Valmiita näkyjä

Yöunessa olin tutun metsämökin pihalla. Näin piharakennuksen, jossa on sauna ja liiteri, ja muistin kuinka liiterin katonrajaan nikkaroidulta hyllyltä löytyi ruosteinen rasia. Näin nuotiopaikan, tunkion ja huussin. Muistin ulko-ovelle johtavat portaat, joilla yöllä istuessaan näkee uskomattoman määrän tähtiä. Metsä levittäytyi ympärille juuri muistikuvani mukaisesti, tiesin missä suunnassa kylä olisi, minne tulisivat kalliot ja Saimaan ranta. Metsälammenkin osasin hahmottaa oikeaan kohtaan. Hassua vain, että tuota pihapiiriä ei ole olemassakaan. Silti olen kulkenut siellä viimeisten kahden vuoden aikana.

Tarina on viimein kirjoituttanut itsensä loppuun. Se on käynyt neljällä apulukijalla, ja lähtee vielä maksulliseen Kriittisen korkeakoulun arvostelupalveluun. Joitakin korjauksia joutunen vielä tekemään, mutta huojennus on melkoinen, kun Kirjokannen kustantaja laittoi eilen jo viestin, että uusin käsikirjoitus on parasta mitä olen kirjoittanut. Otin nimittäin ison riskin, kun aloin kirjoittaa jotain todella erilaista kuin aiemmin.

Alunperin mieleen syöttyi näky erakosta metsämökissään. Oma mielialani oli laahannut jo pidempään alhoissa, lohdutin itseäni rauhalla, jonka erakkona löysin. Metsä otti syliinsä ja tuuditti turvaan, se oli tuttua jo lapsuudesta. Jokainen toru ja pettymys, pelonpoikasetkin, haihtuivat savumerkkeinä ilmaan intiaanileikeissä. Ratsastin näkymättömän hevosen selässä, kiipesin puihin, uin yksin kauniilla lammilla, tarkkailin eläimiä. Kaikki tämä palasi mieleen ja pursui tekstiksi. Mutta jouduin miettimään, olisiko teksti liikaa näyissä ja tunnelmissa viipyilevää. Lohduttaisiko tai kiinnostaisiko se ketään toista?

Yksin kirjoittaminen on intuitiivista puuhaa, seuraan eteeni ilmestyviä näkyjä uteliaana. Se mitä kaikkea tarinaan punoutuu, on lopullista versiota lukiessa itsellenikin yllätys. Otin kyllä jo alussa haasteen kirjoittaa koko tarinan ilman päähenkilön sukupuolta ja nimeä. Halusin kertoa jotain itsen etsimisestä, henkisestä matkasta, yksinäisyyden ja erillisyyden tunteesta, masentuneisuuden murtumisesta elämänjanoksi niin, että jokainen voisi samaistua. Miten paljon kirjoitinkin omista muistoistani, toiveistani ja tunteistani yllätti. Ja kuinka sain ne kaikki rivien väleihin, draaman kaarta myötäileviin juonen käänteisiin. Jotenkin matka kiertyi uuteen alkuun niin kirjan hahmoilla kuin minullakin.

Näkyjä kertoo jopa neljään sukupolveen ulottuvan tarinan ihmisen kasvusta eheäksi itsekseen. Tarinan pää-ääni on maailmaa tarkkailevan introvertin, mutta rinnalle nousee kaksi erilaistakin tasoa. On Toinen, jonka elämä jotenkin limittyy ensimmäiseen. Ja on mielen näkyjä, eri aikaan sijoittuvista tapahtumista, joilla on iso merkitys tähän hetkeen. Kun herkistymme itsellemme ja olemme avoimia ja antautuneita, saamme välillä selittämättömiltä tuntuvia merkkejä ihmeteltäväksemme. Ja kun päähenkilöni ottaa työkseen luontokuvia, hän rajaa maailmaa itselleen tärkeiksi näyiksi. Lopultahan elämässä sekoittuvat kaikki ulkopuolelta ja sisältämme nousevat näyt. Ne auttavat meitä kasvamaan sellaisiksi, kun itse haluamme. Siksi tarinan nimi on Näkyjä, ja se ilmestynee kansiin luettavaksi viimeistään syksyllä.

