. Kun mikään ei ole tuntunut miltään, niin pahakin on parannusta.

Makaan saunan lauteilla illalla, kun muistan yhden lapsuuteni erikoisen päivän. Sen täytyy olla vähän ennen äidin laitokseen joutumista. Tulen ulkoa tupaan, ja kuulen heti miten mummo kovalla kimeällä äänellä moittii äitiä.

• Luuletko että töitä tehdään tuollaiset hepenet päällä? Parhaassa mekossa, korutkin vielä korvissa. Hupakko! Kenelle sinä keikistelet? Johan sinä minun pojan liehittelit matkaas. Tuommosen miniän otti josta ei ole mitään apua. Töitä et osaa tehä. Täällä vaan liihottelet päivät pitkät ja silittelet kissoja ja poimit kukkia. Luuletko että tämä talo pystyssä pysyis ilman minua? 

Äiti on kuin omassa kuplassaan, mutta vaivaantuneena. Minä pöllähdän siihen keskelle ja mummo alkaakin sättiä minua.

• Tuommonen se on sitten tyttökin. Niin on ku äitinsä. Sisällä ei näy, ulkona kiipeilee puissa ja naapureitten mailla asti käy hortoilemassa. Niin saa isänsä olla perään kattomassa. Huolia on vaan tässä talossa. On se kumma kun ei järki kasva isollekaan ihmiselle. 

Minä kävelen äidin eteen, ja vien hänet kädestä pitäen ulos. Ei meidän ole pakko kuunnella mummoa. Kävelemme navetan rapulle istumaan. Äiti jähmettyy siihen ilmeettömänä. Minä kerään hänelle ison kimpun voikukkia. Äiti painaa kasvonsa kukkiin, ja saa nenänsä ihan keltaiseksi. Onneksi isä ajaa autolla pihaan. Se käy sisällä ja ilmeisesti mummo sille kertoo oman puolensa asioista. Kohta mummo lähtee tuhisten pihasta, polkee vanhalla pyörällään isommalle tielle, hiekka vaan pölisee siinä vauhdissa. Isä tulee ulko-ovelle huutamaan meitä kahville. Pirttipöydällä on jo paksut siivut tuoretta pullaa upotettuina kolmen kupin pohjalle.

Vielä samana iltana isä raahaa vanhan ammeen ladosta pihalle. Hän kantaa siihen ämpärikaupalla lämmintä vettä ja puristaa nestesaippuaa vaahdoksi. Äiti riisuuntuu keskellä pihaa alasti ja astuu ammeeseen. Isä alkaa maalata ladon seinää, mutta kurkkii äitiä hyvillään moneen otteeseen. Minä kierrän keräilemässä kissankelloja ja koiranputkia kauniiksi sinivalkeaksi kimpuksi. Haen niille komean maitokannun ja vettä. Äiti ihastelee ääneen kukkiani, ja pyytää että ripottelisin veteen juhannusruusun tuoksuvia terälehtiä. Sitten minäkin pääsen tuoksuvaan ammeeseen, vaikka vesi alkaakin jo olla viileää. Nojaan selkäni äidin rintaan ja hän laulaa joistakin kaukomaille lentävistä linnuista. Äidin ääni on ihanan heleä, kirkas ja täynnä toivoa. Minä katselen jo aavistuksen punertavaa taivaan rantaa, ja mietin miten meidän perhe lentäisi lintujen perässä, jonnekin uuteen maahan.

Suihkussa shampoon valuessa viemäriin muistan pojan viimeisen vaahtokylvyn. Äkkinäinen vihan tunne hakkauttaa päätäni kaakeleihin niin että otsaan tulee verenpurkaumat ja kunnon jomotus. On sietämätöntä, etten minä istunut kylvyssä poikani kanssa ja laulanut hänelle. Hän lähti yksin kaukaiseen maahan, eikä muista minusta mitään.

Pienet (osa 6)

