Risukasa

Näitä aamuisia ajatusten risukasoja en ole kaivannut. Illalla menet uniin huolet mukanasi, eivätkä ne ole yön aikana ratkenneet. Istut kahvia ryystäen ja takapihaa katsellen portailla, ajatukset jaloissa raskaana ankkurina. Eikä kyse ole vakavasta sairaudesta tai konkurssista, varmaankin ajan kanssa järjestyvistä pulmista vain. Mutta juuri nyt et näe niihin ratkaisua, ne kiertävät kehää, poukkoilevat, tönivät ja kyykyttävät.

Ovat huolet mitä hyvänsä, ne lehahtavat lentoon vasta pimeän tultua, ajatusluolan lepakkoina. Ei niiden liikkeissä ole samaa logiikkaa kuin muissa ajatuksissasi, ne etenevät kaikuja kuunnellen. Pää täyttyy synkästä maisemasta, polut vievät vain pimeämpiin umpikujiin. Ulkopuolisen ojentama taskulamppu, valoisa ajatuskaan, ei auta. 

Tuulee, toivon että jostain purjehtisi päälle sadepilviä, kastelisi maan kunnolla. Jos oikein keskittyisin toivomuksiini, murenisivatko murheetkin? Löytyisi asunnottomalle lapselle paikka likeltä uutta koulua, paikkaantuisi kirjaan karannut pikkuvirhe oikeilla sanoilla, hoituisivat tekemättömät työt Maija Poppasen taikalaululla. 

Juon toisen kupin kahvia, annan vettä kasvimaalle, mietin viisaita sanoja. Ne tulevat aina silloin tällöin autismin kirjolla elävän kuopukseni suusta. “Elähän nyt. Ei pikkuasiat haittaa.” Ja hänellä jos kenellä on ollut haasteita jo lyhyellä matkallaan, on pakko uskoa, että hän on oikeassa.

Kesän pesä

Tänä kesänä olen uinut melkein yhtä paljon kuin lapsena. Järvivesi on ollut lämpimämpää kuin moneen vuoteen, vaikka syvemmällä vedessä varpaat vieläkin tavoittavat piristävän viileyden. Tuo lipuminen vihreiden metsien reunustamana on silittänyt mieltä lepoon. Niin kuin maailmassa olisi vielä paikkoja, joissa kaikki on ihanan turvallista ja kaunista. Ei tulvia, tappavia helteitä, tarttuvia viruksia ja pahoja onnettomuuksia. Ei edes hukkumisia. Vain aaltojen välkettä auringossa ja suloista liplatusta.

Tämä on kesä, jonka lopussa perheemme on jakautunut asumaan neljään kaupunkiin. Vielä lomaillessaan nuoret pyörivät jaloissa, syövät saman pöydän ääressä, ovat lähellä. Viimeistään elokuun lopulla meille kotiin jää vain kuopus ja pari tyhjää huonetta. Se tulee olemaan iso kontrasti tähän kesälomailun vilinään. Sukua ja ystäviä on pyörinyt runsaasti ympärillä.

Tänä kesänä makasimme kuumilla kallioilla lasten kanssa, näimme taimenten etsivän Pielisen pinnasta makupaloja. Kuulimme käen kukkuvan vuosia, lokkien mekkaloivan luodoilla, itikkapilvien seuraavan metsäkävelyillä. Sain kotiini kaksikin kesäkoiraa, niiden nappisilmät, heiluvat hännät ja koskettavan ystävyyden. Meloin kajakilla kahdessa järvessä ja isänikin kanssa rinnan. Jaoin ajatusavaruuden ystävien ja miehen kanssa, kurottaen uusia huomioita kohti. Sain hoitaa kasvimaata, jonka muhkeasta mullasta puskee nyt esiin ihania herkkuja. Ahdoin vatsaani litra toisensa perään kypsiä mansikoita. Pelasimme korttia, lauloimme automatkoilla tuttuja kappaleita, nauroimme mahat kipeinä hölmöjä sattumuksia. Pitelin kädessäni ensimmäistä kirjoittamaani romaania, ja tanssinpa nuoruuteni lempikipaleitakin yksin ja alasti karulla kalliolla. 