Advertisement

Pääasia

Sitä kun pyörittelee elämäänsä tarpeeksi päässään, päätyy lopulta PÄÄasioiden äärelle. Haa, siis niiden merkityksellisimpien tapahtumien ja tunteiden pariin. Tein eilen ohjatun harjoituksen, jossa minun tuli pudottaa yltäni kaikki tarpeeton. Mietin missä kaikessa minut voisi korvata joku toinen, ja kuka olisin paljaimmillani. Kaiken elämässäni tapahtuneen ja tekemäni joukosta erotin selkeästi sen tärkeimmän. Ei löytynyt kirkastettua minua, ei saavutuksia, yhtä merkittävintä ajankohtaa. Löytyi ajatus minä olen me. Läheisimmät ovat ne läheisimmät, mutta joukkoon mahtuvat lopulta kaikki. Minä olen oikeasti parhaimmillani me, en erillinen olento.

Sillä on väliä, millaiseen perheeseen synnymme, kuka meistä pitää ensimmäiset vuodet huolta. Koemmeko hylkäyksiä tai mieleen painuvia muita traumoja. Ottaako joku meidät syliinsä ja kertoo rakastavansa. Kuunteleeko joku murheitamme ja huomaako meidät, kun tarvitsemme tulla nähdyiksi ja kuulluiksi. Muistanko minä silittävän vai läimivän käden. Onko kotona ketään. 

Sen minkä tietää omasta lapsuudestaan puuttuvan, koittaa usein tarjota omille lapsilleen. Niin minäkin yritin. Koska vanhemmat tekivät paljon töitä, ja kuljin avain kaulassa kavereilla ja metsissä, halusin olla kotiäiti. Tein kyllä neljän kuukauden pätkissä töitä Paikkarin museolla, mutta sinnekin lapset saivat tulla työajan päätyttyä hoitamaan lampaita, syömään ja rantasaunalle löylyihin ja uimaan. Myin Sammatin torilla leipää ja kirpputoritavaraa, lapset mukana. Yksin poikkesin vain myyjäisiin leipomuksineni ja metsään keräilemään marjoja tai sieniä.

Mikään elämässä ei ole pysyvää, kaikesta on osattava luopua ajallaan. Minkään muun perään en herkisty suremaan, mutta perheen kyllä. Pikkulapsivuodet vilahtivat ohi liian  nopeasti, selailen muistoja valokuvat apuna. Joka kerta kun kokoonnumme perheenä  yhteen, hyrisee onni rinnassa. Tapaamisen lämpö säilyy mielessä tuoreena muutaman päivän, kuin lämpö leivinuunissa. 

Minä olen tämä tietoisuus, joka jo lapsena mietti minne kuolleet siirtyvät. Muistan, että kymmenvuotiaana luulin tietäväni kaiken oleellisen, kun olisin kaksikymmentä. Päälle viisikymppisenä tiedän, että elämä jää mysteeriksi niin kuin kuolemakin. Mutta PÄÄtellä voi, että tietoisuus saattaisi jatkaa matkaansa jossain muodossa, ainakin jälkipolvessa. Jospa he muistaisivat silittävän käteni, lämpimän kainaloni, kutitukset ja kuiskaukset, kehut ja lohdutukset. Mutta myös virheeni, jotta voisivat korjata ne. Olisivat viisaita, rakastaisivat säästelemättä, eläisivät hetkissä. Sillä riisuttuina turhasta, olemme me.

Itseni näköinen

Pian tulee kuluneeksi vuosi siitä, kun aloin toden teolla tutkiskella itseäni. Otin viimein tehtäväkseni selvittää lapsuudesta saakka mukanani raahamiani käsityksiä ja uskomuksia itsestäni. Sellaisia kuten “vääränlainen” tai “arvoton”. Muut ihmiset tuntuivat ohittavan minut omassa tärkeysjärjestyksessäni. Toiset olivat aina lahjakkaampia kuin minä. Minut oli helppo unohtaa ja ohittaa, koska itse ajattelin niin. Ja koska en oikeasti arvostanut ja rakastanut itseäni, jäi toisten ihmisten syvällinen ymmärtäminen myös puolitiehen. Ensin olisi luonnollisesti ymmärrettävä edes itseään.

Pitkään etsin omaa ääntäni. Ensin löysin sen kirjoittamalla, mutta puhumisen suhteen oli hankalampaa. Jos en itse tarkkaan tiennyt mitä ajattelin, kuinka toinenkaan olisi sen voinut puheestani erottaa. Jossain kohtaa olin siirtynyt pääosin kuuntelemaan toisia, niinpä oma ääni oli painunut kauas taa. Se ei silti ollut peruuttamattomasti poissa. Sain apua sen etsintöihin.

