Oven takana

Huomenna lähden matkoille kuukaudeksi, tänään kävin katsomassa vanhempieni entistä kotia viimeistä kertaa sellaisena, kuin sen tulen toivottavasti muistamaan. Kesäkuun aikana isä alkaa tyhjentää asuntoa myyntiin. Nyt siellä saattoi vielä haistaa äidin hoidossa käytetyt lääkkeet, ja tietyn tutun ominaishajun. Tavarat olivat äidin jäljiltä totutuissa paikoissa, henkilökohtaiset paperit ja kalenteritkin hyllyillä.

Painaessani ulko-oven kiinni, tunsin sulkevani itseni lopulliseti yhden ajan ulkopuolelle. Otin mukaani valokuva-albumin, tuumaillakseni hetken menneitä. Jo kotona eteisessä tirahti itku silmään. Ei olisi enää “kotia”, jossa äiti ja isä asuivat yhdessä.

Jollekin toiselle lähtö asunnosta näyttää myös olleen haikeaa. Isän vaatteista vain kymmenesosa on lähtenyt kyytiin Kuopioon. Henkilökohtaisia tavaroita on kaikkialla, aivan kuin hän olisi vain piipahtamassa jossain, tulisi ihan pian takaisin. Hän onkin käynyt asunnolla kerran viikossa. Mahtaako hän kuljettaa loput tavaransa kuukaudessa uuteen kotiin? Puheissaan hän meinaa antaa melkein kaiken kirpputorille.

Yli viisikymmentä vuotta yhteistä elämää jonkun kanssa ei katoa muistista tai tunteista helposti. Ei ole kadonnut reilussa viidessä vuodessa, äidin lähdettyä viimeiselle matkalleen. Isä puhuu äidistä aina tavatessa, mutta kuinka paljon hän mahtaa tätä sen lisäksi ajatella?

Lapseni ovat kukin saaneet mummin tavaroita muistoksi. Nuorimmainen nuuhki vasta yhtä tyynyä, haistoi siinä edelleen mummin tutun tuoksun. Muistan miten pienenä itse hakeuduin äidin sängylle tyynyä nuuhkimaan, kun tuo oli taas yövuorossa sairaalassa. En enää muista kunnolla hänen ääntään, näenkin vain kuvissa ja unissa, mutta tuoksuja voi löytää edelleen tekstiileistä. 

Äidin tapa sisustaa oli käytännöllinen, ei edustanut mitään tyylisuuntaa tai värimaailmaa.  Osa huonekaluista oli meillä jo viisikymmentä vuotta sitten, lapsuudessani. Joitakin uusia mööpeleitä äiti osti Outokumpuun muuttaessa, oli niistä selvästi iloinen. Onneksi hän kerkesi istuskella uusissa sohvissa, nojatuolissa ja keinussa kuusi vuotta.

Vaikka lapsuus on lyhyt pätkä pitkästä elämästä, kummasti se vaikuttaa läpi vuosikymmenten. Sieltä minä ainakin kaivan esiin tapahtumia, mietin niiden seurauksia ja vaikutuksia nykyiseen olemiseen. Kaikki ei ole ollut silloinkaan täydellistä, koskapa olisi, mutta aika kultaa muistoja. Eikä se ihan katinkultaakaan liene, niin paljon rinta-alassa tunnen kaipausta. Tuon asunnon oven taa jäi viimeisten hyvinkin kivuliaiden ja vaikeiden kuukausien lisäksi niin paljon rakkautta. Sen tunnen onneksi siirtyneen mukaani, niin käy varmasti isällekin. Vaikka matkustaisimme tai muuttaisimme kuinka kauas.

Niin niin!

Käyn viikottain Outokummusta Joensuussa, ja yleensä kuljen bussilla. Paluumatkalla kotiin päin onnistun yleensä istumaan ikkunan vieressä ihan hiljaa, kuin turistina omalla kotiseudullani. Tykkään murteesta, joka muistuttaa sukulaisistani, kutkuttaa korvia ja saa väkisin hyvälle mielelle. Ihmiset nousevat bussiin nyssykköineen ja eväineen, kuskin tervehtiessä jokaista tuttavallisesti.

