Tunteiden kupla

Muutamana iltana on tullut kieriskeltyä patjalla unta vailla, suurien tunteiden kuplassa. Kävin tiistaina haastateltavana, ja tänään tapaan taas toimittajan. Sähköposteja lähettävä ja kirjoittava osa minusta on rohkea ja reipas. Hän kutsuu ihmisiä luokseen, haluaa puhua tärkeinä pitämistään aiheista ääneen, ja näkyäkin omana itsenään. Mutta tuon minän takana on sen toinen puolikas, ujompi, herkempi, pelokas. Tämä osa painii iltaisin sängyssä uhkana vellovan ajatusmassan kanssa. Miksi minun pitää tulla esiin, eivätkö sanat riitä?

Kuka minä oikeasti olen? Mitä minä haluan sanoa? On ollut aikaa ajatella, pyörittää karuselli aina uuteen asentoon. Minusta on moneksi, ja olen itseni pahin arvostelija ja toppuuttelija. Varmasti lapsuudessa kuullut luonnehdinnat (liian villi, omapäinen, “Eemeli”) nousevat edelleen alitajunnasta esteiksi nekin, mutta aikuisena minun pitäisi jo päästä irti siitä häkistä. Miksi edelleen tuijotan peilikuvaani pahalla silmällä? Miksen voisi kunnioittaa ajatuksiani ja olemistani, kuten kunnioitan kaikkia muita?

Olen sekoitus vimmaa ja rohkeutta, vahvaa oikeudenmukaisuuden tajua ja pelokkuutta. Saatan uiskennella melankoliassa, vähätellä saavutuksiani ja kurotella jatkuvasti eteenpäin. Pelkään luonnon tuhoutuvan nopeammin kuin kukaan on osannut laskea, ja suren jo etukäteen kauniin maailman romuttumista. Osa minusta katsoi jo nuorena, että tuho on väistämätön, miksi synnyttää tänne yhtäkään lasta. Sitten rennompi ja lempeämpi puoleni kapsahti kullan kaulaan, eikä kuunnellut hälytyskelloja. Tänään pidän neljää lastani elämän arvokkaimpana osana. Tekisin heidän vuokseen kaiken, ja olen totisesti tehnyt liikaakin.

Kun mietin mistä voin puhua toimittajalle tänään, päällimmäiseksi ilmestyy ihmisten ymmärryksen tarve. Toivoisin että joku maalaismies ennakkoluuloisine ajatuksineen lukisi Dynamiittia novellini, nauraisi heti alussa ääneen, (kuten aviomies eilen sen ensi kertaa lukiessaan) sympatiseeraisi päähenkilöä, ja hämmästyisi kun tämä onkin homo. Toivoisin ennakkoluulojen tipahtavan yltä, henkilöhän elää samaa elämää kuin lukijakin. Toisaalla monen lapsen äiti saattaisi Puhkottu-novellia lukiessaan katsella lapsiaan vieläkin kiitollisempana. Ylipäätään ajatusten avartaminen ja suvaitsevaisuuden lisääminen tekevät hyvää. 

On minulla omatkin tarpeet kirjoittaa. Nautin siitä kun päässäni on hiljaista, rauha levittyy kaikkialle kehoon. Jos en kirjoita, ajatukset pakkaantuvat, johdot menevät päässäni solmuun. Kun järjestelen sanoja, järjestelen ajatuksia ja ymmärrän paremmin maailman menoa. Ymmärrän paljon paremmin myös itseäni. Hyvin usein tarinat aukeavat itsellenikin vasta ne lukiessani. Kirjoittaessa olen sen verran toisessa maailmassa, henkilöhahmojeni tunnelmissa, että yllätyn minäkin lopputuloksesta. Ja kun sitten luen valmista kirjaa itsekin ensimmäistä kertaa, näen selvemmin lähelle. Muistan teemat jotka ovat pyörineet päässä, hämmennyksen, surun ja ilon, joita koin menneinä kuukausina. Siellä se oma säveleni soi, jokaisessa tarinassa. Vaikka kirjoittaessa luulin puhuvani jonkun vieraan suulla. Pala minua on jokaisessa sanassa, eikä minun tarvitse sitä hävetä. Tulipahan sanottua, ainakin sanotettua.

Eiköhän tämän päiväisestäkin haastattelusta selviä, ihminenhän se on vieras toimittajakin. Ensi yönä saatan nukkua levollisesti, kuplan puhjettua. Lennätän ilmoille vain suuren toiveen uusista lukijoista. Jospa tarinat kulkisivat uusia polkuja, lennähtäisivät sisään avonaisista ikkunoista, herättäisivät tunteita, lohduttaisivat. Katselisimmepa toisiamme armollisemmin silmin, valmiina kuuntelemaan.

Mieleni metsä

Virossa 1970 syntyneen kirjailija ja semiootikko Valdur Mikitan kirja Kantarellin kuuntelun taito on huikea sukellus omaan sisäiseen olotilaani. Kirjassa kuvataan itämerensuomalaista maailmankuvaa, samalla luontoon vahvasti linkittynyttä ja siitä voimaansa ammentavaa kansaa. Maailmassa on enää harvoja kansoja, joiden identiteetti on sidottu metsään. Mikita kertoo vihreästä vaistosta, maagisesta luonnontajusta ja suullisen kulttuurin helmestä. Tarinointi on yhteydessä luontoon, siellä ajatukset villiintyvät ja vaeltelevat, löytävät ainutkertaisia polkuja uuteen. 

“Virolaisen kulttuurin tukiranka on selkeä luontotietoisuus, luonnolle herkkä ihminen.

… Sielun silmissä siintävä vanha maalaisasumus, riihitupa, antaa yhä selityksen monille virolaisen kulttuurin keskeisille puolille.

…Haaveissa väikkyy vanha maatalo ränsistyneiden piharakennusten ja metsittyneen pihan keskellä. Siellä voimme elää todeksi jotain meille olennaista. Siellä on vielä jäljellä villi lapsuus, ja mikä yhtä tärkeää, myös villi vanhuus. Monen virolaisen salaisena haaveena on syntyä ja kuolla intiaanina.