Ajatukset ovat huuhtoutuneet, ne ovat somia, vaaleita hiekkavekkejä. Niiden muoto muuttuu, kuten värikin. Auringossa ne kimaltavat kultaisina, pilvet peittävät ne tummaan. Voin harata niiden pintaa sormin, kaivaa syvältä löytyvän kostean esiin, rakentaa murentuvan linnan. Kesä on linnun pesä. Kauniita ovat valveutuneet hetket, ymmärrys kaiken katoamisesta. Elämän rakentuminen ajan harjalla surffatessa. Haluaisin muistaa tämän niin kauan kuin olen. Säilöisin muistot sisääni kuin simpukka, kuiskisin korvaasi aaltojen kohinalla. Kun en enää muistaisi, jäisin viheltäviin tuuliin, vaahtopäihin ja sudenkorentoihin. Ehkä myös lasteni ajatuksiin, niihinkin muistoihin, joskus katoaviin.

Aiheena addiktio

Kolmen tunnin päästä juttelen toimittajan kanssa uudesta kirjasta, siksi ajattelen mielessä pyöriviä asioita nyt ääneen. Miksi kirjoitin juuri Pahaksitekijän? Mikä sen kantava teema on? Kun joutuu tutkailemaan asiaa ulkopuolisen näkökulmasta, alkaa nähdä itsekin selkeämmin, miksi joku aihe on eteen ajautunut. Onko kirjoittamisessa mitään järkeä? Kannattiko heittäytyä itselle vieraaseen, mutta mieltä painaneeseen aiheeseen?

Ihmiset addiktoituvat helposti, melkein mihin vain. Joillekin riippuvuussuhde syntyy ruokaan, toisille alkoholiin, kolmas on läheisriippuvainen, neljäs saa kiksinsä huumeista, viides seksistä, kuudes rahapeleistä, seitsemäs kuolemaa silmiin katsovista äärimmäisistä tempuista ja kahdeksas shoppailusta. Näitähän riittää, kaikkia en saa päähäni. Mutta miksi mielihyvä koukuttaa, eikä sitten palvelekaan enää hyvää, vaan johdattaa kurimukseen?

Minun piti alunperin kirjoittaa lahkoista ja kulteista, siitä miksi ihminen ajautuu sellaiseen, miksi sen sisällä toimitaan. Ehkä joskus kirjoitankin. Mutta Pahaksitekijän Tero alkoi vetää tarinaa omaan suuntaansa. Itselleni hyvin vieras riippuvuuden suuntaus puski miehen kautta läpi. Tiedän parin ihmisen hoidattaneen samaa ongelmaa terapiassa, mutta minä jäin miettimään heitä, jotka eivät joko tunnista ongelmaansa, tai ainakaan eivät syystä tai toisesta hakeudu avun piiriin. Millaiseen ahdinkoon siinä tilanteessa voi päätyä ja viekö siinä samalla mukanaan muitakin?

Addiktioiden takanahan on usein tunne-elämän solmuja, traumoja, ratkaisemattomia kysymyksiä ja tarpeita. Addikti koittaa hoitaa tilannettaan tällä löytämällään tavalla, muttei pääse ongelmistaan, päinvastoin, pahentaa niitä. Addiktion takana voi seistä isoja mörköjä, kuten Terollakin. Niin isoja, että jo niiden varjot säikäyttävät tiehensä, saati lähestyminen ja kohtaaminen. Yksin sitä kohtaamista en kenellekään suosittelekaan, asioita osaavat hoitaa ammatti-ihmiset.

Riippuvuussuhde pitää yleensä pihdeissään myös lähipiiriä. Addiktin pään pitäminen pinnalla ei auta, niin rajulta heitteille jätöltä kuin se tuntuukin. Rajojen vetäminen on ainoa järkevä tapa suhtautua asiaan. Siksi Pahaksitekijässä on myös naiskertoja, järjen ääni. Rakastuneena ihminen kulkee kuin unessa, toisen ongelmille voi olla sokea. Lopulta kauneinkaan kulissi ei ole kuin kulissi, jonka seinät kaatuvat hipaisusta. 