Jo alkumatkasta soittaa kuski kaverilleen kovalla äänellä puhelun, joka yhä kuuluu korvissa. Esittelemättä itseään hän säntää suoraan asiaan, josta selvästi on puhuttu aiemmin.

  • Se oli Pajutie, se tie.
  • Niin niin.
  • Niin niin.
  • Niin niin.

Enkä voi tarpeeksi montaa kertaa tähän toistaa, varmasti meni 100 rikki, uusi niin niin ennätys. Noin puolen tunnin päästä hän oli jo hieman vaisumpi ja taloudellisempi.

  • Niin.
  • Niin.
  • Niin.

Meitä on selvästi kuuntelijoita ja selostajia erikseen, kuski ensin mainittuja. Suomalaisille on mielestäni tyypillistäkin käyttää vastaavia lyhyitä myötäilyjä. Olen kuullut mm “No se!”,  “Niinpä!”, “Älä muuta sano.” tai lyhyemmin “Älä!” ja “Justiin(sa)!”. Äänenpainoa kun vain muuttaa, saa osoitettua empaattisuutta monimuotoisesti. 

Ei siinä, käytävän toisella puolella vanha mamma kaivoi laukusta karjalanpiirakat, matkalla Kuopioon. Soitti kyläpaikkaan, ettei tarvitse olla ruoan kanssa odottamassa, hänellä olisi iso satsi piiraita tuomisinakin. Ei tartte häntä varten vaivautua.

Juuri ennen Viinijärveä, kävelytien reunalla, istui nuori isä vauva vaunuissa nukkumassa. Isällä oli kuulokkeet päässä ja sikari suussa, nautiskeli auringosta silmät kiinni, jalka vispasi hyvää musiikkia.

Pian osui kaksi työmiestä haalareissaan sähkökopille, toinen lorotti tyytyväisenä, meistä bussissa matkaavista välittämättä, sepaluksen välistä virtsarakkoaan tyhjäksi nurmikolle. Enpä ollutkaan vielä tuota kesän merkkiä nähnyt, vaikka oli jo 1.6.

Sitten alkoi radiosta soida “Mä näitä polkuja tallaan kai viimeiseen asti…” Matin ja Tepon täysillä vetämänä rakkauslauluna, omalle kullalle, jälkeläisille ja kotimaalle. Korpimailta löytyy se oikea onni, sinne on hyvä päästä elämänsä ehtoollakin päänsä painamaan.

Ikkunan takana vilistivät voikukkapellot, välkehtivät valkeat tuomen ja kielon kukat. Taivaalla lensi niin kurkia kuin joutseniakin. Lehmiä oli jo päästetty niitylle, joen uomassa kulki kimaltava vesi. Puut kevätjuhla-asuissaan, kevyissä vihreissä pitseissä.

Viikon päästä olen neljän vuoden tauon jälkeen ulkomailla. Mutta nyt nautin tästä kotimaani nätistä kesästä. Ja kaikella rakkaudella tunnustan, että jokin tässä itäsuomalaisessa, Pohjois-Karjalan luonnossa ja kansassa, kouraisee rinta-alasta. Tänne kun palaan miltä vain reissulta, olen kotona. Niin niin, vaikka kuinka leikkisin turistia.

Aikamatka

Istun illalla keittiössä ja havahdun kummalliseen tunteeseen. En saa heti kiinni mitä mieleen on nousemassa, mutta se tuntuu oudosti tutulta. Sitten ymmärrän, että seinäkello tokuttaa sekunteja samalla äänellä kuin mummin ja ukin luona Kuopiossa. Vietin siellä paljon aikaa lapsena, kahden huoneen ja keittiön asunnossa, Myllymäen pistetaloissa, kahdeksankerroksisissa. 

Kuudennen kerroksen parvekkeella minua huimasi, nojasinkin usein keittiön kylmään kiviseen ikkunalautaan, katselin Väinölänniemelle. Muistan edelleen huonekalut ja niiden paikat, varsinkin kapean keittiön, jonka puusohvassa usein nukuin. Keittiön kaapissa oli keksirasia, jossa mummi säilytti mariekeksejä, lakuja ja marianneja, pakastimessa vaniljajäätelöä, jolle sai mansikkasurvosta. Aamuisin sai valita ruislimppua tai karjalanpiirakoita, ruoaksi oli usein keitetyt perunat, silliä, kalakukkoa, sienisalaattia, puolukkasurvosta ja mummin bravuuria karjalanpaistia.

