Päivät sirkuksessa

On aamuja, jolloin näen edessä ison sirkusteltan, jonka seinämät pullistelevat liikkeistä ja äänistä. Sen kun kävelen sisään, saan nauttia esityksestä. On helppo kirjoittaa ylös tapahtumat, kun ne näkee ja kuulee. Niissä hetkissä sitä on valmis uskomaan, että tämä onnellinen tila on tullut jäädäkseen. Kunnes herään aamuihin, jolloin tuo sirkusteltta on tyhjä. Vaikka kuinka odottelen, ketään ei ilmesty permannolle. 

Vain kokemus opettaa, että hiljaisuus ei ole vaarallista, eikä sekään ole pysyvä tila. Kun esitystä ei ole, voi lämmittää uunia, tehdä ison satsin ruokaa, leipoa, siivota, hoitaa laskut ja paperiasiat, urakoida lumityöt, hakea liiteristä puulaatikot täyteen halkoja, auttaa lasta rauhassa läksyissä ja kokeisiin lukemisessa, tai lukea hyvää kirjaa ja katsella vaikuttavaa elokuvaa. Mieli tarvitsee ravintoa, mutta myös taukoja, jolloin se lepää hälystä ja ponnisteluista.

Uusi ystävä (pojan terapeutti) kysyi minulta muutama päivä sitten, että millaista se on kirjoittaa “työkseen”. Mietin siinä kuinka sen osaisi kuvata rehellisesti. Välillä pää on todellakin sirkusteltan humussa, tai rautatieaseman vilinässä, ehkä maaseudun rauhassa jonkun tietyn tyypin ajatuksissa. Silloin tekstiä syntyy vaikka kymmenen tuntia päivässä, ja meno jatkuu useita vuorokausia letkassa. Mutta on myös nämä hiljaiset päivät, jolloin vain korjaan jo kirjoitettua materiaalia, tai teen ihan muita asioita. Sen muun aikana tekstisoppa hautuu päässä. Kun se on kypsää, raottuu eteen taas uusi ovi, uudet tarinat.

Välillä horjun epäilysten puuskissa, ehkä kukaan ei enää kustanna sanaakaan. Kirjoittamalla en ole vielä mitään ansainnutkaan. Joskus olen silti pienen hetken täydellisen onnellinen, kun saan syntymään oikeasti kauniita lauseita. Parhaat tekstit syntyvät aidoista, väkevistä tunteista. Ne ovat niitä, jotka väpättävät lukijankin silmäkulmassa tai suupielissä. Itselleni rakkaimmat tekstit ovat syntyneet henkilökohtaisista suruista ja kovasta ikävästä. Niitä lukiessa en pysty pidättelemään itkua vieläkään.

Uudelle ystävälle tuli ääneen mietittyä, että jos nyt olisin nuori, ja vasta valitsemassa ammattia, suuntaisin terapeutiksi. Saisin palkkaa, ja olisin ihmisille avuksi. Hän on lukenut jo kolme kirjaani, ja sanoi kannustavasti, että sitähän minä teen nytkin, omalla osaamallani tavalla. Sanoitan tunteita, jotta jonkun olisi helpompi niitä kohdata, pitää normaalina, antaa itselleen armoa ja vapauksia. Jos näin on, odotan innolla tähtihetkiäni sirkusteltassa, väentungosta rautatieasemalla, mutta myös niitä hiljaisuudessa keinuvia ajatuksia. Voin rauhallisin mielin kulkea tätä omaa polkuani, rikkaruohojen seassa.

Puhu vaan!

En ole kielipää, enkulla vielä ehkä tulisin toimeen, ruotsi olisi pään sisäistä hakuammuntaa koko ajan, ranskasta muistan vain sanoja sieltä täältä ja muutamia lauseita. Mutta heitä minut tänne Pohjois-Karjalan mummojen ja ukkojen joukkoon, alan vääntää samalla nuotilla luonnostaan. Itäinen murre on lapsuuteni rakkaus, ukkien ja mummien puhuma kotimaa. Mitä syvempi toisen murre on, sitä paremmin pääsen sen kyytiin. Voit tiputtaa minut myös Helsinkiin, siellä nuottini palaa nuoruuteni kieleen. Sinne tänne hyppää slangia, mie on mä ja kottoo on himast.

Joskus kun luen länsi-suomalaista kirjaa, jonka juoni tempaa hyvin mukaansa, ajatukseni vaihtavat murretta. Alan vaistomaisesti itsekin taivuttaa puhetta kirjan henkilöiden kanssa jutellakseni. Sama käy meänkielen kanssa. Ehkä se luonnistuu, koska olen aina kuunnellut tarinoita, kenen tahansa suusta ja päästä. Siksi opiskelin suullista perinnettäkin, kertominen on veressä. Jos tahtoo todella ymmärtää puhujaa, täytyy sukeltaa hänen taustaansa. Kieli jolla puhumme, ei ole vain ulosantia. Se on portti ihmisen sisään, olemisen lähteelle. Keneltä ammennamme ensimmäiset sanamme, missä ilmapiirissä lapsena keinumme, millaisen nuoruuden koemme? 