…Noidanluonto selittyy jossain määrin luonnon olosuhteilla: pohjoisessa yliherkkyyttä ja introverttiutta on enemmän. Mitä vähemmän ympäristössä on ruokaa, mitä pelottavampi ja epäystävällisempi maisema, sitä herkempi luonne. Introverttius taas on välttämätön ominaisuus laajoilla metsämailla selviytymiseen. Metsästäjä-keräilijät eivät ole täällä milloinkaan liikkuneet suurina laumoina.

…Ihmisistä, jotka tuntevat erityistä halua juoksennella yksin metsissä ja rannoilla, monet ovat todennäköisesti yliherkkiä. He käyttävät luonnon helmaan katoamista henkisen taakan keventämiseen.

…Miksi metsä on suomalaisugrilaiselle niin tärkeä? Se voimistaa jollain selittämättömällä tavalla psyykkistä herkkyyttä, jopa niin, että voimme liikkua kuin toisella taajuudella.

Valdur Mikita kirjoittaa niin omiin ajatuksiini lomittautuvaa tekstiä, etten voi kuin hymistä mukana, nyökytellä, hymyillä. Luonnon ja kielen väliltä puuttuu jyrkkä siirtymä, maailma on yksi. Pihapuut puhuvat, metsä lohduttaa ja tarjoaa antiaan pahan päivän varalle, halkopinot ovat suuri rakkauden osoitus, kantarellit kutsuvat intuitiivista poimijaansa. Metsissä ja rannoilla kulkee aavistuksen surumielinen kansa, joka iloitsee sadepisaroiden kirkkaudesta, järven lainehdinnasta, havupuiden kuiskauksista, jokaisesta metsän eläimestä ja pienistä mökeistä. Ajatus vaeltaa esteettä, kun ympärillä on mielen kirkastava maisema. 

Hymyilen itsekseni, sillä juuri nyt painetaan omaa kirjaani (Hospoti), jonka lähes jokainen tarina on syntynyt metsässä. Saan parhaat ideani yksin luonnossa kulkiessa, näen kummallisia tapahtumia, kuulen ylimääräisiä ääniä. Osa tarinoista kertoo juuri näistä oudoista näyistä. En voi kuin tiivistää Valdur Mikitan sanoin “Kantarelli kasvaa vain villinä vapaassa luonnossa. Se on itsepäisesti kieltäytynyt poistumasta metsästä, vaikka sille on enemmän kuin sata vuotta yritetty osoittaa, että pellolla on paljon hauskempaa.” Itse en uskonut pienenä kieltoja ja varoituksia, metsä kutsui niin kovalla äänellään. Ja tiedän että vanhanakin, kun en edes kuule varoitteluja enää, vaellan puiden ja sammalmättäiden, varpujen ja syvien lampien lomaan. Vaikka lopulta eksyisin, sinne minä kuuluisin, maasta minä olen syntynytkin.

Jk. Kantarellin kuuntelun taito, Sammakko kustannus 2017.

Pitkästä aikaa

Olen katsellut häntä jo kymmenisen minuuttia, seurannut ostoskärryjen kanssa perässä, mutten liian lähellä. Siltikään en ole varma onko se hän. En ole nähnyt häntä tuollaisena, kymmenen vuotta vanhempana, alipainoisena, pitkässä mekossa. Hän ei katsele ympärilleen, kuten ei parinsakaan. Heidät on lähetetty vain hoitamaan ostokset kaikikkien puolesta, sen he tekevät. Eivät puhu kenellekään, eivät montaa sanaa edes toisilleen.

Viimeksi kun näimme, hän oli tyylikkäässä tummansinisessä housupuvussaan ruusut sylissä. Juuri valmistunut juristi, työpaikkakin jo hallussa. Hänellä oli pieni ja sievä asunto pääkadun varrella, korkealla, melkein katon tasalla. Hän oli ehkä väsyneen oloinen, opiskeltuaan ahkerasti monta vuotta, muutettuaan, käytyään työhaastatteluissa. Kun muistelen, ehkä hän oli aavistuksen apeakin, en saanut häntä enää nauramaan vitseilleni. Itse kyyditsin hänet viikonlopuksi niille festareille, missä hän tutustui porukkaan.

Pitkä tukka on takkuisen oloinen, aivan päinvastoin kuin hänen entiseen tyyliinsä kuului. Mekko on niin pitkä, etteivät edes nilkat erotu laahuksen alta. Kun hän korjaa pientä huiviaan tiukempaan päälaen suojaksi, tunnistan ranteessa olevan tähden, tatuoinnin, jonka hän otti heti 18 täytettyään. Ranne on niin kapea, kuin naksahtaisi poikki pienestä kosketuksesta. Pää täyttyy muistoista, joissa kuljemme käsikkäin puistoissa, syömme jäätelöä, kuuntelen kun hän laulelee keksimiään lauluja. Harjasin hänen pitkää tukkaansa, opettelin tekemään lettejä ja nutturoita. Katselimme yhdessä hauskoja vanhoja elokuvia, valtava vati poppareita välissämme. Antaisin kaiken jos saisin hänet palaamaan kotiin, painumaan syliini.

Nyt he ovat kasanneet valtavasti paputölkkejä ja kasvimaitoja, hiutaleita ja jauhoja kassahihnalle. Seison naapurikassalla ja tuijotan häntä jokaisesta minuutista kiitollisena. Hän hymyilee parilleen maksettuaan ostokset, jättää esitteitä kaupan oven viereiseen hyllyyn, ja pian he lastaavat pakettiautoa. Menen niin lähelle kuin uskallan. Etulasissa on iso tarra, heidän kulttinsa tai lahkonsa nimi. Kun ensimmäinen hänen sandaaleistaan on jo nostettu pakun  oviaukkoon, suustani pääsee hänen nimensä. Hän kääntää päätään suuntaani, mutta katsoo lävitseni, ei ole tunnistavinaan omaa isäänsä. Paku kaartaa pois parkkipaikalta, minä itken kyykyssä maassa, ja soitan hänen äidilleen. Kerron että ainakin hän on elossa.