Ennen eskaria olin hoidossa Virtasen tädillä samassa kerroksessa. Hänellä oli neljä omaa lasta, minua vanhemmat Kirsi, Tiina, Anne ja Ari. Täti jakoi aamuyöllä sanomalehtiä ja hoiti minua päivällä, milloin mahtoi nukkua. Virtasilla oli hauskaa ja turvallista, pistetalojen pihoilla paljon leikkikavereita ja tulevia luokkalaisiani. Illalla pääsin kuumaan kylpyyn, jonne mummi puristi pullosta reilusti saippuavaahtoa. Kun sukelsi veden alle, kuuli toisten asuntojen ääniä putkia pitkin, pääsi jännittävään, erilaiseen todellisuuteen.

Jos kävin kauppa-asioilla tai hieroin mummin ja ukin selkää, sain pikkukolikoita palkaksi. Minun toivottiin kuuntelevan radiosta hartauksia, mutta niiltä livistin. Kävin kyllä pyhäkoulussa, koska siellä kerrottiin jännittäviä satuja. Kyselin usein mummilta ajoista Karjalassa, josta hän oli joutunut lähtemään jo nuorena. Ukin kotitalo Vesannollakin tuli tutuksi. Ukki vei veneellä saariin marjaan ja sieneen, soitti mandoliinia ja lauloi mieskuorossa, meille lapsenlapsillekin mielellään.

Mutta tuo kello ja sen tasainen ja tylsäkin nakutus. Pelkkä ääni vei takaisin Myllymäelle, jossa olen käynyt viimeksi kauan sitten. Jokin tässä illan rauhassa, levollisessa olossa, muistuttaa iltoja mummin ja ukin yökylässä. Kun en saa unta, kaikki on hyvin, mutta jokseenkin tylsää. Luulen että toisilla on menossa jotain jännempää. En osaa kunnolla arvostaa noita suloisen turvan hetkiä. Nyt osaan, ja ikävöidä, kaivata äitini vanhempia, siinä missä äitiäkin. Ajan verhon taa menneitä. Ja juuri nyt kiitän tästä muistosta ja ymmärryksestä. Minun on hyvä olla, oli silloin, ja on nyt.

Kompastuskivet

Yksi tähänastisen elämän kompastuskiveni on harvinaisen iso ja tumma möhkäle. Se tukkii polun, joskus tienkin. Voihan sen kiertää, eikä ylittäminenkään ole mahdotonta. Huonoimmillaan tuo lohkare lätistää kaiken motivaation ja jään sen eteen neuvottomana. Niin kauan tuosta samasta kompastuskivestä olen kärsinyt, että olen päättänyt kerätä voimani. Aion kammeta sen kaikin voimin edestäni hiiteen, enkä enää muistella sen koommin.

Liekö tuo murikka tuttu sinullekin? Onhan niitä monen nimisiä ja kokoisia, kullekin joku elämään hidasteeksi putkahtanut. Minun kompastukseni johtuvat riittämättömyyden tunteesta. Se se on kinkkinen tunne, koska naamioituu pysyväksi tosiasiaksi. Eivätkä tunteet oikeasti ole sellaisia, ne ovat lopulta pölyhiukkasiksi puhallettavia ja tuulen tai virran vietäviä. 

Muistan jo lapsena tuskailleeni, kun olin vääränlainen. Vauhtia ja ideoita oli liikaa, omatoimisuus tapissa,  ääntä lähti ja jälkijä jäi. Oli polvet auki ja talon nurkalla nuotio, mummin kasvimaan reunalla iso kuoppa, josta kaivoin muinaisia aarteita. Olin kateissa metsässä tai sillä kauimpana asuvalla kaverilla. Kuuntelin korvat höröllä aikuisten juttuja ja kerroin itse kavereille hurjia tarinoita. Nuorena olin liian anarkistinen vanhemmilleni, mutta liian hyväosainen anarkistikavereilleni. Itselleni en ollut tarpeeksi rohkea, taitava, laiha tai kaunis. 