Muistan kun mummi joskus Helsingissä kuunteli nuorta kaupassa ja kääntyi hämmentyneenä puoleeni. “Mittee se sannoo?” Slangin koristamat lauseet menivät häneltä ohi, mummille pääkaupunki oli jo ulkomaita. Mutta niinpä on käynyt itsellenikin jo muutaman kerran. Ensin muutin Kuopiosta Mikkeliin, kolmannelle luokalle. Ensimmäisellä välitunnilla kysyin pesäpalloa pelaavilta luokkakavereilta “Piääsöökö pelliin?”. Näille savolainen nuotti oli jo liian heviä, nauroivat minulle kuorossa. Mutta piäsinhä mie sit kuitennii. Sama kävi käänteisesti pääkaupunkiseudulta Polvijärvelle muutettua. Soitin hammaslääkäriin saadakseni lasten oikomahoidon jatkumaan. “Ja oliko kojjeet?” kysyi ääni puhelimessa. Meni pitkä tovi että tajusin hänen kysyvän, onko meillä jo oikomiseen hammasraudat olemassa.

Paikan vaihto on terveellistä. Ei vain kehon fysiikalle ja sydämen terveydelle, vaan myös aivojen huljuttamiselle kirkkaissa, virtaavissa vesissä. Kannattaa ottaa ennakkoluulottomasti vieraita kieliä ja murteita silmien ja korvien ulottuville. Itse otan välillä shokkihoidoksi Heli Laaksosen Uudenkaupungin murteella kerrottuja runoja. Siinä saa muutamankin säkeen ensin tollotella hoomoilasena, kunnes pääsee jyvän reunaan käsiksi. Sitten se onkin iloista sanojen säkenöintiä, menee pää mukavalla tavalla sekaisin.

Kippis kielelle, sen kaikille hassuille sivupoluille, joille on jännää ja virkistävää eksyä!

Näillä mennään

Kello on juuri tikuttanut seinällä kuutosen päälle, ja minä olen jo kerennyt pähkäillä puolisen tuntia elämätöntä elämää. Mikä siinä onkin, että mikään ei riitä. Haluaisi olla samaan aikaan se rauhan tyyssija, joka aloittaisi aamunsa meditoimalla ja paastoamalla, elävän tulen räiskähdellessä taustalla. Toinen puoli olisikin jo aamu-uinnilla, mieluusti hyisessä järvessä terveysvaikutusten tuplaamiseksi. Hörppäisi uinnin päälle vihersmoothien ja polkisi pyörällä, kesät talvet, pilkkomaan salaattitarpeet. Siinä elämässä olisi aina tukka hyvin, paljon tuuheampi kuin oma kuontalo. Päälle löytyisi aina ihanat käsintehdyt luomupuuvillaiset vaatteet. Kerkeäisi lukea jokaisen hyvän kirjan ja kuunnella päivittäin mieltä ylentävää musiikkia.

Voi miten mielellään olisin mystinen, viisas, täydellisen terve ja kiehtova ilmestys. Unelmissa asuisin samaan aikaan Välimeren lämmössä, mutta suomalaisessa metsässä, puuhuvilassa järven rannalla. Minulla olisi pari huskya jaloissa telmimässä. Olisi pönttöuunit ja kaakeliuunit, kyökissä puuhella ja kiikkutuoli. Kävelisin lankkulattioilla ja katselisin lukuisten ruutuikkunoiden takaa hevoskastanjan, tammen, pihlajan, koivun, syreenin, tuomen ja kuusen keinuntaa. Järvellä lipuisi joutsenpari, kuikkia ja sorsia, metsässä kukkuisi käki. Olisi tietysti kesä yksitoista kuukautta vuodessa. Kasvimaata osaisin hoitaa luonnostaan, rantasaunan lämmittäisin  vähintään joka toinen ilta. 

Voisin lentää aurinkosähköllä maailman ääriin, tutkimaan muinaista ja nykyistä elämänmenoa. Näkisin autiot saaret, vesiputoukset ja tippukiviluolat, osaisin surffata isoilla aalloilla ja kiivetä paljain jaloin palmujen latvaan. Seikkailisin sademetsässä ja pelastaisin eläimet sukupuuton partaalta. Uisin delfiinien ja valaiden kanssa, putipuhtaissa merissä. Ymmärtäisin ja puhuisin kaikkia kieliä, saisin aina uusia ystäviä siellä missä kuljen.