Rokote väkivaltaan, anyone?

Mieti hetki miltä tuntuisi, jos sinun kotikaupungissasi poliisi kertoisi ihmisen saaneen sairaskohtauksen kadulla ja kuolleen siihen. Entä jos seuraavaksi kaksi nuorta näyttäisikin videolta, että todellisuudessa poliisi tukehdutti kuoliaaksi tämän saman ihmisen. Ei mitään sairaskohtausta, vaan viimeiseen asti apua anova ihminen, poliisin polvi niskassa. Vähän ajan päästä poliisi ampuisi 13-vuotiaan nuoren kadulle, ja yhden ihmisen autoonsa. Kummallakaan ammutulla ei ollut asetta, tai aikomustakaan satuttaa ketään. Olisiko sinulla turvallinen olo? 

George Floydin tappaminen on vain pisara meressä. Väkivalta tuntuu ryömivän esiin joka mediasta. Ihonvärillä on hyvin usein iso osuus tapahtumissa, eikä niin päin kuin edelleen osa valkoihoisista tuntuu ajattelevan. Niin kuin länkkäreissä lahdattiin intiaaneja, siirtomaaherrat tapattivat orjia, tummaihoiset mielletään liian usein lähtökohtaisesti rikollisiksi, ja liipaisinsormi on nopea. Ennakkoluuloisuus ja syrjiminen ovat kansantauti, josta emme näy paranevan, eikä “rokotetta” tähän vihoviimeiseen vihulaiseen olla kiirehtimässä vieläkään. Mielenosoituksia on, lakeja koitetaan muuttaa, mutta rattaat ovat raskaita, päätökset toivottoman hitaita ja byrokratian tahmeuteen tarttuvia.

Väkivaltaan törmää jo pienten lasten ohjelmissa, puhumattakaan joistakin tietokonepeleistä, joissa tapetaan porukkaa urakalla. Välinpitämättömien vanhempien asenne tarttuu jälkikasvuun, ja väkivaltaa harjoittavat aikuiset antavat mallin pienille. Maassa jossa aseita on kaikilla, tämä on ennakkoluulojen ja rasistisen asenteen kanssa hengenvaarallinen yhtälö. Venäjä on tankkeineen ja sotilaineen Ukrainan rajalla, muu maailma pidättää hengitystä. Kun “rauhanturvaajatkin” ovat aseistettuja vieraan maan kansalaisia univormuissaan, mitä oikeasti voimme odottaa ihmiskunnalta? Minulla ainakin alkaa usko loppua. Jotkut tekevät aseilla ja sairailla asenteilla niin isoa voittoa, että politiikkakin on kuviossa vain palvelijan roolissa.

Minua ei ole koskaan uhattu aseella, ei lyöty, tai vangittu. Minua on sen sijaan uhkailtu ja epäilty rikoksista. Minua on pidetty tummien silmieni, hiusteni, ja päivettyneen ihoni vuoksi silloin tällöin romaanina tai maahanmuuttajana. Tiedän miltä tuntuu kun perään huudetaan “Mee kotiis vitun mutiainen!” ja “Ois paras mennä takas sinne mistä oot tullu!” Minua on poliisi epäillyt kioskiryöstöstä ja koulukaverin kenkien tuhoamisesta. Olen kerran hakenut tilaamaani ja maksamaani uutta pyörää Hobby Hallin takaovelta, ja jäänyt ilman. Minua ei uskottu pyörän omistajaksi, olisi pitänyt näyttää ajokorttia. Jouduin hakemaan sen kotoa, mutta mitään anteeksipyyntöä oli turha odottaa. Myyjä katsoi minua edelleen alakanttiin nyrpeänä, tokaisi vain että “Mä aattelin vaan, jos oot mustalainen.”

Yritän katsella keväistä säätä positiivisin odotuksin. Vaikka mietin kesän lämpimintä päivää uintiretkineen ja mansikoineen, taka-alalla väijyy varjo. Jossain juuri nyt lyödään, kidutetaan ja ammutaan ihmisiä, vaikka yksikin lyönti on liikaa. Yksi ainoa tälli päähän, tai potku selkään, voi vammauttaa lopuksi ikää. Jokainen luoti joka tappaa, jättää läheisiin kivun, jota ei voi parantaa. Rasistinen loukkaus jää avohaavaksi sieluun vuotamaan. Voisiko joku keksiä “rokotteen” rasismiin ja väkivaltaan? Please, anyone?

Unissa vainko oot mun?

Koitatteko koskaan googlata tai etsiä facebookista entistä ystäväänne? Sellaista ennen kovin läheistä ihmistä, joka jo vuosikymmenet sitten on jäänyt syystä tai toisesta pois elämästänne? Näettekö heistä joskus unta, jossa tapaatte ja alatte ystävyytenne alusta? Minä etsin ja näen uniakin. Kaipaan niitäkin ystäviä, joiden kanssa on tullut ylitsepääsemättömiä vaikeuksia. Haluaisin kuulla kuinka heillä menee, ja ovatko he koskaan muistelleet hauskoja aikojamme.

Lapsena jouduin hyvästelemään ystäviä melkein vuosittain, kun perheemme muutti paikkakuntaa. Parhaiden ystävien luona kyläilin muutettuammekin, hekin meillä. Sitten ystävyys muuttui kirjeiden lähettelyksi, kunnes lopahti kokonaan. Sain tietenkin tilalle uusia ystäviä läheltä, mutten koskaan unohtanut entisiäkään, he roikkuvat edelleen jossain ajatusteni reunoilla. Olen lähetellyt joitakin kirjeitä vanhoihin osoitteisiin, mutta posti on palauttanut ne takaisin minulle. Mietin usein miten elämä olisi erilaista, jos emme olisikaan muuttaneet. En ole ollut yhdessäkään luokkakokouksessa, jälkeni ovat varmasti vanhoilta kavereilta kadonneet. Tyttöjen sukunimi tuppaa muuttumaan, osa lähtee ulkomaille, harva asuu enää samassa kaupungissa kuin ennen.

