Pikku maatuska

Monta vuotta sitten meillä oli kokonainen maatuska, tulijainen itäisestä naapurista. Vuosien kuluessa ovat uloimmat kuoret puunukesta kadonneet. Isoin halkesi ensimmäisenä, harmitti tietysti aikansa. Tänään jäljellä on enää pienin nukke, monen kuoren sisällä suojassa ollut. Miten kuvaavaa, kun sitä nyt ajattelee.

Puhuin tänään terapeutin kanssa sukuni naisten jatkumosta. Minun äitini oli pienenä oman äitinsä “nukke”. Mummi puki ja laitatti pikkutyttönsä hiukset kiharoille, valokuvissa äiti näyttää Shirley Templeltä. Mummin väkevästä toiveesta äiti opiskeli sairaanhoitajaksi, mummi päätti millaisen kihlasormuksen äiti sormeensa pujotti, mummin toiveesta minusta ei tullut Katjaa, vaan Marjo.

Äitini ei puhunut tunteista, ei määräillyt minua, mutta varoitteli, oli usein jostain huolissaan. Silloin tällöin näin siivun vapautuneesta äidistä, joka irrotteli Kaisaniemen tai Kaivopuiston konsertissa lempimusiikkia kuunnellessaan. Hyvin harvoin hän saattoi tanssahdella kotosallakin nähteni. Enimmäkseen hän sulkeutui kuorensa sisään, hoiti hommansa ja lepäsi.

Mummin äiti kuoli nuorena, jäi kotiseudulle Karjalaan, niin kuin mummin isä ja kaksi veljeä. Mummikin sai kaksi poikaa ja tyttären, joiden elämään halusi osallistua vahvasti. Niin vahvasti, että äitini ei antanut minua edes mummin kylvetettäväksi. Äiti tahtoi pitää mummin kauempana omista lapsistaan. Ehkä hän ei huomannut, kuinka jäi melko kaukaiseksi itsekin, en tänäänkään oikein tiedä, millainen äitini oli. Paitsi aina puuhakas, ja lastenlastensa elämässä monin tavoin mukana.

Terapeutin mielestä maatuskan sisällä oleva pienin nukke kuvastaa parhaiten sisintä itsessämme. Meistä voi kuoria aika monta kerrosta, ennen kuin olemme paljaimmillamme. Siksi olikin huvittavaa, kun huomasin pikkuisen maatuskan sänkyni yläpuolella hyllyllä. Näin siinä oman kuvani. Se on tosiaan pikkuruinen, sukunsa ketjussa kulkenut mamma sekin. Tällainen vajavainen ja uuden edessä hämilleen joutuva, mutta silti rohkea. Ei sen tarvitse isotella, eikä sulkea omia jälkeläisiään kuoriinsa. Eläkööt vapaina, pieninä ja haavoittuvina, mutta aitoina itsenään. 

Niin kuin pari päivää sitten kertomassani tarinassa (podcast Ajantarinat, spotify), mieli voi pullistella ihmeellisestä väestä. Joskus tarvitsemme synnyttämiämme “apusisaria”, jotta tunnemme itsemme vahvoiksi. Joskus mieleen voi takertua menneiden sukupolvien “henkiä”, joista on ihan terveellistä tehdä pesäeroa. Kannattaa ainakin tutustua siihen pienimpään maatuskaan (tai miehiskään) ihan ajan kanssa. Joskus ne ovat niin ujoja, että puhuvat omalla äänellään vasta olonsa tarpeeksi turvallisiksi ja rakastetuiksi tuntiessaan. Se ääni on kuitenkin ainoa oikea, omamme.

Advertisement

Rinnakkain toinen maailma

Heräsin tutusti viiden maissa, vielä unet mielessä pyörien, mutta jo kauas karanneina. Ei ollut enää uninen olo. Silti ajatusten verhona lepatti sama unimaailman outous, keskeneräisen romaanin kuljettelu rinnakkaisessa maailmassa. Sellainen se nimittäin on, rinnakkainen. Häilyy esiin välillä unta odottaessa, kietoo itseensä yöllä alitajunnan uudet mausteet, ja aamulla pakottaa koneelle naputtamaan tekstiä. Joskus kulkee koko päivän olkapäällä, supattaa korviin, näyttää näkyjä.