Hieno ura jäi hankkimatta, tittelit taputtelematta. Olen yrittänyt olla avuksi läheisille, uupumisen äärirajoille saakka. Silti ennen nukahtamista mieli soimaa, kun jotain on jäänyt huomioimatta ja tekemättä. Olen koittanut ennakoida asioita yhteiseksi parhaaksi, siinä aina onnistumatta. En ole ollut läheskään aina käytettävissä, kun on pyydetty. Joskus murehtimisen määrä on tolkuton, huolia lipuu sisään ovista ja ikkunoista.

Minun on vaikea kieltäytyä auttamasta, ottaa vastaan kiitosta tai kohteliaisuuksia. Koen tehneeni välttämättömän, mutta harvoin tarpeeksi. En osaa olla niin sosiaalinen kuin toivoisin olevani, vaikka vielä lapsena luontevasti olinkin. Kuulen herkästi moitteita ja syytteitä, näen arvostelevia katseita. Piiskakin viuhuu toisinaan ilmoilla, vaikken näe kättä, joka sitä heiluttaa.

On korkea aika huomata, miten kova olen itseäni arvostelemaan. Itsensä piiskaamisessa kun on hyvin ikävänä varjopuolena toistenkin arvioiminen. Sen minkä helpommin sallii toisille, voisi sallia itselleenkin. Eihän minusta valmista tule, eikä kukaan ole sellaista vaatimassakaan. Heivaisin siis mielelläni riittämättömyyden murikan reitiltäni, mahdollisimman pian. 

Nämä olisivat hyvät talkoot itse kullekin. Pois vaan kaikki isommat esteet kulkuväyliltä! Kevyempiä ja kiitollisempia askelia kanssakulkijat!

“Olin täyttänyt seitsemän elokuun alussa, juuri ennen kuin koulu alkoi. Olin pienikokoinen, rääpäle itse asiassa. Kuljin pitkät koulumatkat jalan, eikä ruoka koskaan oikeastaan maistunut minulle. Söin pysyäkseni pystyssä, jaksaakseni matkan metsän sisältä kylälle. Halusin nähdä hänet, jonka kanssa lensin unissa valtavan linnun selässä pilvien läpi. 

Joka aamu minä kuljin samojen sammaleisten kivien ja naavaisten kuusien ohi. Laskin käpyjä, joita potkaisin edestäni polulta. Kukaan muu ei asunut metsässä, kylämme väärällä laidalla. Ei ollut naapureita, ei kavereita, ei bussiyhteyttä, tai postilaatikkoakaan. Äiti nouti postin kylän kaupalta, kukaan ei kulkenut meidän tähtemme metsän halki. Toisaalta me saimme rikkomattoman rauhan. Sankka havupuiden kansa suojasi naku-uintini lammessa, piilotti majani oksiensa suojiin. Oravia sikisi enemmän kuin kerkesimme laskea, haukkoja lensi matalalla, hirvet tulivat portaille asti. Aurinko ei päässyt kuin kohtisuoraan taivaalta pilkottamaan mökkimme pihaan.

Kaiken sen kulkemisen ja eristäytymisen vastakohtana lojuin pulpetissa jo ennen muita, odotin häntä. Arvuuttelin mielessäni, olisiko hänellä sininen villapaitansa, vai harmaa villatakkinsa, luokkaan astuessaan. Oliko vihreiden, vai ruskeiden samettihousujen viikko. Hänen partansa kasvoi samaa vauhtia kuin tukkansa, kasvot pysyivät samana. Niillä oli raukea, luotettava ilme. Hän tulisi seisomaan luokan edessä aina, lapset vaihtuisivat. Minä en vain halunnut kasvaa isoksi, en jättää häntä toisille. Vain hän näki minut, todisti etten ole äitini kuvitelma, tai metsän syömä, muille näkymätön olento.”