Viimeisen vuoden aikana olen käyttänyt tolkuttoman paljon aikaa ajatteluun ja opetteluun. Myös poisoppimiseen. Menneet uskomukset on pitänyt riisua yltä ja omaksua tilalle uusia. Totutut tavat vain ovat niin tiukassa, että uusien juurruttaminen ottaa aikaa. Kunnes tässä jossain kohtaa huomaa, että jotain on todella nytkähtänyt isosti liikkeelle ja hommat alkavat viimein sujua. Välillä jo naurattaa, mikä on ihana juttu tajuta.

Kuinka ollakaan kirjoitan tarinaa ulkopuolisuudesta ja omien voimavarojen löytämisestä. Kirja on imaissut minut metsän keskelle, rauhaan ulkopuolisilta paineilta. Siellä on ollut tilaa punnita ajatuksia ja löytää uutta ihmeteltävää. Tekstiin on upotettu hyvin henkilökohtaisia kokemuksia ja huomioita, joiden toivon herättelevän ja lohduttavan samoissa tunnelmissa harhailevia lukijoita. On aina helpompaa kulkea pimeässä, jos joku on mennyt jo taskulampun kanssa edellä, raivannut edes kapeaa polkua. 

Tämä on ensimmäinen talvi vuosikymmeniin, kun en ole ollut moksiskaan pimeästä tai kylmästä. Kun on matkannut mielensä hämärästä esiin, kevät on jo täällä. Jaksan odottaa aurinkoisia ja lämpöisiä päiviä, sillä ajatuksissani on jo kesäpäivien tunnelmaa. Omilla jaloilla seisominen ja äänensä kuuleminen ovat todellisia supervoimia. Niillä minä teen elämään itseni näköisen jäljen, sellaisenaan arvokkaan ja oikeanlaisen. Oikein odotan, mihin kaikkeen hauskaan voimme yhdessä heittäytyä!

Pullopostia, uusia haasteita

Jo pitkään minulla on ollut taipumus piilotella maailmaa omassa kotilossani. Onhan siellä turvallista, saa miettiä hiljaisuudessa omiaan, ja kiivetä tarinoidenkin selkään toisten häiritsemättä. Mutta kotilossa on lopulta aika ahdasta elää. Varsinkin silloin, kun kenkä jo puristaa, pipo on liian syvällä päässä, ja mitä näitä onkaan. Eli murheilla on tapana hautua suuriksi omassa lämpimässä pesässään. Ei ole ilmavirtaa eikä ulkomaailman vaikutteita, jotka läpäisisivät ajan kanssa mieleen kasvaneet pölykasat.

Vaikka itse hyvin tietää mitä eristymiselleen kannattaisi tehdä, ei se läheistenkään huomautuksista tai tönäisyistä heti nappaa. Olen hautonut toiveita turhankin kauan. Kunnes jonain hetkenä sitä työntää ne tuntosarvensa viimein esiin, ja lähettää ulapalle aran viestinsä. Se voi olla pulloposti, jonka määränpäästä ei ole tietoa, mutta jonka toivoo jossain tapaavan tuntemattoman käden ojennuksen. Voi se olla taivaan tuuliin heitetty vilpitön toivomuskin. Itse laitoin normisähköpostin loppuun jälkikirjoituksen, että jos teillä on siellä pienessä toimituksessa kovasti kiirettä, tarjoan pienen pääni ja avoimet käteni avuksi. Ja sähköpostiin kilahti heti kutsu haastatteluun. 

On kyse vain paikallislehden avustamisesta, toimittajan hommista. Koska olen myös omaishoitaja ja kirjoitan hissunkissun kirjaakin, satunnaiset keikat kiinnostavat tällä erää. Mutta mikä mullistava muutos omassa ajattelussa tapahtuukaan, kun kävelee lumisateessa vuosien tauon jälkeen työhaastatteluun. Enkä edes jännittänyt yhtään. Ihan omana itsenäni istuin juttelemassa viihtyisältä tuntuneessa toimituksessa, ja kelpasin hommiin. Kotiin kävellessä muistin kuinka monessa kymmenessä paikassa sitä on aikanaan töitä tehnyt. Jokaisessa viihdyin, pärjäsin ja solmin hyviä ihmissuhteita. Enköhän minä vielä tänäänkin ole tuo sama utelias tyyppi. Katson vain ympärilleni avoimin ja myötäelävin silmin, hyvä siitä tulee.