Koti on kuin vieraiden ihmisten hylkäämä tukiasema. Etsin jälkiä Neasta, mutta myös pojasta. Nean koulukirjoja, vihkoja, piirroksia ja muistilappuja on monta paperikassillista. Vaatteita hänellä on yllättävän vähän, muutakaan tavaraa ei ole paljoa. Pari kertaa katse hakeutuu seinälle piirrettyyn kasvokuvaan pikkuveljestä. Mikun ilme on niin tuttu ja elävästi ikuistettu, tuntuu kuin hän katsoisi oikeasti suoraan kohti. Miten Nea on voinut katsella tuota kuvaa joka päivä? Minun on vaikea hengittää jo pienen silmäyksen hänen kasvoihinsa luotuani. En nähnyt Neaa niitä piirtämässä, mutta nyt näen hänet kumartuneena paperin päälle. Pitkä tukka roikkuu lattialle asti, liian lyhyet hihat ulottuvat vain ranteen ja kyynärpään puoliväliin. Herkät ja ohuet sormet etsivät aina uutta viivaa. Veli muodostuu valkeaan pohjaan kuin nostaisi sieltä päänsä ylös. Sisko kutsuu veljensä esiin, ja tämä tulee. Kurkussani on hiekkaa, eikä sydän tiedä miten sen kuuluu lyödä. Rinnassani muljahtelee niin ahkerasti, että kallistun sängylle sikiöasentoon. Nappaan sängyltä tuhruisen peiton, jonka tuttu haju tuudittaa minut uneen pitkästä aikaa. On kuin lapset hengittäisivät vieressäni.

Tokkurasta selvittyäni huomaan miten paljon päivään mahtuu työtä. On ulkoilutettava koirat moneen kertaan, annettava puhdasta vettä ja riittävästi ruokaa. Koti on tosi sotkuinen, siivoan pienen palan kerrallaan. Juon teetä, koitan vähentää kahvia puoleen. Huudan ääneen Neaa ja unohdan ettei hän vastaa kutsuun enää. En silti pysty itkemään. Ahdistaa, keskivartalo on tiukassa korsetissa. Surua kunnon itkuineen tämä enteilee, mutta tunnetta on niin valtavasti patojen takana, että tarvitaan hyökyaalto pusertamaan se ulos. 

Olen kai aina elänyt niin yksin pääni sisällä, että tämä todellinen yksinäisyys ei paljoa siitä eroa. Huomaan kyllä kaipaavani Nean apua ja tunnetta hänen olemassaolostaan taustalla. Kun terapeutti kyselee millainen Nea oli, en osaa vastata mitään. Jokin terapeutin olemuksessa nostaa sanat tunnollinen,  vaatimaton, ja pidättäytyvä. Siltähän tuo edessä oleva ihminen kaikessa viileydessään ja siisteydessään vaikuttaa. Mutta sitten on myönnettävä, että juuri sellainen Neakin oli minulle, mutta millainen hän mahtoi olla oikeasti, itselleen? Siitä minulla ei ole aavistustakaan. Kokonainen tytär vilahti täysin ohitseni. Poikaakaan en selväpiirteisenä muista. Pelkäsin aina, etten osaa häntä hoitaa, ja sysäsinkin Nean hoidettavaksi. Seurasin kyllä vierestä mitä he touhusivat, ja yleensä koin itseni ulkopuoliseksi. 

En osaa kertoa perhe-elämästämme paljoa. Niin usein olen maannut sängyssä, tai sitten touhottanut kunnon kierroksilla. Tavallisia rauhallisia arkipäiviä muistan vähän. Se on hullua, Nea oli kuitenkin jo seitsemäntoista. Tuntuu kuin joku olisi pilaillut kustannuksellani, ja vienyt minulta nuo vuodet. Mistä minä niitä enää etsisin? Vain minä olen jäljellä. Terapeutti koittaa lohduttaa, että varmasti sieltä nousee muistiin vielä paljon asioita. Mutta minä tiedän, ettei sellaista voi muistaa, mitä ei ole ollut: arkista perhe-elämää.

Yhdellä kerralla terapeutti ohjaa minut katsomaan itseäni lapsena. Onnistun kuvittelemaan itseni pikkutytöksi isän ja äidin väliin. Äidillä ei ole kasvoja, ja hänen takaansa levittäytyy mummon suuri varjo. Näytän pieneltä ja surulliselta. Isä ja mummo katsovat vain äitiä. Terapeutti pyytää minua ottamaan tytön syliin, silittämään tämän tukkaa, ja sanomaan hänelle, että minä näen sinut. Teen niin, vaikka se tuntuu tosi oudolta.

Mielikuva pienestä tytöstä vaivaa minua. Olen virunut yksinäisellä rannalla, muiden meloessa ohitseni. Olen koittanut huutaa toisten perään, takertua lahkeisiin ja helmoihin. Taidan vieläkin olla kuin pieni eksynyt lapsi. Ensimmäistä kertaa suren lasteni takia heidän osattomuuttaan. Heidän on epäreilusti pitänyt kasvaa oman äitinsä ohi jo pieninä. Minä olen tosielämän keskelle kotelooni juuttunut toukka. Mitään metamorfoosia ei tullut, ei kimaltavia sudenkorennon siipiä, eikä vastuuntuntoista, sylissään hellivää äitiä. Silti minun kuulemma pitäisi nyt luopua kotelosta, vaikka lapsia ei enää ole. Miksi vaivautua?