Kahdessa vielä julkaisemattomassa pienoisromaanissani otetaan kantaa mielenterveyteen liittyviin ongelmiin yhteiskunnassamme, omaisen hoitamiseen linkittyviin vaikeisiin tunnelmiin ja lapsille kuulumattomiin vastuun kantamisiin. En siis kirjoita ensisijaisesti viihdyttääkseni, enemmänkin vaikuttaakseni asioihin. Kirjoittaessa löydän vapaan kaistan, saan rohkeutta puhua ääneen vaikeistakin aiheista. Jospa siellä vastassa olisi vähän porukkaa, jotka kerkeäisivät lukea ja miettiä juttuja kanssani.

Uusi kirja ulkona

Tänään posti toi painosta kustannusosakeyhtiö Hain painattamat romaanini. Kirjan nimi on Pahaksitekijä ja se on 30v Teron naissuhteita pyörittävä tarina. Trauma lapsuudessa kaipaisi selvästi terapiaa, mutta sen sijaan mies sotkee verkkoonsa useita naisia, tukevimmin Hennan, jolla on omat toiveensa parisuhteelta. Voit ostaa kirjan minulta viestin jättämällä, posteineen 22e, tilata kappaleen verkkokirjakaupasta Hailta, tai varata lukemisen kirjaston kautta ISBN978-952-7307-16-8. Kiitos teille kaikille blogin lukijoille mielenkiinnosta!

Läheisen suremisesta

Tänä aamuna yritin sitä taas. Suljin silmäni ja muistelin, miltä tuntui kun äiti oli elossa. Miten turvallista se oli, saattoi soittaa ja pyytää apua, tai mennä kylään lasten kanssa. Kun pinnistelen, näen äidin tavallisimmissa vaatteissaan ovea avaamassa, keittiöstä kantautuu nenään jo ruoan ja leipomusten tuoksut. Äiti seisoo eteisessä hiljaa, ottaa vastaan lasten vaatteita, laittaa niitä paikoilleen. Emme halaile tai pussaile, mutta kaikki on ehdottoman luonnollista ja hyvää, perheemme perinteistä yhdessäoloa ilman vippaskonsteja. Syödään ja lähdetään puistoon vaatehuoneesta löytyvän lelukassin kanssa. Myöhemmin käydään saunassa. Saatamme jäädä yöksikin, silloin äiti petaa meille sängyt jo valmiiksi.

Samuli Putro miettii Helsingin Sanomissa läheisiä välejään vanhempiinsa. Huomasin herkistyväni hänen huomiostaan, että läheisimmätkään välit eivät suojaa lopullisen eron tuskalta. Putro on lapseton sinkku, jolle vanhemmat ja ystävät merkitsevät paljon. Äitinsä kanssa hän kertoo soittelevansa säännöllisesti, isä hoitaa lähinnä autokyyditykset. Tunnistan tilanteen. Äidille minäkin puhuin enemmän asioistani, äiti leikitti lapsia, laittoi ruoat ja sängyt. Isä kuskasi meitä paikasta toiseen, jos tarvitsi, mutta oli enemmän poissaoleva.

Kun äiti sairastui ja tauti eteni vääjäämättä, jouduin tekemään surutyötä yksin, äidille sitä näyttämättä. Emme puhuneet hänen kuolemastaan, etenimme vain yhdessä päivän kerrallaan, hoidin kaiken mihin pystyin. Isä ei tuntunut olevan ajan tasalla, luuli pitkään että huonot vaiheet vielä väistyisivät. Isä luki kirjoja, lähti kirjastoon ja uimaan, otti vapaita hetkiä kun minä hoidin äitiä. Jos tuli paha paikka, mihin aikaan vuorokaudesta hyvänsä, isä soitti minut hätiin. Muutimme varta vasten samaan kerrostaloon, ulko-oveltamme näin heidän ovensa.