Kahvikuppi kaverina jatkoin tarinaa pimeässä ja hipihiljaisessa talossa. Hyvin saatoin sukeltaa metsän varjoissa läikkyvään lampeen päähenkilön mukana. Vähän vain vilutti viileässä vedessä. Kuulin miten tuuli humisutti havupuita ja näin vedenalaisten hengityskuplien nousevan pintaan. Saatoin pelkäämättä terävöittää tunnelmaa uhkalla, tiesinhän itse mitä tuleman pitää. Vaikka aina en tiedäkään. Joskus lopputulema on yllätys itsellekin. Tällä kertaa päätä pinnan alle painavat kädet kuitenkin saivat toteuttaa tehtäväänsä, hengittelin itse rauhassa.

Ajelin kauppaan seitsemäksi, viikonlopun ruoat on nyt kaapeissa. Keitin toisen kupin kahvia ja jatkoin naputtelua. Toinen maailma oli onneksi edelleen helposti vierellä. Joskus joudun odottelemaan tuskallisen pitkään, että ovi sinne raottuu uudelleen. Väkisin sinne ei ole menemistä. En ymmärrä kuinka osa kirjailijoista voi päättää kellonajat, joilla tekstiä on synnyttävä. Minulle tarinoiden hahmot ovat sivupersoonan tyyliin tilansa varastavia, joskus röyhkeitä, usein lempeän avoimia. Saadakseen asiansa sanottua, ne vaativat koko pään käyttöönsä. Eivätkä ne tunne virka-aikoja, saapuvat milloin sattuu. Silloin saatan vain nyökytellä perheenjäsenille, jopa lämmittää ruokaa tai viikata pyykkejäkin, mutta puhuminen ei onnistu. Kun kuulen hahmot, en pysty itse puhumaan.

Rinnakkaisuudella on hyvät ja huonot puolensa. Joku voi pitää tällaista eläjää henkipattona, yhteiskunnan roskana ja hyväkkäänä, toinen hulluna taiteilijana. Itse tiedän tässä iässä, että ne lapsena kuvittelemani leikit ja tarinat olivat jo tätä. Jokin on aina ollut ilmassa, houkutellut kummallisille mielen poluille. Tarinoiden mangneettiselle voimalle en ole mahtanut mitään. Kun ne ajoittain katoavat, tunnen voimakasta ikävää ja paljautta. Ja jos olen oikein ymmärtänyt, ne katoavat silloin, kun elämä pullistelee liiasta painolastista. Nyt kun olen löytänyt tilaa, tyhjyydeksikin luulemaani väljyyttä ympärille, tarinat palaavat voimallisina. Enkä aio tuntea huonommuutta oudon olemiseni tähden.

En ole koskaan yksin, kuljen tässä tarinoiden virrassa. Rinnallani on aina elämän monenkirjava paljous, pimeimmässäkin kolkassa tähtenä tuikkiva, ehkä jo sammunut aurinko. Vaikka rinnakkaiseen maailmaan ei pääse hissin nappuloita painelemalla, on siihen uskottava. Jos se huolii sisäänsä, ei ole epäilystäkään, etteikö sen taikapiirissä viihtyisi, siitä juopuisi ja vahvistuisi.

Kirjarakkautta

Pidän kirjoista, etenkin jo vuosikymmeniä omistajiensa mukana tarinoitaan ulos hengitelleistä. Niiden kansissa näkyy ajan hampaiden puremat, sivuilta voi löytää tahrat ja ummehtuneet, pölyiset tuoksahdukset. Suvussani on molemmin puolin kirjapainoalalla tai lehdistössä työskennelleitä, musteen kutsu kai kulkee verenperintönä. Vaikka nykyään teksti liikkuukin paljolti sähköisenä, paperia ja mustetta säästellen.

Vanhat kirjat ovat kauniita kuluneinakin. Olen ottanut niitä talteen, kun sukulaisten jäämistöjä on pitänyt siivota pois. Sivut voivat olla kovin ohuita ja kirjaimet koukeroisia. Paksuun romaaniin on sijoitettu sinne tänne hienoja piirroksia. Katekismusten kulta-aikaan 1500-1800 useimmissa taloissa oli vain muutama kirja, jos sitäkään. Myöhemmin yleistyivät tietosanakirjasarjat, jollaisen isänikin tilasi ja pikkuveljeni ahmi tiedonjanoonsa. Itse etsin kirjaston hyllyistä parhaita seikkailuja, mysteerejä ja ihmissuhteiden kiemuroita. 