Välillä suren juurettomuuttani. Kadehdin ihmisiä, joilla on edelleen sukupolvien ketjussa kulkeneet kotitalot ja mökit, maata jossain, joka tuntuu omalta, lapsuusajan ystäviä. Toisaalta olen sopeutunut kulkuriksikin, teen kotini helposti minne vain, ja luon uusia yhteyksiä. Huomaan silti välillä muistelevani kadonneita ystäviä, melankolinen puoleni kiipeää nostalgian harteille. Kaikki tuntuu olleen niin ihmeellisen hyvin joskus ennen. Vaikka mikäpä minulla on ollessa tänäkään päivänä.

Sen voin todeta rauhallisena, että jokaisesta ystävästä muistan vain parhaat puolet. Jos välillemme tulikin kitkaa, on sellaiset unohdettu. Voisin pyytää joka ainoan kahville juttelemaan, ilman muruakaan hampaan kolossa.Tunnen jokaisen olleen oikeassa kohdassa elämää hyvänä seurana, jakaneen kanssani ainutlaatuisia kokemuksia ja keskusteluja. He ovat jääneet ruokkimaan mielikuvitustani, lainanneet epäilemättä joillekin kirjoittamilleni hahmoille ominaisuuksiaan. Niin monessa paikassa asuttuani voin rehellisesti sanoa, että ystäviä on ollut vuosien varrella todella paljon. Minua ei ole yhdessäkään koulussa kiusattu, enkä itse ole kiusannut ketään. Lukiossa ystävistäni jo yli puolet olivat päälle 30-vuotiaita, useammassa yleishyödyllisessä yhdistyksessä vaikuttaneita ihmisiä, heteroita, homoja ja lesboja, monenkirjavia uskonnollisia tai ateistisia ajatuksia omaavia.

Rakastan läheisiä ihmisiäni, hengenheimolaisiani, joiden kanssa voimme olla asioista eri mieltäkin. On ihan parasta, kun tulee puolin ja toisin hyväksytyksi ja luottamuksen arvoiseksi. En vaihtaisi mihinkään kunnollista, avointa ajatusten vaihtoa uusien ja vanhojen ystävien kanssa. Joukkoon mahtuu aina lisää, siksi eksyn joskus katselemaan menneisiinkin. Olisiko kadonneista ystävistäkin voinut tulla tärkeitä ja läheisiä, pitkiä ystävyyksiä? Siihen on vaikea löytää vastausta, mutta voin sentään tavata heitä unissa. Ehkä joskus tunnistamme toisemme jossain uudessa paikassa, kapsahdamme toistemme kaulaan, ja muistelemme yhdessä pois painuneita aikoja. Sekin ovi jääköön auki, kun menemme eteen päin nykyisten ystävien kanssa. Välillä käyn, turha sitä on kieltääkään, kuitenkin kurkkimassa kadonneita, josko heistä löytyisi joku johtolanka jota seurata.

Odota!

Odottavan aika on äärimmilleen venytetty kuminauha, jonka katkeamispiste tulee vastaan vääjäämättä. Vaikka tietoisesti harjoitan kärsivällisyyttäni, en näytä tulevan siinä mestariksi. Aina uudelleen huomaan, tai minulle huomautetaan, kuinka väijyn toisten tekemisiä, hoputan malttamattomana. On se sitten kuopus aamutoimissaan ennen kouluun lähtöä, tai kustantaja, jolta ei kuulu lopullista novellikokoelman versiota näytille. Ensimmäiselle  huomauttelen puolenkymmentä kertaa hammaspesuista ja päivävaatteiden vaihdosta, jälkimmäiselle laitan kolme pitkää viikkoa odoteltuani kysymyksen sähköpostissa. Molemmat tiedän turhiksi, kaikki tapahtuu lopulta oikeaan aikaan.

Mikä siinä lienee, että jokainen tekemätön työ heiluu edessäni punaisena vaatteena, jonka kimppuun tulisi syöksyä nyt. Välillä mietin, onko muistissani vikaa, ja sitä suojellakseni koitan tehdä kaiken järjestelmällisesti pois alta, sitä mukaa kuin tekemistä eteen tulee. Unohtaisinko hommat, jos haukkoisin hetken happea? Onko minulla tiedostamaton kiire jonnekin? Miksen osaisi heittäytyä hetkeen, laittaa mieltäni riippukeinun ajattomuuteen, pysähtyä maisemaan keskellä arkea? Pelkäänkö valvovan silmän tarkkailevan laiskotteluani?

Mietin asiaa huolella, koska iltaisin kun kaikki askareet on tehty, en osaakaan välillä asettua levolle. On kuin keho tärisisi hiljaa itsekseen, jännitys aaltoilisi pitkin poikin rintakehää. Kun alan tarkkailla jännitystä, tiedän verenpaineen nousevan, ja silloin sydänkin muljahtelee. Olo on jo kovin epämukava, vaikka rauhoittelen itseäni. Korotan pään alle lisää tyynyjä, laitan kädet vatsalle lämpiminä, mietin mukavia. Ja jostain hiipii epäluuloiset ajatukset, olenko jotenkin sairas?

Hyvin innostavan päivän jälkeen näitä iltahuolia ei ole. Nukahdan lapsellisen levolliseen uneen tuota pikaa. Luulenkin, että puuhattuani jonkun näkymättömän oman mittarini mukaan tarpeeksi, annan itselleni rauhan ja hyväksynnän. Jos taas en ole saanut toteutettua asioita tahtomaani määrää, levottomuus virittelee kireitä kieliään unta vailla. Molemmissa tapauksissa olen väsynyt, mutta vain toisessa pääsen nätisti anelematta uneen.