Tämä on uusimman pienoisromaanini alkua. Lapsi asuu mökissä äitinsä kanssa, tiiviin metsän keskellä. Vuosikymmentenkin jälkeen, äidin kuoltua, erakko kulkee metsässä, kuvaa kamerallaan ainoaa tuntemaansa kotia. Hän näkee kasvit ja eläimet, lammen, kalliot ja järven toisin kuin muut. Näyttelyiden ja kuvakirjojen kautta hän avaa maailmaansa ihmisille, joista vain yhtä kohtaan hän tuntee platonista, mutta kaiken ylittävää rakkautta. Tuota opettajaansa hän ei pysty unohtamaan. Voiko ihminen löytää onnen tiettömän metsän keskellä? Voisiko metsä sulkea sisäänsä yhden lajitoverin hänellekin?

Kuulostaako kirjalta, johon voisit tarttua? Koko tarinan on lukenut vasta kaksi aikuista lastani, jotka yllättäen olisivat halunneet tarinasta pidemmänkin. Kustantamoista ei ole kuulunut vielä mitään, joten on ollut aikaa ajatella. Itse viihdyin ja kiinnyinkin hahmoon, jonka sukupuoli jäi arvoitukseksi, mutta ajatukset aukesivat aitoina ja koskettavina eteeni. Välillä hän oli unissani, joskus mukana automatkalla, supattamassa korviini yksityiskohtia elämästään. Hän oli kimpussani kuukausia, ja nyt kun en enää kuule häntä, huomaan ikävöiväni. Siksi toivoisin sormet ristissä, että joku ottaisi kopin, pistäisi tämän kansiin. Jokin tässä tarinassa on hyvin tätä päivää, erilaisuutta kunnioittavaa, suvaitsevaa, rauhoittavaa, muulta maailman melskeeltä piilottavaa. Olin itsekin turvassa, kun seikkailin tuon suuren metsän uumenissa, uin vilpoisassa tummassa lammessa, ja tarkkailin saimaannorppaa jäällä pötköttämässä.

Kommentoikaa ja heittäkää viesteillä!

Tunteiden taivas

Aamulla lueskelin terapeuttien kirjoituksia masentuneisuuden, yksinäisyyden, ulkopuolisuuden ja riittämättömyyden kipeistä kuvioista. Miksi kipua on niin monenlaista, pinnan alla jäytävää, ja päällepäin ulottuvaa? Rajoittuuko henkinen kipuilu ihmiskuntaan, vai kokevatkohan niitä eläimetkin? Onhan koirilla eroahdistusta, ja valaiden tiedetään laulavan toisilleen ja kutsuvan kadonneita poikasiaankin pitkiä aikoja.

 ”Vastaus kipuun, on kivun keskellä. Se on juuri siellä, missä sitä vähiten odottaisi, minne ei ainakaan haluaisi katsoa.” Eevi Vuoristo on terapeutti ja kirjailija, joka tietää kokemuksesta suomalaisten kantavan paljon käsittelemättömiä suruja, pelkoja ja ahdistuksia, useissa sukupolvissa. Sen minkä jätämme hoitamatta omalla kohdallamme, sysäämme näkymättömin elein lapsillemme. Se on äärettömän surullista, mutta “perimän” voi myös katkaista. Turvallisessa ympäristössä, usein terapeutin läsnäollessa, voimme irrottautua haitallisista tavoista ja tuntemuksista, opettaa saman myös lapsillemme.

Ajatuksissa askaroi elokuussa ilmestyvä kirjani. Sen molempien pienoisromaanien teemana on ihmisen rikkonaisuus, surun sisään ehdoitta sukeltaminen, eheytymisen etsintä, ja lopulta anteeksi antaminen niin toiselle kuin itselleenkin. Emme tietenkään kaikki tule elämän murjomiksi ja kulje kuoleman varjo yllämme. Kirjoittamalla voin kuitenkin päästää kaikki peikot luolistaan, katsella kuinka ne kiipeilevät kallion nokkaan uhoamaan, lopulta tippuvat alas. Saan kohdata haasteita turvassa ja puhdistua, minkä tarjoaminen lukijallekin olisi todella palkitsevaa.