Hyvä kirja on kuin läheinen ystävä, jonka elämää pääset jakamaan. Joihinkin kirjoihin olen kiintynyt niin, että luen ne moneen kertaan, koska eri aikoina ne avautuvat ymmärrettäväksi erilaisina. Niin käy omillekin tuotoksille. Kun tarinaa vasta kirjoittaa, mielessä on jonkun toisen elämä, mutta kansiin päästyään, siitä löytääkin paljon omaansa. Ja sitten on vielä toisten lukukokemukset, joista on ihana kuulla. Jännittävää, miten eri tavoin voimme saman tarinan kokea.

Parhaassa tarinassa on kutsuva alku, vastavoimia ja ponnisteluja, yllättäviä käänteitä ja koskettavuutta. Loppuratkaisu ei tulisi itselle ensimmäisenä mieleen, ja jättää lukijalle myös ilmatilaa, vapautta kuvitella. Jos tarinan syntyessä onkin valvottu öitä ja mietitty yksityiskohtia, voi lukijakin tempautua samaan pyörteeseen. Ihan parastahan se onkin, kun voimme jakaa jotain, mitä ei koskaan ollutkaan, ja silti on. Niin monen kannen alta paljastuvaa mielen kuvitelmaa. 

Kiitos palautteista! Arvostan jokaisen lukukokemusta ja hyvin mielelläni jaan ajatuksia kanssanne!

Ensimmäiset palautteet

Rikkonaisia on saanut ensimmäiset lukijansa, ja minä ensimmäiset palautteet. Niiden kautta yksinäinen kirjoittaminen muuttuu jakamiseksi, josta osaan olla kiitollinen. Olen viettänyt pitkän ajanjakson tarinoissa elävien hahmojeni kanssa, mutta nyt joku muukin tuntee heidät. Ja mikä tärkeintä, hahmojen takana on paljon oikeita ihmisiä, niin minulla, kuin palautteen antajillakin.

Sain tekstiviestin: “Kirjasi on täynnä timantteja!” Toinen sanoi kasvotusten, että Puolet musta ja Kadonneet toimisivat näyttämöllä, teatterissa. Kolmas palaute tuli niin ikään kasvotusten ja yllättäin. Sain kuulla, että uuden ystäväni veli oli aikoinaan tehnyt saman ratkaisun kuin Nea Kadonneissa. Ystävä kertoi toivovansa, että veljelle olisi käynyt kuten Nealle. Hän oli saanut tarinasta lohtua ja mielenrauhan. Neljäs lukija oli itkeskellyt pitkin kirjaa, mutta saanut viimein surtua vanhoja asioita.

Kun minulta viikolla kysyttiin, mitä haluaisin kirjasta kertoa, oli yksi asia heti kielen päällä. Rikkonaisia ei ole kevyttä viihdelukemista, mutta niille, joille aiheet ovat omalta kohdalta tuttuja, se keventää taakkaa. Kuten tuntemani terapeutti sanoi, kipeistä ja häpeää aiheuttavista asioista puhuminen ja kirjoittaminen parantaa. Kun kerimme auki tummia, sisäämme työnnettyjä vyyhtejä, tuomme päivänvaloon tuskaa, joka jaettuna vähenee. 

Rikkonaisten sisään on punottu valtavasti oikeasti tapahtuneita asioita. Tosielämästä heijastuneet tapahtumat kutovat seitin, jonka minä vain mielikuvituksen voimin ripustin ilmoille. Kuulen mielelläni lukukokemuksianne, ja otan vastaan kritiikkiä. Jokainen kirjasta tehty postaus facessa tai instagramissa antaa kirjalle näkyvyyttä, josta pieni kustantamo ja sen kirjailija on kiitollinen. Mainostamiseen ei ole rahaa, mutta muutenkin aito palaute on parhautta!

Uusi kirja ulkona!