Pikku maatuska

Monta vuotta sitten meillä oli kokonainen maatuska, tulijainen itäisestä naapurista. Vuosien kuluessa ovat uloimmat kuoret puunukesta kadonneet. Isoin halkesi ensimmäisenä, harmitti tietysti aikansa. Tänään jäljellä on enää pienin nukke, monen kuoren sisällä suojassa ollut. Miten kuvaavaa, kun sitä nyt ajattelee.

Puhuin tänään terapeutin kanssa sukuni naisten jatkumosta. Minun äitini oli pienenä oman äitinsä “nukke”. Mummi puki ja laitatti pikkutyttönsä hiukset kiharoille, valokuvissa äiti näyttää Shirley Templeltä. Mummin väkevästä toiveesta äiti opiskeli sairaanhoitajaksi, mummi päätti millaisen kihlasormuksen äiti sormeensa pujotti, mummin toiveesta minusta ei tullut Katjaa, vaan Marjo.

Äitini ei puhunut tunteista, ei määräillyt minua, mutta varoitteli, oli usein jostain huolissaan. Silloin tällöin näin siivun vapautuneesta äidistä, joka irrotteli Kaisaniemen tai Kaivopuiston konsertissa lempimusiikkia kuunnellessaan. Hyvin harvoin hän saattoi tanssahdella kotosallakin nähteni. Enimmäkseen hän sulkeutui kuorensa sisään, hoiti hommansa ja lepäsi.

Mummin äiti kuoli nuorena, jäi kotiseudulle Karjalaan, niin kuin mummin isä ja kaksi veljeä. Mummikin sai kaksi poikaa ja tyttären, joiden elämään halusi osallistua vahvasti. Niin vahvasti, että äitini ei antanut minua edes mummin kylvetettäväksi. Äiti tahtoi pitää mummin kauempana omista lapsistaan. Ehkä hän ei huomannut, kuinka jäi melko kaukaiseksi itsekin, en tänäänkään oikein tiedä, millainen äitini oli. Paitsi aina puuhakas, ja lastenlastensa elämässä monin tavoin mukana.

Terapeutin mielestä maatuskan sisällä oleva pienin nukke kuvastaa parhaiten sisintä itsessämme. Meistä voi kuoria aika monta kerrosta, ennen kuin olemme paljaimmillamme. Siksi olikin huvittavaa, kun huomasin pikkuisen maatuskan sänkyni yläpuolella hyllyllä. Näin siinä oman kuvani. Se on tosiaan pikkuruinen, sukunsa ketjussa kulkenut mamma sekin. Tällainen vajavainen ja uuden edessä hämilleen joutuva, mutta silti rohkea. Ei sen tarvitse isotella, eikä sulkea omia jälkeläisiään kuoriinsa. Eläkööt vapaina, pieninä ja haavoittuvina, mutta aitoina itsenään. 

Niin kuin pari päivää sitten kertomassani tarinassa (podcast Ajantarinat, spotify), mieli voi pullistella ihmeellisestä väestä. Joskus tarvitsemme synnyttämiämme “apusisaria”, jotta tunnemme itsemme vahvoiksi. Joskus mieleen voi takertua menneiden sukupolvien “henkiä”, joista on ihan terveellistä tehdä pesäeroa. Kannattaa ainakin tutustua siihen pienimpään maatuskaan (tai miehiskään) ihan ajan kanssa. Joskus ne ovat niin ujoja, että puhuvat omalla äänellään vasta olonsa tarpeeksi turvallisiksi ja rakastetuiksi tuntiessaan. Se ääni on kuitenkin ainoa oikea, omamme.

Rinnakkain toinen maailma

Heräsin tutusti viiden maissa, vielä unet mielessä pyörien, mutta jo kauas karanneina. Ei ollut enää uninen olo. Silti ajatusten verhona lepatti sama unimaailman outous, keskeneräisen romaanin kuljettelu rinnakkaisessa maailmassa. Sellainen se nimittäin on, rinnakkainen. Häilyy esiin välillä unta odottaessa, kietoo itseensä yöllä alitajunnan uudet mausteet, ja aamulla pakottaa koneelle naputtamaan tekstiä. Joskus kulkee koko päivän olkapäällä, supattaa korviin, näyttää näkyjä.