Toiveminällä olisi lapset ja lapsenlapset, mies ja vanhat ystävät ympärillä, mutta myös rauhaa ja yksinoloa. Osaisin kirjoittaa niin hyvin, että tekstejäni käännettäisiin monille kielille. Söisin vain puhdasta luomua, vegaanista monipuolista plant based whole foodia. Koskaan ei himottaisi rasva, suola ja sokeri. Eläisin kirkkaasti päälle sadan vuoden, patikoisin ja tanssisin loppuun asti.

Mutta täällä minä istun yhden lampun valokiilassa, toisten nukkuessa. En jaksa lämmittää tänäänkään leivinuunia, eilinen meni sairaalassa lapsen kanssa. Ei ollut mitään hätää, suunniteltiin vain hoitajan ja neurologin kanssa yläasteelle siirtymistä, mutta kuormittaahan jo toiseen kaupunkiin ajelu. Kai tuo kuormittui lapsikin, kurkussa tuntui “ruoto”. Jää tänään kotiin lepäilemään. Pimeä ja kylmä talvi painaa omia mietteitä, ei huvita oikein mikään. Pitäisi siivota, käydä kaupassa ja postissa, maksaa laskuja, hakea puita liiteristä ja jatkaa tarinaa. Mutta tarinan pää on kadonnut, kai jonnekin harmaiden pilvien taa. Tässä sitä vain odottaa, ja kiusaa itseään kuvittelemalla parempaa. Vaikka tiedänhän minä, että tämäkin riittää. Kun lapsi kampeaa lämpöisenä kainaloon, ja kahvikupillinen piristää, voi iskeä itselleen silmää. Näillä mennään!

Rakas lapsi

Hain puhtaita petivaatteita kaapista, valitsin kuopukselle kivat Mauri Kunnaksen eläimin kuvioimat. Aloin muistella, kuinka äiti teki vuodevaatteiden vaihdosta pienen juhlan. Saimme veljen kanssa aina valita millaiset setit sänkyihimme pedattaisiin. Puhtaiden peittojen päivinä oli myös aina sauna, joka jo sellaisenaan oli ilo. Saimme saunajuomaksi limsaa, jota meillä ei muuten jääkaapissa näkynyt. Nämä molemmat jutut olen tuonut omienkin lasten arkeen. He saivat valita niin ikään, millaisissa lakanoissa nukkuisivat. Saunan päälle tenavat sekoittelivat monta vuotta saunajuomiaan, mehusta ja vichystä.

Meillä ei perheessä puhuttu tunteista, kuin joskus harvoin. Silloin se oli isä, joka kertoi suvustaan tai sattumuksistaan, satunnaisesti herkistyen kyyneliin. Välillä pääsin hänen mukaansa jutunteko keikalle, tai teatteriin. Isä kirjoitti lehteen haastatteluja ja arvioita. Niihin liittyen saatoimme joskus puhua tunteistakin. Isä myös kyyditsi minut ja veljen kirjastoon ja uimahalliin, ne olivat mukavia yhteisiä reissuja. Äiti taas näytti tunteensa leipomalla meille sämpylöitä, pullaa ja pellillisen herkullista pitsaa. Hän laittoi välipalat kulhoihin jääkaappiin, että saimme koulun jälkeen syödä terveelliset, mutta hyvät eväät. Joskus vapaapäivinään hän tanssi kanssani, tai katsoimme yhdessä elokuvan. Molemmat vanhemmat lukivat meille vuosia iltasatuja, joiden jälkeen oli turvallista nukahtaa.

Sitä siirtää sen kokemansa hyvän eteenpäin, ja lisää siihen uutta oppimaansa. Satuja olemme kertoneet lapsille joka ilta, kirjasto tehty tutuksi, uitu yhdessä vaikka kuinka monissa uimahalleissa ja kylpylöissä. Olen leiponut lasten kanssa paljon, antanut heidän sotkea koko keittiön ominkin päin. Kaikki ovat hyviä ruoanlaittajia, ja vieläkin toivovat omia lemppareitaan, kun tulevat kyläilemään. Joskus tanssimme yhdessä, kuuntelemme musiikkia ja katsomme elokuvia. Petaan saapuvalle aina puhtaan sängyn valmiiksi, ja ostan juuri hänelle sopivia ruokia kaappeihin. Niin teki äitinikin, kun minä tai lapsenlapset kävivät yökylässä.