Se on nyt tässä, tähänastisen kirjoittamiseni tärkein ja henkilökohtaisin tarinapaketti. 

Rikkonaisia sisältää tarinat Puolet musta ja Kadonneet. 

Puolet musta aloitin jo nuorena, silloin sen nimi oli Sairas mieli ja myöhemmin Käppyrä omenapuu. Se oli alunperin nuoren Merrun elämää noin parilta vuodelta. Nyt se on lyhyesti myös sitä, mutta samalla vuosikymmenten matka tähän päivään. Se on sekoitus kuvittelua, omia matkahaaveitani, nuorena läheltä näkemiäni kohtaloita, ja lopulta hyvinkin henkilökohtaisia kuukausia äitini vierellä. Puolet musta kuvaa nimenä niitä puolikkaita, joita perimme vanhemmiltamme, ja sitä osaa itsestämme, joka peittyy mustaan. 

Kadonneetkin on sekoitus tosielämää ja kuvittelua. Se on saanut pohjavireensä parin tuntemani lapsen kotioloista, kahden nuoren tekemistä peruuttamattomista ratkaisuista, ja yhden vieraan aikuisen tapaamisesta Joensuun kadulla. Kaikkeen liittyy mielenterveyden haavoittuvuus. Ennen kaikkea se on tarina etsimisestä ja yksinäisyydestä, voimien katoamisesta ja tuen tarpeesta. 

Ei mikään kevyt ja hupaileva paketti, mutta varmasti jokaiselle meistä jotenkin tuttua. Ja tiedoksi, lohduttoman synkkäkin näkymä saattaa lopulta kylpeä valossa.

Tilaa itsellesi Kirjokannen verkkokaupasta, tai tee hankintaehdotus kirjastoosi. (Sivuja yht. 187.) 

Kiitos kaikille matkan varrella auttaneille!

Näkyjä

Tyhjensin työpöytäni, en jättänyt sille edes kynää. Karjalaisen mummini Singer ompeli aikanaan lukuisat vaatteet, päärmäsi pyyhkeet ja lakanat. Vuosikymmeniä se on ollut vain lakkapinnaltaan kulunut pöytätaso. Eilen se oli niin kaunis ja houkutteleva, että laskin sille kannettavani kuin kokeeksi. Avasin koneen, ja yllätyksekseni myös sanat alkoivat juosta päästä ruudulle. Niin kuin ne olisivat viimein saaneet tarpeeksi lepoa kivien koloissa, sammaleisilla mättäillä, marjoja notkuvien varpujen alla torkkuessaan.

Sitä on onneksi niin intuitionsa vietävissä. Metsän kutsuessa, minä en mieti, vaan menen. Vietän siellä toisten mielestä hullun paljon aikaa. Välillä keho on väsyksissä, kipuileva ja painava ruumis. Silti tuohon pehmeään huminaan on päästävä taas aamulla. Unohdan siellä kaiken muun, poimin, mitä eteeni annetaan. Katselen metsälammen päällä leijuvaa usvaa, jonka tunnen täyttävän päänikin.

Annoin itselleni aikaa, anteeksikin, etten kuullut sanaakaan. Ei tarinoita, tuokiokuvia, laukkaavista mielikuvista puhumattakaan. Aluksi pelkäämäni tyhjyys teki ajan kanssa itsensä tutuksi. Se asettui ympärille, en enää kiinnittänyt siihen huomiota. Terapeutti muistutti, eikö luontokin lopulta täytä jokaisen tyhjän tilan. Mietin horsmaa ja vatukkoa, alastomaksi hakatun aukion pelastajia. Muistin korvasienet ja heiveröiset puuntaimet. Opettelin luottamaan.

Katselin työhuonetta, josta esikoinen pakkasi kimpsunsa, muutti taas kerran omilleen. Tyhjensin turhat tavarat kaappeihin, jätin paikat vain yhdelletoista kasville levittäytyä tilaan. Huoneesta tuli pieni viidakko, jonka keskellä nökötti yksinäinen, paljaaksi putsattu ompelukone. Vaihdoin sen ääreen ukkini vanhan työtuolin, vanhempieni asuntoon unohtuneen. Istahdin sen liukkaalle pinnalle, keinutin Singerin poljinta, ja astuin tarinani metsään. Tuskin havaittava polku aukeni eteen, johdatti metsän läpi lammen rantaan. Siellä muutuin erakoksi, joka olin pitkältä tuntuneen ajan jälkeen taas.