Vaikka valmistelin itseäni kuolemaan, en tiennyt millaista tämä tulisi olemaan. Kaikki keikahti nurin. Oli äärettömän surullista jättää äiti kylmiöön kuljetettavaksi, kun mieli pyrki vain peittelemään häntä ja hyräilemään korvaansa. Mutta isästä huolehtiminen meni pian itkun ohi. Isä putosi niin syvälle suruun, että pelkäsin menettäväni hänetkin. Istuin tuntikausia heidän pimeässä kodissaan, kiikkutuolissa kuuntelemassa hiljaisuutta yhdessä. Onneksi isä alkoi etsiä sanoja minulle taas niin kuin lapsena. Hän kertoi unista, lapsuudestaan, omista vanhemmistaan, muisteli äidin tapaamista ja vuosia hänen kanssaan. Pian hän alkoi soittaa klarinettia, nuoruutensa soitinta. Sitten tulivat runot ja veivät hänen aikansa. Löytyi tila, jossa minäkin sain surra lopulta kunnolla.

Mies oli sairaslomalla, enkä halunnut purkaa surua lastenkaan niskaan. Aloin kirjoittaa muistoja ylös, upotin ne toisen ihmisen tarinaan. Omat muistoni, kaikki kipeimmät tunteeni. Itkin tuntikausia sanojen pudotessa tarinaan. Mutta kirjoittaminen helpotti oloa, aloin nähdä tulevaan. 

Äidin kanssa emme koskaan puhuneet todellisista ajatuksistamme, toiveista ja peloista, tunteellisesta puolesta. Arkisen ja toiminnan tasolla hän oli parasta seuraa, veti toisiakin perässään. Mutta isän löysin uudestaan vasta äidin poistuttua välistä. Sen herkän, tunteellisen isän, jonka muistin lapsuudesta. Nyt jo vähän höperöityneen, mutta sinnikkään ja omapäisen, rohkean ja sosiaalisen. Hän ei ole näppärä tai käytännöllinen, mutta hän ymmärtää kirjoittamisen tärkeyden ja tunteiden kuuntelemisen ja itsensä toteuttamisen tarpeet. Hän tykkää matkustaa, heittäytyä hetkeen, nauttii musiikista, tauluista, kirjoittamisesta ja lukemisesta, luonnostakin. Hän on enemmän hengenheimolaiseni, äidin oltua käytännön tuki ja turva. 

Eilen isä kaatui, kompastui olohuoneessamme. Menin auttamaan häntä ylös, nolostelevaa, kipunsa peittävää vanhaa miestä. Tajusin surevani hänenkin menettämistään jo enemmän kuin itselleni myönsin. Vääjäämätöntä hyvästelyä, jonka edessä olen joku päivä. Äiti pyysi minua katsomaan isän perään, ja aion olla tässä loppuun asti. Mutta samalla tunnen kuinka seison jyrkänteen reunalla. Kummallista että olen siinä edelleen pikkutyttönä, minä joka katson kaikkien perään, pidän huolta heistä. Tiedän että olen isän jälkeen seuraava, pikkuveli seisoo jossain takanani. 

Olin niin lähellä äitiä, kiinni kyljessä, mutten kuullut hänen ajatuksiaan. Isän ajatukset tunnet paremmin. Voin kuvitella, että vähempi läheisyys tekisi suremisesta monimutkaisempaa. Suru saisi syyllisyydestä tummemmat reunat. Läheisyys on liimaa, suru on tiukassa, mutta irtoaa lopulta tippa kerrallaan. On helpottavaa päästää itkut ulos, vaikka tuntisi hukkuvansa kyyneliin. Niiden jälkeen näky on kaunis, orastava valo avarassa maisemassa. Läheisyyden opettelemisen voi aloittaa aina, kiitos Samuli Putro, kun puhuit asiasta.

Kalliolla saan takaisin heidät

Katselen luotoja Pielisen aaltojen väreilyssä. Aurinko nousee pian männikön yli ja valaisee kallion, missä tapaamme lasten kanssa istua, leikkiä ja uida. Näköala vain ei ole entisellään, yksi tärkeä pala puuttuu. Viime kesän lopussa meiltä kuoli Kauno, liki 16-vuotias pystykorva. Sen vartioima kallion laki on tyhjä. Kukaan ei rähjää röyhkeille lokeille, ei piilota ruokia sammalmaton alle, nuku päiväunia mukavassa varpujen pehmittämässä kuopassa.