Muistan lakkiaislahjaksi toivomani elävän ravinnon kurssin Ahvenanmaalla, jolta kotiutuessani viikon jälkeen soitin äidille. Heti mantereelle päästyäni pyysin häntä leipomaan porkkanasämpylöitä, koska vesi herahti kielelle jo ajatuksesta. Äiti teki sämpylöistä aina pitkulaisia, niille voi suli ja juustosiivu asettui nätisti päälle. Kun pääsin kotiin, odotti pannulla myös ikiaikainen herkkuni, paistetut sipulit ja perunat. Se oli 16-vuotiaasta kasvissyöjäksi alkaneena lohturuokaani, koska äiti siirsi päävastuun kasvisruoista minulle. Kun tulin tanssimasta, jumpasta tai autokoulusta väsyneenä, tämän herkun hän oli voinut paistaa minua odottaessaan. Muuten sain kokkailla omat sapuskani, jotta oppisin.

Yksinkertaisia ja kultaisia muistoja palaa mieleeni. Näin toivon omien lastenikin minut muistavan. Jos olen tekojen lisäksi oppinut myös lohduttamaan, kuuntelemaan ja halimaan, olen onnellinen. Vanhemman ei tarvitse olla täydellinen, kunhan on näitä hippusia, joista muistamme hänet hyvällä. Pieniä kohtia arkisissa, miksei juhlallisissakin toimissa, jolloin äiti tai isä on taas paikalla. Hippuset ovat kullekin erilaisia, mutta aina niissä on ripaus ajan kultaamaa taikapölyä.

Muumilaaksosta maailman ääriin

Tänä aamuna pääsin muumilaaksoon, sinisessä tornitalossa, takkatulen ääressä, mutteripannukahvia nautinnollisesti hörppien. Tihkusateen ja arkisen päässäni kuuluvan älämölön, levottomien askelten ja mukakiireiden yltämättömiin. Ystävä nuttura päässään kuin pikku Myy, toivotti tervetulleeksi oranssiin nojatuoliin ja viehättävinä virtaavien, putouksesta vyöryvienkin ajatustensa sfääreihin. Miten virkistävää! Niin kertakaikkisen aitoa ja pirskahtelevaa, samaan aikaan syväluotaavaa, pohjienkin kimallukset huomioivaa tutkimusmatkailua! Tuskin maltoin kiiruhtaa liki kolmen tunnin kuluttua kotiin, aloekasvin poikanen ruukussa mukanani, kotini 50. kasvi. Omatkin sanani soivat.

Olimme sopineet että aloitamme syksyn huuruissa uuden tavan, yksityisen kahden hengen lukupiirin. Sellaisen, jossa tuuletetaan mietteet kellarista vinttiin. Antaisimme palaa, takan loimottaessa tunnelmaa papereiden takaa. Lukisimme ääneen toistemme kirjoittamia, päidemme poikasia, tuhkaluukkuun juuttuneita, välillä avaruuteen asti kadonneita. En arvannut, että toisen lauseet näin liplattaisivat, keinuttaisivat kohti uusia autioita saaria, ennen kokemattomia. Miten löytyisi ikkunoita kaiken heijastavine kristalleineen, kuulisi lapsena ammeessa sukeltaen tavoittamia vieraita pulinoita, joiden kielen ymmärtäisikin. 

Vielä arjessa mykkinä uinuneet tynkäsiipiset sudenkorennot ampaisivat kattoa kohti, johdattivat läpi seinien valoa hohtavaan viidakkoon. Keskellä vihreää viuhkaa liplatti lampi, kirkas pohjaan saakka. Ystäväni pikku Myyn asettelemat kivet osuivat juuri jalkojen alle, hänen maalaamansa sävyt sakenivat ilmaksi ympärille. Oli raikasta, helppo hengittää ja kuulla pienimmätkin äänet. Veri tuntui kulkevan puhtaampia suonia pitkin, tavoitellen sormen päät ja varpaat. Oli lämmin, mutta kasvoilla viileä ilmavirta. Korennot pyörivät veden päällä, iskivät siivillään aukkoja toisiin ulottuvuuksiin. Ei enää muumitalon seiniä, ei tihkusateista kaupunkia, eilisiä poukkoilevia kulkuja ja sanoja. 

Elämässä parhaiden joukossa ovat juuri nämä päivät, päivien joutilaat hetket, nojatuolimatkat ystävän ajatuksiin. Kauhon toisen sanoittamassa meressä, sukellan rohkeana aarteiden perään, kurkotan lipuvien pilvien helmoihin. Voin painaa pääni ja kiittää, tällaista on yhteisen tajunnan lentävällä matolla. Niin kaunis ja inspiroiva on ystävän ajatusten virta. Sen voimin kellun kotonakin, avaruuden meressä, ikuisessa valossa.