Masentuneisuus on yksi aikamme kameleonteista. Pelkkä uutisointi tyrkyttää eteemme ahdistusta laarit pursuten, saati nykyiset työelämän ja opintojen luomat paineet. On sotaa, koronaa, taloudellista epävarmuutta, yksinäisyyttä, epärealistisia somen luomia kangastuksia ja tuhat muuta kurimusta. Monen työuupumuksen alla makaa masennus, hulluna suorittamisenkin viittana se tavataan roikkumasta. Miten voisimme korjata elämän, joka ei tunnu miltään? Kuinka saisimme pistettyä säkkipimeään ensimmäisen reiän, josta valon sarastus pääsisi sisään?  

Terapeutti ja teologian tohtori, uusi ystäväni Eeva luki tuon käsikirjoitukseni. Hän sanoi ettei ole koskaan lukenut yhtä lohdullista ja valoisaa kuvausta “taivaasta”. Selitin hämilläni, että halusin alaikäisen päähenkilön Nean uskovan johonkin kovin kauniiseen, koska hänen maanpäällisessä elämässään on niin paljon kärsimystä. Pitkän masennuksen vastapainoksi lapsella piti olla ainakin yksi valoisa ja lohdullinen aukko ajatuksissaan. Vasta myöhemmin tarinan taivasta tunnustellessani, löysin siitä omat lapsuuteni ajatukset. Muistin karjalaisevakko-mummini “höpinät” kultapäällysteisistä kaduista ja harppuja soittavista enkeleistä, joita en kokenut omikseni. Senkin, mitä itse kuvittelin kuoleman jälkeen kohtaavani. Sieltä ne Nean näyt löytyivät. 

Nean kaltaisia on paljon, tunnen itsekin monta. Vielä nuoria ihmisiä, joille kuoleminen ajatuksena on pääsylippu lepoon, pois kärsimyksen kehästä. Itkettää, ettei elämä näytä heille kauneintaan, lähimmäisetkään osaa lohduttaa ja auttaa. Onko masennuksen liisteri syntynyt suremattomista suruista, piilotetuista peloista, kohtaamattomista tarpeista, puuttuneesta turvasta? Voisipa siitä liisteristä päästä irti! Terapiaa ja lääkkeitä tulisi olla jokaiselle tarvitsijalle, niin kuin meitä läheisiäkin, jotta emme jättäisi ketään yksin. Täytyyhän liisterin ja pimeimmän säkinkin ajan kanssa hapristua, menettää otteensa ja läpäistä valoa. Siinä tahdossa ja toivossa tänä aamuna!

Hyödytöntä?

Juttelin juuri puhelimessa kirjastovirkailijan kanssa ensi viikon puhujana vierailustani. Huomenna saisin sähköpostiin valmiiksi mietittyjä kysymyksiä kirjoistani ja kirjoittamisesta ylipäätään. Puhelun päätyttyä jäin katselemaan huhtikuista lumisadetta, miettimään millaisen matkan olen kulkenut, ollakseni nyt kirjailija.

Yksi jos toinenkin psykologi kirjoittaa, kuinka meistä moni helposti lipsahtaa kiltin, suorittajan, taakan kantajan rooliin. Kun rooliasu puetaan päälle jo varhaislapsuudessa, sille tulee sokeaksi ja tunnottomaksi, eikä sitä välttämättä ymmärräkään riisua yltään. Itseäni alkoi tämä roolipuku ahdistaa 2017, tunsin ulkoistaneeni itseni, jonnekin toiveitteni takapihoille.

Sairaanhoitajaksi mummini toiveesta opiskellut äitini arvosti rehellistä työtä. Sellaisia hommia, joita aina löytää, ja joista on hyötyä, ja joista saa vakituisen palkan. Kuulin hänen joskus sanovan piirtämistä rakastaneelle veljelleni, että tuolla sitä ei ihminen itseään elätä. Enkä näin ollen itsekään pitänyt kirjoittamistani kovinkaan realistisena, saati toivottuna ammattina. Museo-oppaana toiminkin parissa paikassa joitakin vuosia.