Kahvikuppi kaverina jatkoin tarinaa pimeässä ja hipihiljaisessa talossa. Hyvin saatoin sukeltaa metsän varjoissa läikkyvään lampeen päähenkilön mukana. Vähän vain vilutti viileässä vedessä. Kuulin miten tuuli humisutti havupuita ja näin vedenalaisten hengityskuplien nousevan pintaan. Saatoin pelkäämättä terävöittää tunnelmaa uhkalla, tiesinhän itse mitä tuleman pitää. Vaikka aina en tiedäkään. Joskus lopputulema on yllätys itsellekin. Tällä kertaa päätä pinnan alle painavat kädet kuitenkin saivat toteuttaa tehtäväänsä, hengittelin itse rauhassa.

Ajelin kauppaan seitsemäksi, viikonlopun ruoat on nyt kaapeissa. Keitin toisen kupin kahvia ja jatkoin naputtelua. Toinen maailma oli onneksi edelleen helposti vierellä. Joskus joudun odottelemaan tuskallisen pitkään, että ovi sinne raottuu uudelleen. Väkisin sinne ei ole menemistä. En ymmärrä kuinka osa kirjailijoista voi päättää kellonajat, joilla tekstiä on synnyttävä. Minulle tarinoiden hahmot ovat sivupersoonan tyyliin tilansa varastavia, joskus röyhkeitä, usein lempeän avoimia. Saadakseen asiansa sanottua, ne vaativat koko pään käyttöönsä. Eivätkä ne tunne virka-aikoja, saapuvat milloin sattuu. Silloin saatan vain nyökytellä perheenjäsenille, jopa lämmittää ruokaa tai viikata pyykkejäkin, mutta puhuminen ei onnistu. Kun kuulen hahmot, en pysty itse puhumaan.

Rinnakkaisuudella on hyvät ja huonot puolensa. Joku voi pitää tällaista eläjää henkipattona, yhteiskunnan roskana ja hyväkkäänä, toinen hulluna taiteilijana. Itse tiedän tässä iässä, että ne lapsena kuvittelemani leikit ja tarinat olivat jo tätä. Jokin on aina ollut ilmassa, houkutellut kummallisille mielen poluille. Tarinoiden mangneettiselle voimalle en ole mahtanut mitään. Kun ne ajoittain katoavat, tunnen voimakasta ikävää ja paljautta. Ja jos olen oikein ymmärtänyt, ne katoavat silloin, kun elämä pullistelee liiasta painolastista. Nyt kun olen löytänyt tilaa, tyhjyydeksikin luulemaani väljyyttä ympärille, tarinat palaavat voimallisina. Enkä aio tuntea huonommuutta oudon olemiseni tähden.

En ole koskaan yksin, kuljen tässä tarinoiden virrassa. Rinnallani on aina elämän monenkirjava paljous, pimeimmässäkin kolkassa tähtenä tuikkiva, ehkä jo sammunut aurinko. Vaikka rinnakkaiseen maailmaan ei pääse hissin nappuloita painelemalla, on siihen uskottava. Jos se huolii sisäänsä, ei ole epäilystäkään, etteikö sen taikapiirissä viihtyisi, siitä juopuisi ja vahvistuisi.

Kirjarakkautta

Pidän kirjoista, etenkin jo vuosikymmeniä omistajiensa mukana tarinoitaan ulos hengitelleistä. Niiden kansissa näkyy ajan hampaiden puremat, sivuilta voi löytää tahrat ja ummehtuneet, pölyiset tuoksahdukset. Suvussani on molemmin puolin kirjapainoalalla tai lehdistössä työskennelleitä, musteen kutsu kai kulkee verenperintönä. Vaikka nykyään teksti liikkuukin paljolti sähköisenä, paperia ja mustetta säästellen.

Vanhat kirjat ovat kauniita kuluneinakin. Olen ottanut niitä talteen, kun sukulaisten jäämistöjä on pitänyt siivota pois. Sivut voivat olla kovin ohuita ja kirjaimet koukeroisia. Paksuun romaaniin on sijoitettu sinne tänne hienoja piirroksia. Katekismusten kulta-aikaan 1500-1800 useimmissa taloissa oli vain muutama kirja, jos sitäkään. Myöhemmin yleistyivät tietosanakirjasarjat, jollaisen isänikin tilasi ja pikkuveljeni ahmi tiedonjanoonsa. Itse etsin kirjaston hyllyistä parhaita seikkailuja, mysteerejä ja ihmissuhteiden kiemuroita. 