Osa 5

Jo viikon olo on ollut ihmeellisen rauhallinen, josta päättelen viimein saaneeni sopivat lääkkeet. Vuosien mittaan on kokeiltu monia. Ei ole ihan selvää, onko minulla skitsofrenia vai bipolaarisuus. Tärkeintä on, ettei pää ole niin sekavia ajatuksia ja moniäänisiä pulinoita täynnään. En mene ees taas ja ylös alas. Välillä on hiljaista ja valoisaa, voin katsoa ympärilleni rauhassa ja huolella. 

Terapeutti ottaa ajatuksistani kiinni kyselemällä paljon menneistä. Hän ihan kuin ryhdistäytyy, ojentaa selkänsä suoremmaksi ja suuret silmät odottavat jokaista muistoani. Se kutsuu menneitä esiin. Suustani purkautuu loputon sanojen pötkö, pellen toisiinsa sitomien liinojen pitkä nauha. Ulos purkautuneina kuulen ne itsekin ensimmäistä kertaa, ja hämmästelen kenen elämästä ne kertovat. Minulleko tuo kaikki on joskus tapahtunut? Kuinka ne nyt vyöryvät sieltä, vuorten rinteitä vilkkaina puroina? Kerimme yhdessä sanojen nauhaa vyyhdiksi, järjestellen, huokaillen, hämmästellen. Minulla on ollut kummallinen, raskas ja tumma elämä. Mutta sana kerrallaan siihen ilmestyy vaaleampia alueita.

Olen perinyt äidiltäni pään, jossa johdot ja sähköt kulkevat omalaatuisin yhteyksin. Minulla ei ole selkeärajaisesti vain yhtä diagnoosia. Äitiänikään ei aikanaan osattu hoitaa, suljettiin vain pois ihmisten ilmoilta. Hänelle oli annettu sähköshokkeja ja jäisiä kylpyjä, ja kokeiltu monia  lääkityksiä. Hänestä tuli perheellemme niin näkymätön, ettemme edes puheissamme viitanneet häneen, poispyyhkäisty. Miten ihmeessä kodistamme tulikin niin pimeä paikka?

Minun pääni ja elämäni, mutta siinä sivussa kahden lapsen. Kun lapset olivat pieniä vaeltelin ajatuksissani yövaatteissa vuorokauden ympäri. Keitin kahvia ja tein voileipiä itselleni. Nukuin tai hääräsin itseni uuvuksiin. Mitä lapset tekivät? Mitä söivät? Ei voi kelata valvontanauhaa, ei ole mitään muistikuvaa, tai valokuvienkaan kasaa. Jaa sitten tämä puutteellinen sotku terapeutin syliin.

Viestit ja miehet (osa 4)

Poistan lukot jääkaapista, pakastimesta ja puulaatikosta. En ole tutkinut Madeleinin katoamista muutamaan päivään, ei kai minuakaan nyt tarkkailla. Tutkin postin tuomia laskuja ja opettelen maksamaan niitä nettipankissa. Tilillä on vain vähän rahaa. Tekisi mieli tilata pitsaa, mutta arveluttaa, koska pitsaan olisi niin helppo ujuttaa jotain ylimääräistä, ja näkisivät samalla kotiosoitteeni. Syön taas vain keitettyä riisiä ja paistan kananmunia, niistä tykkäävät koiratkin. Naputan laatikossa olleeseen valkeakuoriseen puhelimeen Nean syntymävuoden. Messengeriin on tullut kuva alastomasta naisesta, joltain Minkalta. Sen jälkeen lukee ”Luulitko sä tosissas että joku haluis sua panna?”, ”Senkin huora!” ja taas uudessa viestissä ”Et voikaan olla, kukaan ei maksais susta!”. Mitä hittoa? Kuka tällainen Minka on? Miksi se lähetti tällaista törkyä Nealle? 

Juon kuumaa teetä takaoven portailla. Koirat kaivelevat pieniä kuoppia ja pissailevat aidan reunoille. En saa sen Minkan viestejä pois mielestäni. Nealla on ollut tuollainen vainooja. Eihän Nealla edes ollut mitään jätkiä. Missä välissä se olisi niitä kerennyt nähdä, ainahan se oli kotona tai koulussa. Varmaan vaan kateellinen tuo Minka. Neahan oli nätti, paksu hyvä tukka ja pitkät jalat. Mutta olisihan tuo saanut hymyillä joskus. En muista yhtään millainen nauru tytölläni oli. Joskus pienempänä ne kyllä veljen kanssa kikattivat oven takana. Paljonkos tässä itseäkään hymyilyttää? Hitto. Kaavin lusikalla loput korpun murut teemukin pohjalta ja otan koiratkin takaisin sisälle.