Lämmin kallio ja valossa läikkyvä järvi, ne kuuluvat elämääni alusta saakka, kantavat vuosikymmenten läpi. Keho muistaa tuntemukset siinä missä mieli ajatukset. Vuodet muodostavat virran, jonka varrelle asettuvat kaikki tärkeät ihmiset ja eläimet. Paljon on toivottavasti tulevaa, mutta paljon on jo pois mennyttäkin. 

Hetken aikaa ajattelen kuin lapsena, jolloin vielä rukoilin iltaisin sängyssä ääneti, toisten tietämättä. Luettelin jokaisen rakkaan nimeltä ja pyysin suojelusta. Herkistyn kun ajattelen, että jossain voisi olla pehmoinen, avara, soman valon siivilöimä maisema, jonne kaikki edeltä menneet matkaisivat. Suuri saari poutapäivänä, liplattelevien aaltojen välkkeessä. Siellä heitä olisi jo iso joukko, kaksi ukkia, kaksi mummia ja mummipuoli, äiti, serkku, isotäti, isomummi, miehen sukua, useampi ystävä ja kolme koiraa. Heillä olisi kaikki niin hyvin, etteivät he enää toivoisi olevansa täällä meidän kanssa. He vain odottelisivat kärsivällisesti, milloin liitymme seuraan.

Suru, kaiho, melankolia. Ikävän tunteella on minussa oma paikkansa, herkästi pintaa koskettava. Samaan aikaan kun jalkapohjat tapaavat kallion roson, muisti käy lapsuuden kallioilla juostuissa intiaanileikeissä. Seisoimme veljen ja serkkujen kanssa tuntikausia onkimassa ja räpläsimme järvissä aina kuin mahdollista. Mielessä on lokero täynnä erilaisia laitureita, hiekkarantoja ja kallioita veden loiskeessa. Kun suljen silmät ja kuulen lokit ja käen kukunnat, seilaan monissa menneissä vuosissa. Näen äidin käsipyykillä rannassa, Anni-mummin soutavan mustikkasankkoineen saaresta ja Veikko-ukin kantamassa halkoja saunan lämmitykseen. Näen serkkuni uimapuvussa hiekalla, hän pelkää vettä. Isotäti on käymässä Helsingistä ja tuo värikkäät pallot minulle ja pikkuveljelle tulijaisina. Isomummi käy kahvilla puutarhassa, vadelmapuskat notkuvat pulleista vaapukoista. Savukala ja juhannusruusut tuoksuvat.

Saan takaisin kaikki heidät, ukin mökin ja lapsuuden kotitalon. Saan koko lapsuuden. Suljen vain silmät lämpimällä kalliolla, vesi liplattaa, niin kuin aina.

Ääneen toivominen

Vietin eilen kaksi tuntia ystävän nojatuolissa kiireettä keskustellen, vaikka koko hänen suuri perheensä kesälomaili talossa ja omakin lapseni solahti porukkaan mukaan. Olemme kokeneet harvinaisen samankaltaisen elämän lapset saatuamme. Hänkin tekee luovaa työtä, joten meillä riittää aina puhuttavaa. Virkistyn hänen kanssaan juteltuani, jään pitkäksi aikaa miettimään aiheita joita sivusimme. Luin hänen kirjoituksiaan ja katselin maalauksiaan. Päivitimme perheen kuulumiset ja omat toivomukset. Nuo toivomukset ovatkin jännä juttu.

Kun ystävystyimme viisi vuotta sitten, elämäntilanteemme oli aika erilainen. Minä saattohoidin äitini viimeisiä kuukausia, mieheni oli sairaslomalla, erityislapseni aloitti juuri koulun. Ystävä oli kulkenut aivan samanlaisen reitin edelläni. Hämmästelimme miten paljon yhteistä kokemuksistamme löytyi. Huomasimme että olemme syntyneet tasan samana päivänä seitsemän vuoden välillä. Mitä enemmän tutustuimme, sitä useampi seikka kuulosti tutulta. Siinä raskaassa kohdassa en olisi osannut toivoa osuvampaa ystävää kohdalleni.