Tottakai piti mennä metsään, viipyä siellä tarpeeksi kauan. Muuten en pystyisi solahtamaan erakon elämään, en tuntemaan hänen metsäänsä. Nyt minulla on taas kaksi kotia, molemmissa metsä. Eikä ole montaa niin tärkeää asiaa, kuin kirjoittaa, varsinkin metsästä. Joku päivä kerron teillekin tarinan “Näkyjä”.

Usvaa ja hämyä

Tasan kaksi vuotta sitten elokuussa postasin naamakirjaan ensimmäisen kerran, että multa ilmestyy esikoiskirja lokakuussa. Olin pidätellyt riemua silloin jo pari kuukautta, kuin varuillani, että jotain ehkä menisi mönkään kuitenkin. Olinhan jo pari vuotta kirjoittanut pidempiä tarinoita, odotellut kustantamoilta turhaan lupauksia. Nuo blogiin kirjoittelemani lyhyet novellit olivat syntyneet siihen nähden hetkessä. Ne olivat spontaaneja, mieleen pulpahtaneita, osin alitajuisia pätkiä, joita kuulin. Sen kun nappasin sanoja ylös mielen päältä. Tuntuikin oudolta, että juuri ne kelpasivat ensin kansiin.

Kahdessa vuodessa on tapahtunut paljon. “Huojua” oli ohut, sen yli pursui lisää tekstiä. Olin jatkuvasti kirjaamassa ylös uusia tarinoita. Kansiin pääsi kolme kokonaisuutta lisää. Silti jotain tuntui puuttuvan, millään tekemisilläni ei ollut merkitystä. Alkuperäiset pitkät tarinani muokkaantuivat aina vain uusiksi, luetin niitä lukuisilla ihmisillä, korjailin ja tuskailin. Ympärillä jylläsi korona-aallot, syttyi sotakin, puoli vuotta sitten. 

Itseltäni salaa painuin jonnekin tummaan taustaan. Enää se ei ollut vain kirjoittaminen, mikään muukaan ei tuntunut oikein miltään. Niin kuin tahmea ja kylmä hyhmä olisi hiipinyt sisään, aloin pelätä ja väsyä, jähmettyä peiton alle sänkyyn. Tuntui että olen yksin valtavan kokoisessa maailmassa, joka jyrää ja melskaa, eikä välitä minusta tuon taivaallista.

Kesä joka aina on hellinyt mieltäni valollaan ja lämmöllään, sai minusta vain hennon otteen. Taisin itkeä päivittäin. Kuitenkin kaikkien niiden itkujen jälkeen, sielu tuntui huuhtoutuneen. Pikkuhiljaa pienetkin arkiset asiat saivat hymyilemään. Tuntuu kuin ymmärtäisin vasta nyt, miten paljon minulla on kaikkea hyvää. Olen varmasti osannut iloita ennenkin, mutta tämän puolen vuoden masentuneisuuden jälkeen näen asiat kirkkaammin. Turha jännittäminen, kaikenlainen esittäminen, ja rajoittava pelkääminen on jäämässä taa. 

Vuosikymmenet syksy ja talvi ovat saaneet minut säikkymään pimeää ja kylmää. Nyt en enää muista, miksi ajattelin niin. Tällä kertaa otan ne avoimin mielin vastaan. Sytyttelen kynttilöitä ja lämmittelen leivinuunin tulta katsellen. Nautin sateista, ne nostavat sienet metsiin. Odotan iltojen hämyä, saunomista lyhdyn lempeässä valossa. Lokakuussa syntyneenä otan uusia haasteita vastaan. Niin kuin viidennen kirjanikin, sen pisimpään työstetyn, kahden pitkän tarinan paketin. Vaikkei se muuttaisi maailmassa mitään, se on pitkäaikainen haaveeni, joka viimein toteutuu. Vasta sen kansiin saatettuani, vapaudun kunnolla uuden äärelle. 