Kun yliopisto-opintojen jälkeen jättäydyin neljän lapseni kotiäidiksi, vanhemmat katselivat tovin toiseen suuntaan. Pidin pääni, sillä halusin olla lapsilleni läsnä, tutustua heihin oikein kunnolla. Erityisiä tarpeitakin oli sitten näkyvissä, minun oli opeteltava monta uutta asiaa, ollakseni sellainen äiti kuin itse halusin. Jossain kohti vanhemmat alkoivat kiitellä ratkaisuani, äiti jopa myönsi kerran itsekin toivoneensa nuorena apua kovaan jännittämiseen. Kun lapsenlapsi sai vaivaan onnistuneesti terapiasta apua, mummi oli ääneen iloinen.

Äidin kuoltua surin ja terapoin itseäni kirjoittamalla ahkerasti. Pienillä summilla aina toimeen tulleena, en missään kohti odottanut kirjoituksilla lyöväni leiville. Kukaan ei tiennyt, että kirjoitin, minulla ei ollut paineita. Mitä enemmän tarinoita sain itsestäni ulos, sitä paremmalta minusta tuntui. Olin löytänyt oman lähteeni, sen äärellä oli samaan aikaan kihelmöivän jännittävää, mutta myös lohduttava rauha.

Tärkeimmät tekstini ovat vielä koneella, ajatusten hautomossa, vailla kansia. Vaikka kolmesta keskeneräisestä vain yhdelle on jo kustannussopimus, tunnen kummallista rauhaa. Jonain päivänä nuo kaksi muutakin pääsevät luettaviksi, saavat luultavasti peräänsä vielä itsellenikin tuntemattomia tarinoita. Tiedän sen siitä, että kirjoittaessani unohdan toisten mielipiteet ja odotukset, kuuntelen vain sisältäni nousevien ääntä. Silloin teksti elää rohkeana, juoksee minne haluaa, esteittä. Niin uskon lukijankin sen haluavan, yllätyksellisenä, voimainsa tunnossa kirmailevana. Niin kirjoittaminen kuin lukeminenkin ovat nautintoja, siksi myös hyödyllisiä. Kuulithan sinne jonnekin, äiti. Ehkä olisit enemmän aikaa saaneena hyväksynyt minut näinkin.

7.3.2022

Aika pysähtyy

aamuissa

kun aurinko ei näy

savun läpi

päivän paljastamissa

raunioissa

kadonneissa

toivottomissa

verenpunaisissa illoissa

valvotuissa öissä

hädän

kärsimyksen

hyvästien jäljissä

Aika pysähtyy

ei kuule kuinka

huominen huutaa

antakaa

uuden aamun nousta

kevään vaeltaa

piiskatussa maisemassa

On aika

sielun

maan

taivaan

tuntea rauha

Tulkoon se kaikki

Mies kaivoi kuopukselle lumeen iglun. Minä mietin, kuinka sellaiseen voisi piiloutua pommikoneilta. Mies ihmetteli hullua ajatustani, mutta sanoi, että yhtä hyvin voisit istua kuusen alla piilossa, tai metsässä muutenkin, ei kukaan sinne pommittaisi. Maaliskuisena lauantaina puhumme molemmat pommeista, vaikka lapselle tehtiin vain lumiluola.

Sanat ovat kiivenneet vuorille, lymyävät jossain luolassa nekin. Ei synny tarinoita. Päivät ovat olleet huokauksista raskaita. En tiedä tuoko kevätaurinko tänä vuonna rintaan kuplivaa iloa. En uskalla unelmoida, pidätän hengitystä. Vaikka sulkisin silmät ja korvat uutisilta, aistisin tämän ahdistuksen. Niin kuin kaikki luonnonvarat hupenevat meiltä yhteisesti, sodan uhka ja hätäkin levittäytyvät laajalle. Tämä tuska on nyt totta, vaikka kuinka turhaa ja hullua onkin.

Odotan lumien sulamista, sanojen paluuta, levollisia unia, aurinkoa sotakoneista tyhjälle taivaalle, turhanpäiväisiä uutisia, rauhasta iloitsevaa pulputusta yli rajojen, jälleenrakentamista. Tulkoon se kaikki.