Hyvä kirja on kuin läheinen ystävä, jonka elämää pääset jakamaan. Joihinkin kirjoihin olen kiintynyt niin, että luen ne moneen kertaan, koska eri aikoina ne avautuvat ymmärrettäväksi erilaisina. Niin käy omillekin tuotoksille. Kun tarinaa vasta kirjoittaa, mielessä on jonkun toisen elämä, mutta kansiin päästyään, siitä löytääkin paljon omaansa. Ja sitten on vielä toisten lukukokemukset, joista on ihana kuulla. Jännittävää, miten eri tavoin voimme saman tarinan kokea.

Parhaassa tarinassa on kutsuva alku, vastavoimia ja ponnisteluja, yllättäviä käänteitä ja koskettavuutta. Loppuratkaisu ei tulisi itselle ensimmäisenä mieleen, ja jättää lukijalle myös ilmatilaa, vapautta kuvitella. Jos tarinan syntyessä onkin valvottu öitä ja mietitty yksityiskohtia, voi lukijakin tempautua samaan pyörteeseen. Ihan parastahan se onkin, kun voimme jakaa jotain, mitä ei koskaan ollutkaan, ja silti on. Niin monen kannen alta paljastuvaa mielen kuvitelmaa. 

Kiitos palautteista! Arvostan jokaisen lukukokemusta ja hyvin mielelläni jaan ajatuksia kanssanne!

Ensimmäiset palautteet

Rikkonaisia on saanut ensimmäiset lukijansa, ja minä ensimmäiset palautteet. Niiden kautta yksinäinen kirjoittaminen muuttuu jakamiseksi, josta osaan olla kiitollinen. Olen viettänyt pitkän ajanjakson tarinoissa elävien hahmojeni kanssa, mutta nyt joku muukin tuntee heidät. Ja mikä tärkeintä, hahmojen takana on paljon oikeita ihmisiä, niin minulla, kuin palautteen antajillakin.

Sain tekstiviestin: “Kirjasi on täynnä timantteja!” Toinen sanoi kasvotusten, että Puolet musta ja Kadonneet toimisivat näyttämöllä, teatterissa. Kolmas palaute tuli niin ikään kasvotusten ja yllättäin. Sain kuulla, että uuden ystäväni veli oli aikoinaan tehnyt saman ratkaisun kuin Nea Kadonneissa. Ystävä kertoi toivovansa, että veljelle olisi käynyt kuten Nealle. Hän oli saanut tarinasta lohtua ja mielenrauhan. Neljäs lukija oli itkeskellyt pitkin kirjaa, mutta saanut viimein surtua vanhoja asioita.

Kun minulta viikolla kysyttiin, mitä haluaisin kirjasta kertoa, oli yksi asia heti kielen päällä. Rikkonaisia ei ole kevyttä viihdelukemista, mutta niille, joille aiheet ovat omalta kohdalta tuttuja, se keventää taakkaa. Kuten tuntemani terapeutti sanoi, kipeistä ja häpeää aiheuttavista asioista puhuminen ja kirjoittaminen parantaa. Kun kerimme auki tummia, sisäämme työnnettyjä vyyhtejä, tuomme päivänvaloon tuskaa, joka jaettuna vähenee. 

Rikkonaisten sisään on punottu valtavasti oikeasti tapahtuneita asioita. Tosielämästä heijastuneet tapahtumat kutovat seitin, jonka minä vain mielikuvituksen voimin ripustin ilmoille. Kuulen mielelläni lukukokemuksianne, ja otan vastaan kritiikkiä. Jokainen kirjasta tehty postaus facessa tai instagramissa antaa kirjalle näkyvyyttä, josta pieni kustantamo ja sen kirjailija on kiitollinen. Mainostamiseen ei ole rahaa, mutta muutenkin aito palaute on parhautta!

Uusi kirja ulkona!

Se on nyt tässä, tähänastisen kirjoittamiseni tärkein ja henkilökohtaisin tarinapaketti. 

Rikkonaisia sisältää tarinat Puolet musta ja Kadonneet. 