Puhetta pelon arkusta

Millaista elämä olikaan lapsena? Siitähän voisi muodostaa nopean yleiskuvan, joka olisi vain onnellisia päiviä toisensa perään. Kun alkaa muistella, vaikka oman sisaruksensa kanssa, löytyy lukemattomia värejä ja tunnelmia. Tärkeintä omalta kannalta on käsitellä rehellisiä tuntemuksiaan. Jos jokin ei ollut hyvin, siitä pitäisi voida puhua. Purkamattomina ja vastaanottamattomina surut, pelot ja viha kovettuvat sisällemme. Vaikka tuntuisi, etteivät ne häiritse, voivat ne luikerrella toimiimme ja  suhtautumiseemme toisiin ihmisiin, tajuamattamme. Silloin on hyvä kertoa kyseiselle ihmiselle, että hei, tässä ilmenee nyt jotain häikkää, puretaanko se.

Minulla oli enimmäkseen ihanasti etenevä lapsuus, huitelin vapaana ja villinäkin pitkin maita ja mantuja. Välillä sain kuulla (vanhemmilta ja sukulaisilta) olevani tottelematon ja tytöksi liian poikamainen. Koulumaailmassa luonteestani oli monin tavoin hyötyä. Sain paljon ystäviä ja opettajatkin (melkein kaikki) tykkäsivät reippaudestani ja rohkeudestani. Vasta omat lapset maailmaan pyöräyteltyäni, jotkut asiat alkoivat hiertää mielen mutkissa. Minun oli oltava rohkea ja itsenäinen esikoinen, koska siirryin hoidosta toiseen jo kolmikuisena. Esikoululaisena samoilin jo yksin pitkät päivät pihoilla ja metsissä, naapureilla ja kavereilla, koska vanhemmat olivat vuorotöissä. Välillä minua salaa pelotti.

Kun äitini osallistui lasteni hoitoon, hämmästyin kuinka tarkka ja paneutuva hänestä tuli. Ei hän minua varoitellut vaaroista, kieltänyt kiipeilemästä, pitänyt sylissä, vienyt tivoleihin ja sirkuksiin, nukketeatteriin ja ostoksille. Hän ei yleensä edes tiennyt missä kaukana huitelin, eikä huomannut kun sain aivotäräyksen ja kävelin tokkuraani nukkumaan. Toki hän huolehti syömisistä ja vaatteista, luki aikansa iltasatuja, leipoi, ompeli ja neuloi vapaa-aikanaan. Jos minulla oli huoli, hän saattoi sanoa, että äläs nyt. Tästä tuntemastani epätasapainosta kävin sitten puhumassa terapiassa nelikymppisenä. Minua vaivasi jälkikäteen melkoinen rajattomuus tai turvattomuus. Muistin paljon tilanteita joissa olisin kaivannut vanhemman läsnäoloa ja huomiota. Siksi olinkin pyrkinyt itse  olemaan lapsilleni niin läsnä kuin pystyin, heihin kotiäitinä keskittyen.

Sain terapian käytyä juteltua äitini kanssa menneistä. Äiti kuunteli miltä minusta tuntui, oli pahoillaan, selitti joitakin asioita omasta näkökulmastaan. Sain myös kerrottua hänelle, miten itse ajattelen lasten kasvatuksesta. Kielsin häntä pelottelemasta lapsia aikuisten uutisilla, ja pyysin antamaan vapautta liikkumiseen ja virheisiin. Joskus kielsin häntä automatkalla naputtamasta isälleni ikävästi, koska istuin kuopukseni kanssa kyydissä. Äiti varmasti loukkaantui välillä, mutta olen todella onnellinen, että hän kuunteli ja muutti asioita. Jos emme olisi olleet rehellisiä ja avoimia toisillemme, en olisi luultavasti voinut hoitaa häntä kuolemaansa saakka. Olisin kantanut kaunaa, josta pääsin eroon ajoissa. Välimme olivat lämpimät ja puhtaat, rakastavat.

Olen ollut jo itsekin asemassa, jossa lapseni kertoo kuinka kurjalta joku tekoni tai sanomani tuntui. Osalta olen vaatinut reippautta silloin, kun toinen ei ole siihen pystynyt. Osalle olen suuttuneena sanonut hyvin ikävästi, eikä anteeksipyyntö ole ollut vahvinta osaamistani. Olen ollut äkkipikainen ja kärsimätön, tosin myös luova ja salliva. Lapset ovat nähneet kaikki puoleni, en ole valehdellut tai peitellyt heiltä asioita. Olen opetellut kuuntelemaan, antamaan vähemmän neuvoja, tukemaan ja kehumaan. Osaan paremmin pyytää anteeksikin, halia ja pussata, kysellä vointia ja kuulumisia. En kuvittele olleeni täydellinen äiti, eivätkä lapset niin ajattelekaan. En luule lapsianikaan täydellisiksi, mutta ainutlaatuisiksi kokonaisuuksiksi kyllä. Heissä on ripaus isäänsä ja minua, mutta suurin osa omaa elettyä elämäänsä, jonka kuuluu näkyä ja tuntua. Kun heillä on minulle mitä hyvänsä asiaa, otan sen vastaan, he eivät pelkää minua. Toivon että hekin oppivat olemaan avoimia ihmissuhteissaan. Jos toisen tunteita ja kokemuksia ei ota huomioon, on omatkin tunteet ja kokemukset luultavasti pelottavan arkun uumenissa. Ne eivät sieltä itsestään katoa, päinvastoin, heivaamme saman arkun toistenkin riesaksi, pahimmillaan useissa sukupolvissa.