Alussa huojuin, kevään ja kesän aikana menin rikki. Uutta ei synny, ennen kuin entisestä päästää irti. Niinpä vuoden 2020 lokakuun Huojua oli matkan alku, 2022 lokakuun RikkoNAISIA on tätä hetkeä. Mitä tulevaisuus tuo, on usvan peitossa, niin kuin kuuluukin. Matka jatkuu!

Kaksi selfietä ja matka niiden välillä

Kaksi vuotta sitten muutimme nykyiseen kotiin, otin kuvan itsestäni muuton jälkeen, pienessä työhuoneessa. Ajattelin, että viimein kaikki elämän palapelin osaset asettuvat nätisti kohdilleen. On kaunis puutalo, iso piha, pian ilmestyvä ensimmäinen kirja, miehellä kiva työ, lapsilla asiat ok. Sitten kuoli yli 15-vuotias koiramme, korona levitti seittinsä maailmalle, monia suunnitelmia jouduimme muuttamaan. Mutta se ei ollut vielä mitään.

Kuljin äsken pikkutyöhuoneen ohi, peilissä vilahti sama pusero, sama naama, kuin kaksi vuotta sitten. Samanoloinen selfiepari, mutta silmien takana koko elämä on heittänyt kärrynpyörän. En olisi mitenkään osannut kuvitella kaikkea näihin kahteen vuoteen mahtunutta. Ulkomailla ja pääkaupunkiseudulla matkustelut vaihtuivat varsinaiseen kotimaan lähimatkailuun. Ei vain mökille, metsiin ja rannoille, vaan etenkin sisäiseen matkaan. Sen intensiivisyyttä ja hurjaa kyytiä en osannut odottaa.

Pisin matka ei kuljekaan maailman ympäri, vaan omien elinpäivien alusta tähän päivään. Määränpäätä tai kulkupeliä ei näy, ei tarkempia tienviittoja tai yöpymispaikkoja. Mitä vain voi tapahtua, ja tapahtuukin. Näennäisen hyvä kohta elämässä voi kääntyä nurin, kuin kiikkerä kajakki aallokossa. Et pääsekään pohjaan katoavan kajakin kyytiin enää, sinun on uitava pitkä matka, tuntemattomaan rantaan. Tuolle uintimatkalle saat seuraksesi kaikki menneet tapahtumat, jotka tavalla tai toisella olet painanut pinnan alle. Nyt ne kelluvat ympärilläsi, et saa niitä enää katoamaan. 

Kaksi vuotta sitten otetussa kuvassa olin vähän säikähtäneen oloinen. Onneksi en tiennyt kuinka paljon saan tehdä itseni kanssa pari seuraavaa vuotta töitä. Ensin kirjoitin alitajunnan puskemat tarinat kansiin, sitten alkoi omien kuorteni sisään sullotun materiaalin käsittely. Tämä homma on yhä kesken. Välillä olisin ollut valmis luovuttamaan, kirosin, että koskaan tätä aloitinkaan. Mutta masennus on oikeasti ympäröinyt minut syistä, jotka piti selvittää. Vaikea suositella kenellekään työvaihetta, jossa ajoittain hukkuu elävältä, valvoo öitä ja pelkää kaikkea mahdollista. Mutta tässä kohti, kun valo alkaa siivilöityä todella perille asti, ranta näkyy jo, voisin suukottaa jokaista pinnan alla vaaninutta karia, kiittää myrskyistä, ja varsinkin näiden omien todellisten voimieni löytämisen ilosta. 

Kajakki, oli se mikä hyvänsä ulkopuolinen, turvalliselta tuntuva alusta, on mennyttä. Näennäinen vahvuus on kadonnut, paljastanut heiveröisen, alastoman ja suojattoman raakileen. Mutta miten huojentavaa on seistä tässä nyt pieni hymy huulilla, omilla jaloilla. Mieli tietää jo, että ranta näkyy. Kaikki läheisetkin näkyvät uudessa valossa, väkevästi rakastettuina. Minä osaan uida, eikä ympärillä kellu enää menneitä, näen pohjaan saakka. Ranta on olemassa, mutta tässä matkassa on kaiken idea. Hymyilen syystä, jota kukaan muu ei ehkä ymmärrä, mutta sillä ei ole väliä. Löysin sen tärkeimmän reitin, itseni sisältä, ja annan sen näkyä.