Näiden viiden vuoden aikana menetimme äitini ja hänen isänsä. Saimme vetoapua ulos surusta puhuessamme yhteisistä kokemuksista. Jaoimme myös lukemattomat lohduttavat sanat lasten kasvatukseen liittyen. Ei ole tullut vastaan aihetta, josta emme olisi voineet rehellisesti jakaa ajatuksiamme. Hänen kanssaan olen opetellut uudenkin taidon, jonka hyödyn tajuan vasta näin jälkikäteen. Ääneen toivominen on voimauttavaa. Ensimmäisellä kerralla se arvelutti, silti valoin sanoihin uskoa. Se kannatti.

Äidin kuoltua sukelsin suruun, mutta sieltä löysin uuden alun. Sukeltaessani syvälle vapauduin entisistä kahleista, kaikenlaisista ympärilleni ripustetuista esteistä ja toisten toiveista. Ehkä juuri pimeän ja yksinäisen sukelluksen ansiosta erotin oman päämääräni kirkkaana. Kummallista kyllä se oli jo lapsena ja nuorena vaalimani toive kirjoittamisesta. Kun kukaan ei odottanut minulta mitään, sain vapauden koittaa siipiäni rauhassa. Ja sekös hulmautti ilmavirrat kunnon pyörteisiin! Tempauduin lentoon kuin parhaissa unissani, saatoin mennä minne ikinä huvitti, ja minua viimeinkin huvitti!

Ystävä oli vuosikymmeniä toteuttanut itseään, lasten ollessa pieniäkin. Hän oli osannut pitää kiinni tarpeistaan, sulkenut työhuoneen oven. Minä aloin haaveilla hänelle ääneen, miten toivoisin kirjoittamieni tarinoiden pääsevän kansiin ja luettavaksi. Joku aika sitten haaveilin jo työhuoneestakin. Tähän asti olen kirjoittanut keittiön pöydän ääressä ja sängyllä kippurassa, lasten hulinoidessa ympärillä, parhaassa tapauksessa anivarhain aamulla yksin. Muistan raapustaneeni ajatuksia muistiin autossakin, keskellä metsää, marjassa ja sienessä yksin rymytessäni. Joskus olen lainannut miehen työhuonetta, mutta se on läpikulkutila keittiön ja kodinhoitohuoneen välissä, levoton paikka. Mutta asiat muuttuvat.

Heinäkuun ensimmäinen päivä toiseksi nuorin lapsi muuttaa omaan kämppäänsä Joensuuhun. Hänen huoneestaan tulee minun työhuoneeni, joskin myös vierashuone tarvittaessa. Ja meidän perheessä tarve on usein, sillä kolme aikuista lasta käy usein kylässä ja öitsemässä, osa kumppaneidensa kanssa. Mutta huone täyttää jo ajatukseni. Mielessäni olen sisustanut sitä jo moneen kertaan. En meinaa uskoa että työhuoneesta tulee oikeasti totta jo kolmessa viikossa.

Ystävä ynnäsi juuri eilen askeleitani, niitä on otettu nyt rivakasti oikeaan suuntaan. Se on totta, vaikka kyseessä ovatkin pienkustantamot ja vähäinen huomio. Enhän minä huomiota alunperinkään lähtenyt etsimään, omaa ääntäni ja itseäni vain. Siinä samassa saan kertoa tarinoita, jotka kantoivat minua jo pienenä pelottavien ja haastavien paikkojen yli, tai viihdyttivät yksinäisinä hetkinä. Eivät ne määrät ja kantavuus, vaan ponnistus ja lentoon pääsyn kokemus. 

Tulen aina olemaan ensisijaisesti läheisteni joukkoa, nautin perheestä ja ystävistä, hyvästä yhteisöstä ympärillä. Haluan tarjota suojaa ja tukea, kuunnella ja rohkaista, itkeä ja nauraa mukana. Kun sen lisäksi koen olevani itselleni tärkeä ja rehellinen, toteuttavani omia toiveitani, elämä antaa paljon. Kaikki aiemmat vastoinkäymiset, ne pahimmatkin, saavat näkyä ja kuulua minussa. Taakse katsoen olen taistellut monta sotaa, haavoittunut parantumattomastikin. Jokaisesta kolhusta olen saanut otsalleni sulan, ja kannan tätä sulkapäähinettä ylpeänä viimeiseen asti. Minä uskallan kulkea yksin, kohtaan pelkoja päivittäin, ponnistan lentoon ja opin. Rinnalla näen rakkaan ystävän ja kokonaisen joukon läheisiä, matkalla omiin päämääriinsä. Toiveista voi tulla totta.