Banaani

Taakse on jo muodostunut jono, selän takana seisoskeleva mies potkiskelee lenkkarillaan melkein Miikan nilkkaa, ilmavirran tuntee ilman sukkaa. Vanha nainen röhii ja kahisuttelee muovipussejaan tuulipukuaan vasten, malttamattomana. Miika laittaa silti tölkit ja pullot oikeassa asennossa rauhallisesti automaattiin, muuten kone jumahtaa, eikä hän itse kerkeä kouluun. Viimeisen palautuksen jälkeen kuittiin kirjautuu summa neljälle eurolle. 

Irtomyyntiin on jo laitettu aamulla leivotut riisipiirakat, joista kahteen Miika tarttuu ottimilla. Pieni paperipussi imaisee heti rasvaa ja muuttuu hieman kiiltäväksi ja tummemmaksi. Maitotiskistä löytyy juotava jugurtti ja hedelmäkasoista yksi banaani. Miika saa kassalla vielä euron takaisin kuitista. 

Heti ovesta ulos päästyään Miika haukkaa päällekkäin asetetuista riisipiirakoista suun täyden ja hörppää jugurttia perään. On syötävä kaikki nopeasti lyhyellä matkalla kouluun. Banaanin hän kuitenkin jemmaa povariin. Koulun nurkilla paperipussi ja pieni pullo ovat jo tyhjiä ja lentävät roskiin. Ruokalassa olisi lasagnea, jota Miika tietää jo nyt santsaavansa.

Leri tulee vastaan pihalla, entistäkin nuhjuisempana. Näyttää siltä että silmäkulmassa on tuore haava. Miika sai sentään olla huoneessaan rauhassa, vaikka porukat mesoivat olohuoneessa Lerin porukoiden kanssa. Leri oli eri asemassa, laskuhumalassa kotiutuvalta ukolta tapasi saada pataansa. 

Aamulla Miika keräsi juomingin jäljet olohuoneesta pusseihin ja lampsi nälän ohjaamana kaupan automaatille. Lerin luota ei löytynyt edes pulloja. Povarin banaani vaihtaa vaivihkaa omistajaa käytävällä. Leriä nopeampaa syömäriä Miika ei ole koskaan tavannut. Nytkin se olisi ennen luokkaan astumista yhtä hedelmää vähemmän nälkäinen. Jaksaisi kaverikin odottaa lounasta.

Sielun olemuksesta

Kuopus kysyi minulta aamulla onko ihmisellä oikeasti sielua. En tiedä näkikö hän unta asiasta, vai miksi sitä mietti, mutta sielusta tuli pitkä keskustelu. Kerroin että mielestäni se on olemassa, varsinaisen ihmisyytemme perustana. Emme ole vain keho ja järki, tai ohimenevät tunteet. Olemme kaiken kokemamme summa. Sielu on olemisemme ydin, jota ilman eläminen ei ole merkityksellistä. Jatkaako se sitten elämää kehomme kuoltuakin, voin vain toivoa epämääräisin ajatuksin. Kukin sielu uskokoon tavallaan.

Mietin asiaa vielä metsässä, kun kuopus jutteli isänsä kanssa. Poika on kova kyselemään ja ihmettelemään. Minä keräsin sieniä yksin kauempana, välillä omiin ajatuksiini uppoutuen. Metsä on lapsesta saakka ollut sieluni lempimaisema. Havupuiden tuoksu sekoittuu kosteaan sammalikkoon, lahoaviin oksiin, sieniin ja raikkaaseen ilmaan. Voin vilpittömästi sanoa, että löydän siellä paratiisini maan päältä. Luonto antaa sylin täydeltä ravitsevaa ruokaa, tasapainottaa ajatukset, silittää  pois kivut ja huolet. Meinaan pakahtua ilosta, kun kaikkialla näkyy kerättäviä sieniä ja marjoja, kuuluu tikan koputtelua, muttei autoja tai ihmisääniä.