(JK. Kuvat näet facebookissa Kirjailija Marjo Laner seinällä.)

Kerran kirjoitetut lauseet

Eilinen oli liian lämmin päivä hikoilla marjametsässä, joten onni potkaisi, kun sain uusimman kirjani viimeisen version Jussi Virratvuorelta korjattavaksi. Luin ja viilailin tekstiä aamusta iltaan. Muutama tippa tuli itkettyäkin, niin henkilökohtaisia muistoja riveihin sisältyy. Korjauksia ei montaa tullut, kahden kustantamon lukijan jälkeen kaikki näytti jo valmiilta. Takakanteen miettimiäni sanoja hahmotin vielä uusiksi. Nyt odotan jännityksellä kansikuvan näkemistä. Kuvassa on aito löytö palaneen talon pihamaalta Liperistä, Jussi Virratvuoren ottamana. Kuva järkytti ensinäkemältä itseänikin, mutta kertoo osuvasti kirjan sisällöstä.

Koska en ole muutamaan kuukauteen saanut kirjoitettua, kuin näitä ajatuksiani tälle sivulle, piristi nähdä kauan kypsytelty kirja noin valmiina. Kansissa on kaksi pienoisromaania samasta teemasta, mutta eri kulmasta kuvattuna. Puolet musta on henkilökohtaisin koskaan kirjoittamani teksti. Vaikka Merrun elämä on hyvin erilaista kuin omani, hänen äitiinsä kirjoitin paljon omasta äidistäni. Kirjoittaessa suru äidin kuolemasta vyöryi vielä yllä, jokainen sana oli terapiaa. Merruunhan tutustuin jo 18-vuotiaana, hänessä on paloja useista ystävistäni, unohtamatta itseänikään. Alkuperäinen tarina on muuttunut niin paljon, ettei sitä enää entiseksi tunnista.

Kadonneet syntyi tuskaisista ajatuksista, kun lukioikäinen nuori teki tässä lähellämme itsemurhan. Aloin muistella serkkuani, jota elämä koetteli niin kovasti, että tämä masentui vakavasti, ja lähti lopulta maailmasta omin avuin. En saanut näitä ajatuksia kaikkoamaan, ennen kuin mieleni rakensi uskottavan tarinan kaiken ympärille. Uskottavaksi se muotoutui, koska olin nähnyt aikoinaan kahdenkin ystävän kotoa niin traagisia asioita. Kukaan ei silti voi löytää itseään sen enempää Helenasta kuin Neastakaan. Varsinainen juoni löytyi Joensuusta kadulta monta vuotta sitten. Törmäsin naiseen, joka väitti löytäneensä Portugalista vuosia sitten kadonneen Madeleinin. Meni hetki ennen kuin ymmärsin naisen olevan psykoosissa, ja ohjasin hänet kadulle parkkeeranneen ambulanssin ensihoitajien huomaan. Madelein jäi kuitenkin vaivaamaan.

Tulevista tarinoista en tiedä juuta enkä jaata. Olen silti samaan aikaan rauhallinen ja onnellinen, sillä tähän astisista kirjoistani tärkein on ihan pian valmis. Melankolisia tarinoitahan ne ovat, ihmisen “ruotoon” asti auki revittyjä. Sieltä syvältä se lopulta löytyykin, todellinen rauha ja onni. Kun luovumme yllemme juuttuneista kuorista, paljastumme aitoina itsenämme. Erityisen kiitoksen auttamisesta saavat ne kaikki, jotka näitä tarinoita lukivat eri vaiheissa, kommentoivat ja välittivät ponnisteluistani. Yksi kommentti on jäänyt mielen päälle, kiitos Taikan: “Äiti, voisin tatuoida ihooni useammankin lauseesi, siellä oli monta niin kaunista.” Minulle ne kerran kirjoittamani lauseet merkitsevät yllättävän paljon.

Puutaloissa

Katselin aamulla kuvia vanhoista puutaloista. Selailin lehtiä ja omia albumeita. Unissanikin asun tunnelmallisissa puutaloissa, joissa tuntuu yhdistyvän elementtejä monista elämän varrelle jääneistä kodeista.