Nälkäisten buffee

Emme ole Tepon kanssa saaneet auton ovia edes lukkoon, kun penskat jo juoksee nälkäisinä kohti buffeeta. En viitsi huutaa peräänkään, onhan tässä jo omatkin suolet solmulla, lämmintä ruokaa on syöty viimeksi toissapäivänä. Siellä on jo jono sisällä, tuoleja kirskutellaan pitkin parkettilattiaa, korvia särkee. Sitten hajoaa joltain lautanen, keittiöstä kiiruhtaa emäntä siivoamaan sirpaleita.

Istun tätini pöytäseurueen taakse, enokin morjestaa toiselta puolelta huonetta, vaikka vastahan tässä istuttiin penkeissä kirkossa. Menen nälkäisten jonon hännille odottamaan lautasta, pappi seisoo edellä ja nyökkää minulle. Lapset kantavat jo leipäpinoja ja kukkuraisia ruokalautasia pöytään. Timillä näkyy olevan tarjottimella kaikille kotikaljat. Oioi, vesi tirskahtaa suussa kun näen uunilohen ja keitetyistä perunoista nousee höyryä. Porkkanaraastettakin on niin kaunis keko, liekö tuosta monikaan kaapaissut sitä lisukkeekseen.

Mahat on ihan täynnä, mutta kahvin kanssa maistuu silti iso pala mansikkakakkua. Ei se ole yhtä hyvää kuin äidin itse tekemä, mutta lähellä. Joku nuori nainen soittaa pienoa ja serkkuni pitää sen jälkeen lyhyen puheen. Pystyn pitämään pokan, kunnes pikkusiskoni menee pianon viereen ja laulaa Levon hetki nyt lyö. Alan itkeä valtoimenaan, tätä äiti lauloi aina meitä nukuttaessaan, nyt nukkuisi itse.

Äiti passasi meitä viimeiseen asti. Aina laittoi pöydän koreaksi vaikka sakkia tuli monta autollista. Nytkin mietti kaiken valmiiksi hyvissä ajoin. Ei saanut ruoka loppua kesken, ja kakkua piti voida santsata. Ei siltä muuta jäänytkään, komeat hautajaiset ja vinossa kenottava mummonmökki. Oli siitä jo rakennuttaja tarjonnut pienen hinnan, pistäisi töllin nurin ja tilalle rivitalon pätkän. Eipä siinä sisarusten kesken kauaa mietitty, äitikin olisi halunnut että saamme taskurahaa. Sen pari tonnia kun jakaa seitsemällä, kukin saa kolmisen sataa. Minä jo tiedän että niillä rahoilla syötän omaa pesuettani kuukauden verran.

Kun vieraammat ovat lähteneet koteihinsa, jaamme siskojen ja veljien kanssa ruoan loput ja kakkupalat, kotikaljat, leivät ja koristekukat. Kaikille tulee kotiin viemisiä auton takaluukkuun. Ihan niin kuin äidin eläessä. Kun istumme koko perhe jo autossa, katson takalasista seurakuntatalon ovelle. Siellä äiti seisoo kotimekossaan, ainot jalassa, hymyillen vilkuttaa. Arvasinhan minä, ei malttanut jättää väliin viimeisiä juhliaan.

Loman arkea

Onni ei tule rusetti kaulassa sisään ja jää asumaan. Pikemminkin se on piilossa hetkissä, jotka meidän on opeteltava huomaamaan. Joitakin päiviä voi mennä yhdessä huumassa, alkaa jo tuntua Hannu Hanhen tuurilta. Sitten iskevät pienet epätoivoiset hetket, tai sattuu haavereita, kuten Akulle aina. 