Koen hankalaksi odottaa omaa vuoroani, kun jollain toisella on päätösvalta toimiin ennen minua. Olen valmiiksi kyykyssä lähtövalmiina, mietin jo miten jatkan tehokkaasti töitä omalla vuorollani. Takaraivooni on tatuoitu ajatus “ensin työ, sitten huvi”. Jos vain voin, teen kaikki hommani aina aamusta, saanpa lopun päivän omaan vapaaseen käyttööni. Lomalla onnistun lipsumaan raameista, ja yritän välillä hellittää arjessakin. Mies on huomauttanut, että toisinaan valvon kontrollifriikkinä kaikkien toimia, enkä halua olla siinä roolissa. Vuosia sitten se rooli oli tiukemmassa, omissa tekemisissäni ei ollut enää riemua.  

Joudun toisinaan nipistämään itseäni, että muistaisin höllätä, odottaa ajattelun mukaan tekemisiini. Automaatilla toimiminen onnistuu minulta liian hyvin. Saatan toimittaa montaa asiaa yhtä aikaa vaivatta, mutten edes muista tehneeni niitä, saati olleeni läsnä hetkessä. Tällä tyylillä siivoilen edelleen päivittäin kotia. Kannan tavaroita paikoilleen, tiskaan, pyyhin muruja ja pölyjä, pussitan kierrätysroskia ja tyhjennän kompostia. Mieli soutelee kuitenkin tuntemattomilla vesillä, harhailee jonnekin karkuun. Ajattelu tulee mukaan vasta kun teen ruokaa, leivon, tai autan kuopusta läksyissä tai koeluvussa. Mutta täysin olen mukana vasta kun hassuttelemme tai puhumme tärkeistä asioista, kutittelemme, leikimme, ulkoilemme tai kirjoitan. Toisten ihmisten läsnäolo ja läheisyys, mutta myös rauhallinen yksinolo, sitoo minut parhaiten hetkeen. 

On vaikea malttaa odottaa että lumet sulaisivat, pääsisi puutarhaa tonkimaan. Ajatukset ovat jo moneen kertaan hypänneet kesäiltoihin, kun voi lähteä äkkiseltään uimarannalle, tai lämpöä huokuvaan metsään. Haluaisin jo pidellä käsissä painokoneen synnyttämää lämmintä kirjaa. Voi kun koulujen kesäloma jo alkaisi, ja milloin pääsisimme ystävien luo Kreikkaan? Pikkutyttönä juoksin ja pyöräilin joka paikkaan, että perillä olisi enemmän aikaa. Nyt haluaisin oppia hidastamaan, että kaikki hyvä ja kaunis jatkuisi kauan. Alan nauttia tästä odottamisestakin, päämäärän kurkottelusta ennen kuin kuminauha katkeaa. Vähemmällä vouhotuksella, enemmän olemalla, elämä iskee hymyillen silmää.

Kirjan matkassa

Muutaman viikon lauhkeissa vesissä mielessäni maatessa, olen nyt saanut uutta luomisvoimaa, kun paljon lukenut ja ohjaajana ansioitunut tuttu kertoi tunnelmansa ja huomionsa tarinastani. Ulkopuolisen osaajan hämmästyttävät nostot tuntuvat kuultuina heti ilmiselviltä, miten en itse tuota hoksannut. Ei saa jättää kiinnostavaa sivuhenkilöä roikkumaan, hänenkin on saatava ansaitsemansa loppu! Viimeisillä sivuilla jännitys saisi nousta vielä muutaman portaan, lukija saisi kliimaksinsa. Kuitenkin on kyse pienistä muutoksista, tarina kuulemma veti mukanaan ja kirjoitusasustakin tuli kehuja. Kiittelyn jälkeen aloin samantien korjata kohtia joista puhuimme puhelimessa. Huomasin itsekin miten tarinalle löytyi lisää täytettä ja loppuunkin kehitin uuden, isomman yllätyksen. 

Lisää kimmoketta tarinoiden paranteluun sain, kun  mies oli varannut kirjastosta kirjan, ja suositteli sitä minullekin luettavaksi. Tutkin käteeni laitettua kirjaa (Alex Schulman “Eloonjääneet”) ja huomasin takakannen suosituksista, että kaveri on kirjoittanut todella pidettyjä ja arvostettuja tarinoita. Tartuin tehtävään, luin kirjan iltaan mennessä, ja yllätyin iloisesti.

Nykyään kaikissa pidemmissä kirjoissa on mielestäni jonkin verran turhaa kuvailua, koska lukijan päässähän kuva syntyy kuitenkin omanlaisena. Niin tästäkin olisi voinut poistaa parikymmentä sivua tarinan kärsimättä. Kaikki muu oli kultaista kädenjälkeä. En olisi arvannut kuinka kiinnostavaksi kolmen veljeksen suhteet muodostuivat. Aikakin keriytyi tarinassa epätavallisessa järjestyksessä auki. Uusi takauma alkoi aina vain kauempaa menneisyydestä, luku kerrallaan pääsi lähemmäs päivää, jolloin tarinan sydänhetki lyö.

Vanhempien kuori tippuu tarinan edetessä, paljastuu uusia puolia, henkilöt syvenevät. Miksi paluu mökille on niin traumaattinen? Yltyykö veljesten välinen tappelu vai löytyykö rauha? Ikiaikainen teema äidin huomion riittämättömyydestä riipaisi tuoreella tavalla. Mikään ei koskettanut lopulta niin paljon, kuin aivan kirjan lopussa tapahtuva paljastus. Terapeutin kysymys muuttaa kaiken aiemmin luetun merkityksen. Jään ihmettelemään ettei tämä käynyt mielessäni, koska nyt se tuntuu ilmiselvältä. Niin kuin loistava loppu aina.

Kirja on parhaimmillaan raikas tuuletus, omista ajatuksista pölyt huitaiseva kokemus. Teema jää pyörimään mieleen, henkilöt asettuvat oikeiksi tuntemiksemme tyypeiksi, joita ikävöimme. Muistan jo lapsuudesta parhaimmat lukukokemukset sellaisina, että kirjan lopussa itkettää, koska tarinan haluaisi jatkuvan loputtomiin. Kun jonkun keksimä henkilö elää oikeasti, ja näet hänen kotinsa ja maisemansa edessäsi, onhan se ihme. Saat kirjoittajalta kuvittelun lahjan, jaetun kokemuksen omalla twistilläsi. Parhaat kirjat luenkin moneen kertaan, niistä löytyy eri ikäisenä uusia ulottuvuuksia.