Ensimmäiset valokuvat minusta vauvana on otettu Malmilla Heinäpellontiellä, vanhan puutalon pihalla. Vanhemmat olivat vuokranneet hellahuoneen puutalon yläkerrasta, minut vietiin viltille, aurinkoiselle nurmikolle. Kun olin kaksi, muutimme ukin ja mummin rintamamiestaloon Kuopion Laulurinteelle. Isovanhemmat olivat osallistuneet rakentamiseen itsekin, ukki rintamalla haavoittuneena nuorena miehenä, mummi isääni kohdussa kantaen. Tuosta puutalosta näen edelleen unia, se oli minulle tosi rakas paikka.

Linnunlaulun isoon puutaloon muutin heti lukion jälkeen. Vanha, kummitustalolta näyttänyt huvila seisoi Hakaniemen ja Töölön välissä, meren äärellä. Kun sieltä piti muuttaa pois, oli osoitteena Intiankadun vallattu punainen puukerrostalo. Siellä sain tehdä ensimmäiset isot remonttini itse. Kahden rapun väelle löytyi isot yhteiset tilat kellarista.

Yhtä punainen ja kaksikerroksinen puutalo oli kotimme Espoon Sunassa, rauhallisella omakotitalojen alueella, Keskuspuiston laidalla. Siellä aloimme tosissamme haaveilla omasta mummonmökistä isoine pihoineen. Sellainen löytyi Sammatista. Huussi, puuliiteri, varasto ja pihasauna sijaitsivat keltamultaisessa mökissä, asuintilat kaksikerroksisessa hirsitorpassa. Yläkerta tosin piti rempata pölyisestä vintistä itse makuutiloiksi. Olo omassa tuvassa oli suloista, vaikka tekemistä riitti jokaiselle valveillaolon tunnille.

Puurivitaloon muutimme Porvooseen kuopuksen syntymän aikoihin. Sen vuokra oli kallis, eikä omaa rauhaa löytynyt. Matka jatkui Polvijärven Hukkalaan, josta ostimme ison vanhan puukoulun, ystäväperheen kanssa puoliksi. Se on ollut kaunein kotini tähän mennessä, valtavine ikkunaruutuineen, joiden takaa näkyi vain metsää. Hirsiseinät ja lautalattiat kätkivät kuitenkin sisäänsä homeisen yllätyksen, joten jouduimme ajan kuluessa luopumaan tästäkin unelmien talosta.

2020, vuosien odottelun jälkeen, löytyi nykyinen vaaleansininen puutalokotimme. On puulattiat, leivinuuni ja puukiuas, mukavan kokoinen ja kaunis piha. Ei tämä ole unieni kaksikerroksinen puuhuvila järven rannalla, mutta mukavasti kävelymatkan päässä kylän tarjonnasta. On tarpeeksi huoneita ja isoja ikkunoita, huonekasvit viihtyvät hyvin, ja pihalta saa syötävää ja kukkia maljakoihin.

Koteja on ollut paljon, mutta nämä yhdeksän puutaloa muistan parhaiten. Mikä lie vanhoissa taloissa liikuttaa, jotenkin ne herättävät suojelunhalun ja kodinrakennusvietin. Oranssi ry:n aikoina tuli kartoitettua tyhjilleen hyljättyjä puutaloja pääkaupunkiseudulla. Mitä kauniimpia huviloita saattoikin löytyä, jopa merenrantatonteilta. Edelleen tuntuu pahalta katsella hyljättyjä puutaloja. Hoidettuina nuo talot ovat mitä viihtyisimpiä koteja, rakennettu kestämään vuosikymmenestä toiseen. Lautalattiat saavat narista ja ikkunat vähän vetää, kunhan katon alla elettäisiin. 

Onhan puutalossa työtä, aina olisi jotakin korjattavaa ja maalattavaa. Näihin muuttaessaan sitoutuu melko aktiiviseen elämäntapaan, jolla huvittavaa kyllä, on myös oma koukuttava flownsa. Jos puutaloille on antanut sydämensä, näissä haluaisi asua elämänsä loppuun saakka. Senkin jälkeen joku voisi muuttaa sisään, huolehtia talosta, ja nauttia elämästä, päivä kerrallaan.