Puolet musta aloitin jo nuorena, silloin sen nimi oli Sairas mieli ja myöhemmin Käppyrä omenapuu. Se oli alunperin nuoren Merrun elämää noin parilta vuodelta. Nyt se on lyhyesti myös sitä, mutta samalla vuosikymmenten matka tähän päivään. Se on sekoitus kuvittelua, omia matkahaaveitani, nuorena läheltä näkemiäni kohtaloita, ja lopulta hyvinkin henkilökohtaisia kuukausia äitini vierellä. Puolet musta kuvaa nimenä niitä puolikkaita, joita perimme vanhemmiltamme, ja sitä osaa itsestämme, joka peittyy mustaan. 

Kadonneetkin on sekoitus tosielämää ja kuvittelua. Se on saanut pohjavireensä parin tuntemani lapsen kotioloista, kahden nuoren tekemistä peruuttamattomista ratkaisuista, ja yhden vieraan aikuisen tapaamisesta Joensuun kadulla. Kaikkeen liittyy mielenterveyden haavoittuvuus. Ennen kaikkea se on tarina etsimisestä ja yksinäisyydestä, voimien katoamisesta ja tuen tarpeesta. 

Ei mikään kevyt ja hupaileva paketti, mutta varmasti jokaiselle meistä jotenkin tuttua. Ja tiedoksi, lohduttoman synkkäkin näkymä saattaa lopulta kylpeä valossa.

Tilaa itsellesi Kirjokannen verkkokaupasta, tai tee hankintaehdotus kirjastoosi. (Sivuja yht. 187.) 

Kiitos kaikille matkan varrella auttaneille!

Näkyjä

Tyhjensin työpöytäni, en jättänyt sille edes kynää. Karjalaisen mummini Singer ompeli aikanaan lukuisat vaatteet, päärmäsi pyyhkeet ja lakanat. Vuosikymmeniä se on ollut vain lakkapinnaltaan kulunut pöytätaso. Eilen se oli niin kaunis ja houkutteleva, että laskin sille kannettavani kuin kokeeksi. Avasin koneen, ja yllätyksekseni myös sanat alkoivat juosta päästä ruudulle. Niin kuin ne olisivat viimein saaneet tarpeeksi lepoa kivien koloissa, sammaleisilla mättäillä, marjoja notkuvien varpujen alla torkkuessaan.

Sitä on onneksi niin intuitionsa vietävissä. Metsän kutsuessa, minä en mieti, vaan menen. Vietän siellä toisten mielestä hullun paljon aikaa. Välillä keho on väsyksissä, kipuileva ja painava ruumis. Silti tuohon pehmeään huminaan on päästävä taas aamulla. Unohdan siellä kaiken muun, poimin, mitä eteeni annetaan. Katselen metsälammen päällä leijuvaa usvaa, jonka tunnen täyttävän päänikin.

Annoin itselleni aikaa, anteeksikin, etten kuullut sanaakaan. Ei tarinoita, tuokiokuvia, laukkaavista mielikuvista puhumattakaan. Aluksi pelkäämäni tyhjyys teki ajan kanssa itsensä tutuksi. Se asettui ympärille, en enää kiinnittänyt siihen huomiota. Terapeutti muistutti, eikö luontokin lopulta täytä jokaisen tyhjän tilan. Mietin horsmaa ja vatukkoa, alastomaksi hakatun aukion pelastajia. Muistin korvasienet ja heiveröiset puuntaimet. Opettelin luottamaan.

Katselin työhuonetta, josta esikoinen pakkasi kimpsunsa, muutti taas kerran omilleen. Tyhjensin turhat tavarat kaappeihin, jätin paikat vain yhdelletoista kasville levittäytyä tilaan. Huoneesta tuli pieni viidakko, jonka keskellä nökötti yksinäinen, paljaaksi putsattu ompelukone. Vaihdoin sen ääreen ukkini vanhan työtuolin, vanhempieni asuntoon unohtuneen. Istahdin sen liukkaalle pinnalle, keinutin Singerin poljinta, ja astuin tarinani metsään. Tuskin havaittava polku aukeni eteen, johdatti metsän läpi lammen rantaan. Siellä muutuin erakoksi, joka olin pitkältä tuntuneen ajan jälkeen taas.

Tottakai piti mennä metsään, viipyä siellä tarpeeksi kauan. Muuten en pystyisi solahtamaan erakon elämään, en tuntemaan hänen metsäänsä. Nyt minulla on taas kaksi kotia, molemmissa metsä. Eikä ole montaa niin tärkeää asiaa, kuin kirjoittaa, varsinkin metsästä. Joku päivä kerron teillekin tarinan “Näkyjä”.