Kun tarinani lukija puhuu henkilöhahmostani nimellä, ja toivoo kuulevansa hänestä enemmän, kiitollisuus leviää lämpimänä rintakehään. Toivon niin kovasti oppivani kertojaksi, joka koskettaa ja viihdyttää. Onhan se ihmeellistä, että omassa päässäni nähty ja kuultu tarina siirtyy lukijankin ajatteluun. Vasta silloin nuo kuvittelemani henkilöt maailmoineen elävät. Huono tarina jää kesken, se ei saa lukijoita, jotka hengittäisivät sen liikkeelle. Vain kirjoittaja voi puhaltaa alkuasetelmaan hengen, jonka lukijat sitten aistivat ja kuljettavat eteenpäin. 

Kun antaudun arvostelulle ja pyydän apua tekstien kanssa, parannan varmasti jälkeä todennäköisemmin kuin yksin. Neuvot eivät kahlitse, ne vain ohjaavat oikeaan suuntaan ja voimaannuttavat. Haluan kirjoittaa tarinoita, jotka elävät eteenpäin, synnyttävät aaltoja. Onneksi olen sitkeä ja kovapäinen, koska tähän päämäärään päästäkseen eivät riitä vain istumalihakset. Kirjoittamalla paljon, korjaamalla ja opettelemalla, vaikutteita nuuhkimalla, lukijoita kuuntelemalla, ja päämäärään kurkottaen, toivon jonain päivänä pääseväni parempaan paikkaan. En perille, sillä sellaiseen en usko. Mutta pitkälle matkalle. Kaikki henkilöhahmot ja maisemat mielessäni, ja lukijat mukanani. Siitä tässä on minulle kyse.

Lapsia pimeässä ja valossa

Lukukoukussa- instagramtilillä oli eilen lyhyt arvio kirjastani. Ulkopuolisen silmin novellikokoelmani tuntui painottuvan kovia kokeneen lapsen maailmaan, vaikka onhan joukossa monenlaista tarinaa. (Edellisessä arviossa, kartsanlokikirja.blogspot.com, painottui niminovelli Huojua, mummin puuhun liukumisineen.) Nuori löytää todellisen identiteettinsä, isosisko rakastaa pikkusiskoaan, nuoret naiset voimaantuvat jätettyinäkin, vanhat mummot nauttivat itsenäisestä elämästä, tapahtumia punniten ja arvostaen. Mutta totta on sekin, että olen nähnyt lapsia kovissa paikoissa. Tänään luin uutisista että pääsiäisloman aikana lyötiin uusia yhteydenoton ennätyksiä lasten ja nuorten auttaviin linjoihin. Hätä jää liian usein huomaamatta, eikä aihe varmasti viihdytä. Minun mieltäni se on painanut pitkään, joten puran sitä näkyviin, toisten kanssa käsiteltäväksi. 

Voisi kuvitella että kovat paikat olisivat tuttuja omasta lapsuudestani, mutta niin en voi käsi sydämellä sanoa. Vanhempani tekivät paljon töitä, ja huitelin enimmäkseen yksin tai kavereiden kanssa ulkona. Silti minulta ei puuttunut mitään oleellista. Ehkä kuljin välillä liiankin kaukana kotoa vanhempien tietämättä, ja tarvitsin enemmän huomiota, jota sain mukavilta vanhemmilta ihmisiltä, joiden lemmikkejä ulkoilutin. Mielikuvitus oli paras seuralainen, aina löytyi tekemistä.

Äsken etsin kuopukselle syntymätietoja koulun biologian tunnille, kun laatikosta osui silmiin A4-kokoinen, kontaktimuovilla päällystetty piirros. Löysin sen aikanaan pikkuveljeni roskiksesta, niin kuin muitakin hänen mielestään huonoja tekeleitä. Otin sen talteen, koska piirtelimme usein yhdessä samoja aiheita. Omia piirroksiani en ole välittänyt tallettaa yhtäkään.

Meidän lapsuudessa ei ollut tietokoneita ja kännyköitä, telkussakin näkyi kaksi kanavaa. Meillä olikin tapana hakea isän ja veljen kanssa iso kassillinen kirjaston kirjoja kotiin. Niistä sai joskus ideoita leikkeihin. Teimme veljen kanssa omaa sanomalehteä, johon minä kirjoitin uutisia ja veli piirsi kuvat. Teimme paljon paperinukkejakin, vaikka ne eivät veljeä niinkään kiinnostaneet. Yksi yhteinen lemppari oli piirtää kaupunkeja. Löytämäni A4 on juuri sellainen, kuva kaupungin pääkadusta, jonka varrella näkyy todella paljon eri liikkeitä. Hänen piirroksensa olivat aina parempia, ilmiömäinen piirtäjä kun on vieläkin.

Rakensimme olohuoneeseen pitkän tunnelin tuoleista ja peitoista, pöydän alle majan. Istuimme huojuvan pesukoneen päällä, kuvitellen matkaavamme kylmälle vuorelle. Teimme legoista pihapiirejä ja taloja, hyppäsimme tvistiä ja hyppynarulla. Kun veli leikki autoillaan, minä seikkailin vinttikomeroissa, kellarissa, tai ulkona. En muista yhtäkään tylsää päivää, joitakin ikäviä kyllä, kun sain toruja.