Jos kukaan ei lue

Työkseen kirjoittaminen on erikoista, yksinäistä puuhaa. Se on sukellus saippuakuplan sisään, leijumista omassa kummallisessa, valoja ja varjoja heijastavassa maailmassa. Sinne harvoin kuulee arkielämän ääniä, tilan ottavat kuvitellut hahmot. Heissä on kyllä joskus hämmentävän paljon yhtäläisyyksiä arjesta tietämiini ihmisiin, mutta ei heitä silti saa samoihin nahkoihin. Joskus tutustun kuplassa niin erikoisiin tapauksiin, etten tiedä heille yhtään vastinetta oikeasta maailmasta. Ja arvatkaa mitä, seuraavaksi joku tuttuni ilmoittaa, että tyyppi on ihan kuin hän, tai hänen läheisensä.

Päässäni on tosiaan kaksi kaistaa, joka jollain tavalla selittää, miksi voin olla hajamielinen. Mies, joka alunperin yllytti minut uudestaan kirjoittamisen kimppuun, on sanonut, että välillä tuijotan tyhjyyteen, enkä tunnu ymmärtävän mitä minulle puhutaan. Tyhjyys vain sattuu olemaan täynnä, sielläkin joku selostaa samaan aikaan tärkeitä asioitaan, ja minua jännittää, muistanko kirjoittaa niitä ylös enää kohta. Rinnakkain arjen vierellä kulkee kuviteltu maailma, kulloisenkin päähenkilön ja sivuhenkilöiden havainnoimana. Lainaan vain heille silmäni, korvani ja tunteeni. Olisi siinä ruuhkassa joku muukin hajamielinen, veikkaan.

Kirjoittaessahan en tiedä yhtään, onko lauseissani mitään järkeä, tuleeko joku ymmärtämään, mitä yritän kertoa. Kun saan tarinan loppuun, annan sen luettavaksi parille raakalukijalle. Raakuutta nimittäin vaatii, että saa sanottua minulle suoraan, mikä jututussa ei toimi. Raakaa sen vastaanottaminenkin on, mutta tarpeellista. Joka kerta kiitän onneani, että joku viitsii lukea tarinoitani vielä tuossa alkuvaiheessa, kun ne muokkaantuvat lopulta ihan erilaisiksi. Ulkopuolisen tekemät havainnot ovat itselleni parasta herättelyä. Saan uudet tuoreet ajatukset, joilla lähestyä juonta ja rakennetta. Tarina paranee aina, kun sitä viilaa.

Aamuvarhain istun yksin koneella ja katson onko blogiani käynyt lukemassa kukaan. Joka kerta hämmästyn, kuten tänäänkin, 27 juttua on käyty lukemassa eilisen aikana. Ennätys huitelee jossain sadan korvilla vuorokaudessa, mutta jokainen käynti on minulle tärkeä. Niin kuin kirjailija-sivullakin, näen vain kävijämäärät, mutten tiedä keitä he ovat. 942 lukijaa on käynyt viimeisen 28 päivän aikana kirjailija-sivulla. Se kuulostaa paljolta, kun minulla on facebookin kavereina vain 80 ihmistä. Yksinäisen kirjoittamisen vastapainoksi on mahtavaa kuulla lukijoiden mielipiteitä, omia kokemuksia ja terveisiä. Ne tuntuvat parhaalta palkinnolta tehdystä työstä, keskustelut ja palautteet. 

Jos kukaan ei lue, kirjoittaminen jää ilmaan. Vaikka kirjoittaessani katoan toiseen ulottuvuuteen, kaiken tarkoituksena on löytää yhteistä jaettavaa. Minä vain satun etsimään sitä erikoisista paikoista, koska sinne minua jokin houkuttelee. Yhtä ihania kuin nuo seikkailun hetket tarinoissa, ovat jakamisen hetket lukijoiden kanssa. Ne oivalluksen hetket, kun joku toinen näkee ja kuulee päähenkilöni ja sivuhenkilöni elävinä edessään. Se miten te heitä ymmärrätte, sitoo koko paketin yhteen kauniilla rusetillaan. Vasta silloin työni muuttuu lahjaksi, josta olen kauan nähnyt unta.