Seuraavalla kerralla terapiassa puhumme aluksi millaista kotona nyt on. Kerron vähän rutiineistani. On helpompaa purkaa jo kauan sitten tapahtuneita, niillä ei ole enää niin väliä. Kukaan ei kuule mitään tärkeää, jos terapeutin muistiinpanot joutuvatkin tämän huoneen ulkopuolelle. Niinpä kaivelemme seuraavaksi miessuhteitani, joista luulin unohtaneeni kaiken. Menee tovi etten saa sanottua mitään. Ensimmäistäni en ainakaan kerro tuolle nuhteettomalle, siistin sileälle ihmiselle. Olen puuhaillut niin paljon kaikkea, mikä ei varsinaisesti kohota itsetuntoa. On tukala olo, vaihtelen istuma-asentoa ja mieleen pyrkii ihan muita asioita. Sieltä muun joukosta sitten väkisinkin pulpahtaa esiin surumielinen juomari. Hän oli Nean isä Markku, komea pitkä mies, mutta aina humalassa. Hän oli hellä, se täytyy sanoa, koskaan ei tapeltu. Lämmin ja puhelias ihminen, mutta ei selvää päivää nähnyt. Vuoden kerkesimme olla yksissä, tyttökin syntyi, sitten tilanne äkkiä muuttui. Mies kai tuli jotenkin järkiinsä, kun sai lapsen. Se halusi olla jotain muuta. Alkoi käydä kirkossa ja tuli sitten uskoon. Lopetti juomisenkin, vakavoitui. En tiedä miten se kaikki kävi niin äkisti, mutta sieltä seurakunnasta se löysi uskovaisen parturi-kampaajan, ja muutti sen kanssa kauemmas. Väitti vielä viimeisellä kerralla nähdessämme, ettei uskonut olevansa Nean isä. Siinä ei ollut mitään järkeä. Kai se oli sille liian iso pala, kun ei se enää pitänyt mitään yhteyttä. 

Hänen jälkeensä seurustelin parin heittojätkän kanssa, kunnes tapasin Lassen. Ensin kaikki oli ihanaa, kuin Harlekiinista. Lasse oli kohtelias, antelias, ja kiihkeä. Sitten se alkoi kysellä minun menemisistäni ja tekemisistäni, jopa puheluita se halusi kuunnella vierestä. Sen mielestä tapasin muita miehiä. Se aloitti huutamalla ja jatkoi läpsimällä ja tukistamalla. Pian sain jo turpaani moneen otteeseen. Kun hän ensimmäisenä yhteisenä juhannuksena kuristi ja potki kylkiluuni ja leukani sairaalakuntoon, ilmiannoin hänet poliisille. Arvasin että jos en lähde, Nealla ei ole pian äitiä. Pakkasin asunnosta omat ja tytön tavarat kun Lasse oli töissä, ja hävisimme jälkiä jättämättä.

Siinä samassa huomasin odottavani lasta, ja niin me tytön kanssa muutimme mummolle. Hän oli jo 80-vuotias, mutta pelkäsin olla yksin. Tässä toisessa raskaudessa oli alusta asti vaikeuksia. Oli ylimääräisiä verenvuotoja ja särkyjä, mitkä osittain johtuivat kuulemma katkenneista kylkiluista. Tärkeintä oli, että pääsin eroon Lassesta, mutta uskovaisen mummon pelottelut ajoivat meidät pian taas uuteen paikkaan. 

Sain pienen vuokra-asunnon, jonne poika sitten syntyi. Hänellä oli jo vauvana epilepsia, mikä oli tosi pelottavaa. En uskonut osaavani hoitaa poikaa. Mummo kävi kerran meitä katsomassa, ja toi lämpimiä pullia mukanaan. Hän katsoi vauvaa ja tuumasi kovaan ääneen: “Enkö minä sinulle sanonu, että äitis kirous kulkee veressä. Jos saat piettyä tämän lapsen hengissä, niin siitä on sulle iso riesa, sano sit minun sanoneen.” Toista kertaa en päästänyt mummoa enää kylään, varmistin aina ovisilmästä kuka oli tulossa.