Olin alle kolmikymppinen, kun minua ensimmäistä kertaa kutsuttiin henkiseksi mummoksi. Moni voisi loukkaantua, mutta minulle nimitys merkitsee maanläheisiä arvoja. Oman isäni äiti kasvatti ja keräsi ruokaa luonnosta, säilöi, säästi ja taikoi  herkkuja siitä mitä sattui saamaan. Hänen puuhellansa tuli ja kellarisaunansa puukiuas ovat vieläkin unissani tuomassa turvaa. Mummin luona oli lämmintä, tuoksui hyvältä ja kiire unohtui. Aivan niin kuin monet tapaamani mummot, hän oli onnellinen pienistä asioista. 

Ensimmäinen oma mummonmökkimme Sammatissa oli Helmin entinen koti. Siellä hän oli elänyt ensin ison lapsikatraan osana, hoitanut myöhemmin vanhempansa loppuun saakka, elänyt itsekin viime metreille. Helmin veljentytär myi mökin ja maat meille. Hän kertoi ihailleensa itsenäistä Helmiä, joka kasvatti ruokaa maillaan, pilkkoi itse puunsa, eikä välittänyt sisävessan tai juoksevan veden puuttumisesta. Kun talvi teki tuloaan, Helmi totesi tyytyväisenä, että kun on kellarissa perunaa ja omenaa ja liiterissä puuta, ei kuin kohti joulua.

Polvijärvellä asuessamme tutustuin hyvin kolmeenkin mummoon. Yhden kanssa kävimme joogassa, toisen kanssa kiikuimme koulun pihalla ja juttelimme, kolmas vei minut marjapaikoilleen. Kaikki he olivat hyväkuntoisia ja elelivät itsekseen, mutta neljän mummon rapussa, toisilleen vilkasta seuraa tarjoten. Oma isotätinikin asui mummojen kommuunissa Kruununhaassa, virkeänä, terveenä ja sosiaalisena. Mummoilu on näyttäytynyt minulle aina positiivisessa valossa. Pitkä elämänkokemus antaa varmuutta olla hötkyilemättä turhia ja keskittyä olennaiseen. 

Olennainen on minulle yhtä kuin poikani miettimä sielu. Se löytyy yhtä lailla keskeltä hiljaisuutta, kuin iloisesti poreilevasta ihmislaumasta, tai surunsa jakavasta ryhmästä. Sielu riisuu meidät vaatteista ja nahkoista, liittää meidät kaikki yhteen saumattomana jatkumona. Sen mitä teen toiselle, tunnen lopulta itsessäni. Sen minkä teen luonnolle, teen aina etenkin ihmiselle. Meidän tulisi vaalia tätä elämää ja Maata arvokkaimpana aarteenamme, muuten saamme lentää täältä hirmuisten tuulten puhaltamina yli laidan. Lopulta kaikessa on kyse juuri sieluistamme.

Näkymätön

Ojan päältä nousee huurua, koko pieni metsikkö on leijailevan usvan sisällä. Kuljen varovasti polun reunoja pitkin, keskellä on liukasta mutaa, eikä minulla ole kumisaappaita. Yön kylmyys on käpristänyt kasvit, mustiksi muuttuneita törröttäjiä on tiheässä. Kerkeän juuri ja juuri huomaamaan pakoon pinkovan päästäisen, sekin liukastelee halki mutaisen polun viluissaan. Maahan jää pienten terävien kynsien jäljet ja hännän pään kevyt painauma.

Nousen metsiköstä autotien reunaan ja alan kiertää tuttua aamulenkkiä myötäpäivään. Kouluun kiirehtivä pyöräilijä on ajaa päälleni, eikä sano sanaakaan, vaikka minulta lipsahtaa kovaääninen “Hups!” Pojan paljaat nilkat ja niska loistavat vaaleina vielä matkankin päähän. Vähän reppuaan pidempiä pikkuisia lähestyy kaksin kappalein. Katselen miten hellyyttäviltä he näyttävät, mutta vain toinen heistä vilkaisee minua päin, kääntäen äkisti päänsä kohti menosuuntaa. He jatkavat matkaansa käsi kädessä lähekkäin. Seuraavaksi ylämäessä on vastassa koira ja vanhempi nainen, joille huikkaan huomenet. Nainen katsoo ohitseni kuten koirakin. Katson hetken heidän peräänsä.

Ryhdikkäiden omakotitalojen kadulla pihasta juoksee eteeni pieni tyttö, perässään isänsä. Tyttö seisahtuu aloilleen ja isä alkaa kiskoa häntä ohitseni. Toivotan molemmille hyvää huomenta, mutta minut ohitetaan hiljaisina. Käännyn alamäkeen kävelytielle, joka vie halki kauniin puiston. Vielä viikko sitten puiston puut hulmauttelivat punaisia ja keltaisia lehtipukujaan, mutta seisovat nyt alastomina vartomassa lumivaippaansa. Vastaan kävelee vanha mies hieno hattu päässään, kävelykeppiä heilutellen. Kohdistan hänelle äänekkään huomenen, mutta tämä katsoo lävitseni vastaamatta. 