Muistan toisella luokalla kanssani olleen hiljaisen Anitan. Hän pissasi välillä jännityksestä housuihinsa, eikä heille saanut tulla kylään. Kävin melkein kaikilla tytöillä leikkimässä, ja olin kai utelias Anitan suhteen. Joskus hän kertoi hiljaa, että isä ei halua heille vieraita. Kolmannella olin jo eri koulussa, missä tutustuin Leilaan. Hänellä kävin kylässä, niin kuin kaikilla muillakin. Leila asui mummonsa ja enonsa kanssa mörskäkuntoisessa vinossa puutalossa metsässä. Pihalla oli kettingissä vihaisesti haukkuva schäfer. Talossa haisi pissa ja eno oli keskellä arkipäivää humalassa, en mennyt sinne toista kertaa. Kutsuin Leilan meille. Muistan myös tytön (nimeä en kerro), jonka piti heti koulusta päästyään mennä isänsä syliin istumaan, vaikka minä olin mukana. Isän kädet sivelivät oudosti kaverini vatsaa, minulle jäi kumma olo kyläilystä. En ole unohtanut sitäkään poikaa, joka hukkui hiekkakasaan, ja jonka hautajaisia vietettiin kun olin kolmannella.

Ehkä näiden muistojen mieleen putkahdettua, olen “oksentanut” ne kirjaimiksi, sekoittanut tämän ajan uutisiin. Toisenlaisiakin tarinoita virtaa onneksi mieleen, kaikki ei ole surullista tai karmivaa. Välillä on kai hyvä nähdä sinne pimeäänkin nurkkaan, vaikka auringossa ja kirkkaissa kattovaloissa lapsuus, niin kuin muukin elämä, voi olla hohdokkaampaa ja iloisempaa. Jokaisen lapsen kun saisi pimeästä valoon ja surusta iloon, kirjoittaisi vain kauniita ja keveitä lauseita! Niin kauan kuin jotkut ovat pimeässä, kerron myös heistä. (Hospoti ilmestyy viimeistään toukokuun alussa.)

Syvään päähän

Pääsiäisenä vahvan uskon omaavat kaverini muistavat Kristuksen kuolemaa ja ylösnousua. Minä en edelleenkään tiedä mihin uskoa, kaikki on mahdollista, ja selvinnee sitten joskus. Mutta kuolemaa huomaan miettiväni usein, riippumatta pyhistä. Onhan se käynyt niin kovin lähellä pariin kertaan. Kuopuksen maatessa teholla eristyksessä ja sydämenkin pysähdyttyä hetkeksi, pelkäsin enemmän kuin koskaan.  Kuoleman asetuttua äitini ympärille, oli vain lohdutettava ja luovutettava.

Nyt pyhien aikana katsoin kaksikin dokumenttia kuolevista naisista. Heidän kohtalokseen osui syöpä, kuten äidillekin. Jokin kuoleman arkisessa käsittelemisessä lohduttaa minua. Yhtä tottahan loppu on kuin alkukin. Painavin ajatus liittyykin elämään näiden kahden pisteen välissä. Osaanko arvostaa jokaista päivää, ymmärtää sen ainutlaatuisuuden ja katoavuuden? Oppisinko elämään hetken kerrallaan, hötkyilemättä, turhista valittamatta, kiitollisena?

Kuolemassa pelottaa eniten läheisten jättäminen. En voi surematta ajatella, että joudumme eroon jonakin päivänä, niin luonnonlaki toteutuu. Tuntuu hurjalta kuinka suuren siivun olen jo saanut elää, on paljon ihmisiä jotka eivät saa näin paljoa. Tähtään tietenkin esimerkillisiin yli satavuotiaisiin, jotka nauttivat terveinä elämisestä pitkään. Todennäköisempää on, etten elä yhtä pitkään kuin he, mutta saahan sitä haaveilla.

Länsimaissa kuoleman saa kohdata aikalailla kivutta, lääkittynä. Olen itse valvonut kipupumpun toimintaa ja vastannut siitä ettei äitini kärsi viimeisiä viikkojaan. Olen maannut vieressä samassa sängyssä, kun hänellä on jo ollut hengityskatkoksia. Tiedän että sairaalle toivoo mieluummin nopeaa ja helppoa lähtöä, kuin sinnittelemistä läheisten vuoksi. Kuolemanpelon aiheuttaakin lähinnä luopumisen ja menettämisen pelko, sen tiedostaminen, että takaisin emme pääse. Äitinikin toivoi ääneen, että me muut jatkaisimme elämää, emmekä jäisi kiinni suruun. Tuo lause itketti silloin useamman päivän, koska irti päästäminen oli niin läpeensä surullista. Ajattelin sen äitini tunteiden kautta, kuinka hänen piti hyväksyä, että hänen rakkaansa jatkavat vielä täällä ilman häntä.

Olen törmännyt läheisen itsemurhaan, ja menettänyt monta ystävää tuolle puolen jo nuorina. Eivät pitkäikäisten koirienkaan (3kpl) kuolemat ole isoitta suruitta tapahtuneet. Olen usein kuullut ihmisten toivovan äkkilähtöä, ennemmin kuin pitkää kitumista. On vaikea hahmottaa, millainen kuolema olisi paras. Ainakaan en haluaisi kadota jo eläessäni, menettää muistiani totaalisesti ja jäädä toisten vaivoiksi seilaamaan muihin maailmoihin. En toivoisi tappavaa tautiakaan, mutta kukapa meistä pääsisi valikoimaan. Mieluiten kuolisin vanhana nukkuessani, täyttä elämää elettyäni viimeiseen iltaan saakka. On kuitenkin pelottavaa miettiä, saisinko elää kaikkien rakkaiden kanssa siihen saakka, vai lähtisikö heistä joku jo ennen minua. Mieluiten lähtisin itse ensin, olisi niin vaikeaa jatkaa ilman rakasta.

Ehkä hakeudun tavallista painavampien ajatusten äärelle, syvään päähän. Minua ei pelota katsoa tumman veden pohjaan, tai kuolevan ihmisen silmiin. Elämän todellinen kauneus kirkastuu sen rajallisuudessa. Opettelen ajattelemaan, että yhtä kaunis kuin syntyvä lapsi, on kuoleva ihminen. Ilon ja surun päät on solmittu ikiaikaiseen liittoon. Tässä välissä, jota elämäksi ihanasti kutsutaan, on syytä keskittyä itse asiaan. Tiedostaa määränpää, mutta hypellä, laulella, tanssahdella, keinua, halata, hoivata, nauttia, kuunnella muita, oppia uutta, lempiä, luoda, surra, iloita ja rakastaa. Varsinkin rakastaa!