Kaiken vanhan esiin kaivaminen terapiassa hermostuttaa. Vaikken kerro siellä läheskään kaikkea, kotona loputkin vyöryy kimppuun. Joku yksittäinen muisto pojasta, mutta myös Markusta kiusaa niin, että tekee mieli ottaa useampi unilääke kerralla. Sen sijaan lämmitän saunan, ja makaan ylälauteella odottamassa kiukaan lämpenemistä. Nea kävi aina saunassa yksin. Tykkäsi juoda pommacia saunan jälkeen, ja istua takapihalla jäähyttelemässä. Muisto onkin yllättävän elävä, tulee ahdistava olo. Otan kovat löylyt ja sen päälle kylmän suihkun. Pian herään sohvalta koirien haukuntaan. Kello on jo 01:24. Säikähdän ja otan koirat sisään. Jään sohvalle odottamaan uudestaan unta. Kun uni ei ota tullakseen, käyn heittämässä jääkaapin ruoat roskiin. Jos siellä kuitenkin on jotain vierasta.

Terapian jälkeen (osa 3)

Kotimatkalla minusta tuntuu, kuin terapeutti vieläkin kuulisi ajatukseni. Näen hänet nyökkäilemässä, rohkaisemassa seuraaviin sanoihin. Jokin hänessä saa ajatukseni valumaan vapaina. Kotiin päästyäni löhnötän sohvalla ja pää täyttyy muistoista. Ei mennyt kuin muutama kuukausi isän kuolemasta, kun  mummo kertoi, että äiti oli saanut laitoksessa halvauksen. Viikko sen jälkeen äiti kuoli sisäiseen verenvuotoon. Ihan kuin äiti olisi tiennyt, ettei isä enää tule häntä katsomaan. Mummo oli kuolemasta vain hyvillään. Muistan pienet hautajaiset, joissa oli mummon ja minun lisäksi vain pappi. Arkussa maannut vanha nainen oli aivan vieras. Kuluneet, kärsineen näköiset kasvot, ja ohut harmaa tukka. Silmäripset olivat kuin pikimustalla langalla tehtyjä hämähäkkejä kurttuisella vaalealla kankaalla. Huulet painuneet ihon sisään näkymättömiin. En enää muistanut miltä äiti näytti nuorempana. Siinä häntä katsoessani tajusin, että olin maailmassa yksin. Mummo tuumi ääneen, joko minullakin heitti päästä. Ei kuulemma kannattaisi nyt seota. 

Vanhemmat menivät manan majoille puolen vuoden sisällä. Kotitalo peltoineen myytiin, sain etsiä itselleni vuokra-asunnon kylältä. Kun mummon silmä vältti, pakkailin laukkuihin joitakin vanhoja tavaroita, joista muistin äidin. Paljoa ei ollut, mutta paksu Arabian maitokannu ainakin, johon äiti poimi kukkia ja keväällä puiden oksia, joiden silmuja ja kukintoja ihailimme sitten ennen aikojaan. Ja sen ihanan pitsipäiväpeiton, jonka äiti oli kertomansa mukaan pihistänyt omasta kodistaan lähtiessään muistoksi. Isästä otin talteen henkselit ja piipun. Päiväpeitto on edelleen pussissa varastossa, muut tavarat ovat kai menneet rikki tai kadonneet.

Ilta jo hämärtää, kun havahdun, koko päivä on mennyt sohvalla. Säikähdän kun tajuan, että koirat ovat unohtuneet takapihalle. Ne ovat sateesta märkiä ja vahva koirankarvan haju tulee niiden mukana huoneeseen. Annan puolikkaat puruluut kaikille anteeksipyyntönä ulos unohtamisesta ja kastumisesta. Etsin itsellenikin jotain haukattavaa, mutta kuivakaapin kahvaan tarttuessani vahva ääni varoittaa minua. Otankin sitten jääkaapista vain lautasellisen kylmää riisiä soijakastikkeella. Pöydän ääreen päästyäni olen paistettu lettu, lötkö ja valmis. Nyt en jaksa mitään muuta kuin niellä riisit, mennä pesulle ja maate.

Olen siirtynyt nukkumaan Nean sänkyyn. Tyynyliina tuoksuu tutulta, tuntuu kuin en nukahtaisi yksin. Aamuissa on uusi rytmi. Ensin kahvi ja puuro, sitten koirien ruoat ja juomat. Vien ne ulos kaksi kerrallaan, neljä kertaa peräkkäin. Loppupäivä on vaikeampi, ilta kaikista vaikein. Istun paljon ikkunassa  tuijottamassa ulos. Olen huomannut että tiellä kulkee enemmän ihmisiä kuin ennen. Olen varma että osa heistä tuijottaa ikkunoihini, ja haluaa tietää mitä tapahtui silloin kun Nea lähti. Huokaisen syvään, entä jos muuttaisin pois koko kylästä.