Tuttu kotirappu häämöttää jo edessä. Pyyhin kenkäni pohjat rappuralliin, silti sukkasillani eteisessä huomaan parin havunnneulasen tippuneen jalkoihin. Koska ne ovat siinä, todisteena kävelylenkistäni, päädyn peilin eteen. Vaikka ulkomaailmassa olen näkymätön, en pelkää kadonneeni. Piposta ja kaulahuivista huolimatta palovammani arvet leimaavat kasvojani. Vaaleanpunaiset ja paksut vaaleat vekit kulkevat pitkin poikin poskiani, nenän yli, silmien alle. Vasen silmäni on vinossa, koska tervettä ihoa ei ollut tarpeeksi. Ulkoilman kosteus tai viileys ei iholla tunnu, mutta kiristys ei koskaan hellitä. Kohtaan viimein tutun lempeän, viipyvän katseen, ja toivotan itselleni hyvää huomenta.

Oma jengi

Vessan kopin ovessa oli reikä kahvan yläpuolella. Siitä Linda katseli miten luokkakaverit tummensivat kajaaleitaan silmänurkkiin ja testasivat toistensa huulipunien sävyjä. Yksi tytöistä nosti jalkansa lavuaarin reunalla ja pyyhki märällä sormella valkeasta lenkkaristaan tahran näkymättömiin. Juuri tuollaisia kenkiä Linda oli toivonut syntymäpäivänään lahjaksi, mutta sai lähimarketin valkeat kopiot. Äiti kai luuli ettei niitä erottaisi aidoista, mutta kaikki erottivat.

Koulun kello soi ja iloisesti sirkuttava tyttölauma siirtyi vessasta käytävälle. Lindakin avasi koppinsa lukon ja katsoi peilistä kasvojaan. Hän ei saanut käyttää meikkiä, äiti letitti hiukset joka aamu kireille saparoille, niin kuin hän olisi vieläkin ala-asteella. Pusero oli isosiskon entinen ja farkut samat kuin viime vuonna. Mihinkään jengiin hänellä ei ollut asiaa.

Pihalla tyttölauma nauroi kovaan ääneen, mutta onneksi eivät Lindalle. Hän siirtyi seinän viereen ja etsi katseellaan Ilmiä, joka ei kai tänään ollut koulussa. Tämä oli jo viimeinen välitunti, kyllä he muuten olisivat törmänneet, ainakin ruokalassa. Ilmi oli varmaan taas kipeänä, ei silläkään ollut helppoa. Pojilla oli joku tappelu pihan perillä, valvova opettaja viipotti jo sinne pitkin askelin. Tyttöjen jengi kihersi ja osotteli poikia. 

Musiikin tunnilla pidettiin levyraati. Linda ei tuntenut kuunneltujen kappaleiden esittäjiä, mutta tytöt arvostelivat niitä äänekkäästi. Joku pojista puuttui naislaulajan ulkonäköön niin rumasti, että opettaja lopetti puheet. Nyt ei arvosteltu esittäjiä tai visuaalisuutta, vain kuunneltua kappaletta. Linda matki lappuihinsa tyttöjen numeroita, koska ei osannut muodostaa tuntemattomasta musiikista omaakaan mielipidettä. Onneksi kukaan ei kiinnittänyt häneen huomiota.

Kotimatkan alussa jengi kulki hänen edellään. Miten näillä riittikin aina puhuttavaa keskenään? Risteyksessä toiset kääntyivät kerrostaloille, kun hän alkoi kiivetä ylämäkeä omakotitalojen suuntaan. Lindasta tuntui kuin häntä tuijotettaisiin, joten hän kurkkasi olkansa yli. Tytöt katsoivat häntä ja yksi heistä vilkutti Lindalle ivallisesti, toisten röhähtäessä nauruun.

Pihalla pihlaja notkui marjojen painosta, pikkulinnut tungeksivat oksilla nälkäisinä. Äidin istuttamat auringonkukat ulottuivat jo räystääseen asti. Heti kun Linda avasi ulko-oven, pikkusisarukset ryntäsivät hänen jalkoihinsa. Yksi veti reppua selästä, toinen koitti kiivetä syliin, kolmas hyppi paikoillaan ja pyysi lukemaan sadun. Äiti hämmensi vielä höyryävää kiisseliä pöydän ääressä ja yksi siskoista soitti pianoläksyjä. Tuttu sävelmä, jonka hänkin olisi osannut arvostella. Tuttu oli jengikin, jonka sirkutukseen ja nauruun oli helppo yhtyä.