Kateellisuuden ytimessä

Tämä on vaikea aihe, yleensä emme mielellämme puhu tästä. Mutta tänään Helsingin Sanomissa puhuttiin, monin kasvoin suoraan asiasta. Joku sanoi tämän olevan ikävin ja turhin maailman tuntemuksista. Toinen kutsui sitä konstiksi pyrkiä parempaan, saavuttaa asioita joita huomaa haluavansa. Jäin pohtimaan molempia näkökantoja. Onko kateus ihmisen perisynti vai mahdollisuus parantaa asemaansa?

Olen puhunut asiasta joidenkin läheisten ystävien kanssa. Olen myöntänyt kadehtivani perheitä, joissa ei ole perinnöllisiä sairauksia ja isoja haasteita. Kadehdin edelleen kirjailijoita, jotka ovat löytäneet ison lukijakunnan upeille teksteilleen. Kadehdin myös itsestään sinnikkäästi huolta pitäviä, paljon liikkuvia ja superterveellisesti syöviä, kauniita ihmisiä. Pakko lisätä, että kadehdin myös pyyteettömän hyviä ihmisiä, jotka suojelevat ihmisoikeuksia,  eläimiä ja luontoa henkensä uhalla.

Vaikka tuon kaiken ihanan saisi samaan pakettiin, yhdeksi virheettömäksi superihmiseksi, mistä tietäisin mille hänestä tuntuu? Lukuisat kerrat on käynyt selväksi, että täydellisenkin oloinen henkilö kadehtii jotain toista. Hänellä voi olla myös ominaisuuksia, sairauksia, ongelmia, jotka eivät näy meille muille. Menisinkö oikeasti vaihtamaan paikkaa hänen kanssaan? 

Kun ajattelen elämänvalintojani, ne ovat syntyneet omista lähtökohdistani ja harkinnoistani. Olen opiskellut ja työskennellyt juuri niiden asioiden parissa, jotka ovat syntyneet sisäisistä haluistani tai tilanteen vaatimuksesta. En tapaa katua tekemisiäni jälkeenpäin, koitan keskittyä tuleviin haasteisiin, etenkin siihen, etten pelon takia jättäisi niitä väliin.

Kun saan itseni kiinni toisiin vertaamisesta, yritän muistaa omat valintani. Minulla on ollut täysi elämä neljän lapsen läsnäolevana vanhempana, ja sain hoitaa äitiänikin viimeiseen saakka. Olen saanut jakaa 30 vuotta saman puolison kanssa, yli jokaisen vaikean kynnyksen. Olen ottanut itseni todesta, käynyt terapiassa puhumassa tunne-elämääni parempaan kuntoon. Pääsin asumaan omakotitaloonkin, sain ääneni kirjoittaen kuuluviin. Koska en vaihtaisi valintojani toisiin, miksi nyt kadehtisin toisilta hyvää? 

Onko kateus sitten pahin asia maailmassa, voimiamme verottava ja itsetuntoamme piiskaava syntinen ansa? Vai kilvoittaako  kateus meitä tavoittelemaan todellisia päämääriämme? Minusta tuntuu, että me kapsahdamme useampaankin ansaan kadehtiessamme. Ensinnäkin olisi varmistettava, haaveilimmeko itse asiasta ennen kuin joku muu sai sen mitä huomaamme nyt kadehtivamme. Heräsikö halu vasta huomattuamme jotain toisella? Silloinhan emme tavoittelisi asiaa, joka on meille merkinnyt ennestään paljon. Lähtisimme jahtaamaan jotain, mikä ehkä nopeasti osottautuisikin meille sopimattomaksi, helposti uuteen vaihdettavaksi. Jospa kateus todella sumentaa silmämme, ja hehkuttaakin edessämme illuusiota. Silloinhan jää näkemättä se kaikki, mitä meillä jo on hyppysissämme ja sisimmässämme. 

Kateellisuus on hyvin inhimillistä. Se voi riistää meiltä tärkeitä huomioita omista todellisista toiveistamme. Se saa helposti etsimään aina vain uutta. Mainostajat osaavat hyödyntää heikkouttamme kadehtia, hamuamme aina vain enemmän kaikkea. Seuraavaksi voimmekin kadehtia minimalisteja, joiden koti on avara ja valoisa ilman hamstraamiamme tavararöykkiöitä. Siellä nuo onnelliset mahtuvat joogaamaan ja meditoimaan. Vaikka kuka ties he kadehtivat maailmaa vanhalla pakulla kiertäviä reissaajia. Näille taas eksoottisen saaren majassa hyörivä lapsiperhe on onnen perikuva. Perhe taas kadehtii länsimaisten  reissaajien itsestäänselvänä pitämää elintasoa. Kierre on mahdollinen, ja loppumaton. 

Folkloristiikan alkuvaiheen opinnoissa häkellyin suomalaisten kateuden määrästä. Onnivakio tuli nopeasti tutuksi käsitteeksi, ja toisen onnen riistämiseen liittyviä taikoja oli kerätty talteen satoja. On hämmästyttävää, kuinka tiukassa tämä usko edelleen on. Kun joku toinen saavuttaa jotain hienoa ja onnistuu, muistutan itseäni iloitsemaan mukana. Toisen onni ei ole pois minun onnestani. Kaikki onnistumiset ovat esimerkkejä meille kaikille, että onnea on olemassa, ei se vähene. Kaikista varmin, eniten mieltä lämmittävä onni on sellaista, jonka olet jo saanut, ja ymmärrät arvostaa. Silloin kun tiedät tehneesi oikein, antaneesi omastasi, auttaneesi, ymmärtäneesi toista, rakastaneesi pyyteettä, olet löytänyt onnen. Sitä ei voi sinulta kadehtien viedä, ja sitä voit jakaa ympärillesi anteliaasti.