Mökkielämä tuntuu ihanalta vuoden kotiarjen jälkeen. On kallioita järven sylissä, aurinkoa liplatuksella. Voi pulahtaa saunasta uimaan ja nähdä taimenten uivan käden ulottuvilla. Kuikat, käet, sorsat, lokit, tikat ja pikkulinnut räpyttelevät näkyvillä. Kellolla ei ole merkitystä, ruokaa laitetaan ja syödään ulkosalla, nukkumaan mennään luonnollisen väsyneinä raittiista ilmasta. Herätä saa omaan tahtiinsa.

Siinä unohtaa tavalliset kompastelun kohdat. Ensin kuopus lyö varpaansa kovaa oven väliin, nahka rullautuu irti isommalta alueelta. Verta tulee niin että harkitaan tikkausta, mutta lopulta saadaan kylmällä ja siteillä varvas rauhoittumaan, lapsikin tasaantuu särkylääkkeellä ja videoita katselemalla. Isot itikoiden imemät paukamatkin tuntuvat jo pieniltä harmeilta.

Aamulla vien kompostia metsään ja säikähdän isokokoista ampiaista lasitetulla terassilla. Raukka pörrää vimmoissaan vankeudessa, suhauttaa aivan korvani vierestä. Kuinka ollakaan ampiaisallergiani on päässyt unohtumaan, epipenissä lukee parasta ennen 2019. Soitan uuden reseptin, pitää vain muistaa noukkia “kynä” apteekista. Lähemmäs kymmenen kertaa ampiainen on päässyt minua pistämään, ja pahimmillaan olen joutunut ambulanssilla sairaalaan. Kun ampiaisia ei näy talvella, unohdan ne autuaasti, kunnes taas törmätään. Verenpaine nousee nopeasti ja hilppasen pörinästä kauemmas.

Sisälle päästyäni silppusin vihanneksia ja terävä veitsi silpaisi peukalon päähän kunnon kielekkeen. Verta purskahti taas kiitettävästi, ei kun kylmentämään sormea ja sitomaan haavaa. Tässä sitä naputellaan tekstiä peukalo kohti kattoa.

Kaksi aikuista lasta on nyt vetämässä lastenleirejä, toiselle paniikkikohtaukset ovat ikävän tuttuja. Pidän peukkuja ettei hän joudu taas soittamaan leiriltä rauhoittuakseen, kuten viime kerralla. Kun toimii itse ohjaajana, harmittaa tietysti olla epävarma ja avun tarpeessa. Mutta parempi silti mennä ja osallistua, pelkääminen rakentaa ympärille suurempaa vahinkoa, ylitsepääsemättömiä muureja. 

Toisten mökin lainaamisessa on aina muistettava korjata jälkensä huolella ja tehdä kiitokseksi myös joitakin töitä. Ajan saatossa on pesty ikkunoita ja ulkokalusteita, rakennettu portaita, kunnostettu kattoa ja venettä, korjattu rikkinäisiä suihkuja ja pesukoneita, vaihdettu tuuletusikkunoiden ötökköverkkoja. Kaadetaan risukkoa, tehdään polttopuita. Heinät leikataan etteivät punkit tarttuisi helposti, sauna jynssätään puhtaaksi. Loppusiivous tehdään perusteellisesti, jääkaappi ja pakastinkin pestään saippualla. Hankitaan kuorimaveistä ja mehukannua, grillaukseen tarvittavia välineitä, katiskaa ja saunaan peflettejä. Ostetaan seuraaville kahvia, saippuaa ja wc- ja talouspaperia.

Aurinko paistaa ja elämä hymyilee. Haavereita sattuu, allergioita löytyy, paniikki voi iskeä ja töitäkin pitää tehdä. Loma katkaisee arkisen rytmin, vaikka emme me tanssi silloinkaan ruusun terälehdillä. Päivät ovat kultaa, koska saamme elää ne. Mitä mietimme kun ne ovat oikeasti lopussa? Arvelen että arki ja juhla sekoittuvat, olemme kiitollisia kaikesta koetusta. Vastoinkäymisten valossa onnen tuntemukset tuplaantuvat, surun varjosta ilo kuorruttuu kullalla. Löytyy tasapaino ja elämme kokonaisen elämän.

Ei haukku haavaa tee, vai tekeekö?

Meidän suvussa on käytetty paljon sanontoja, jotka ilmestyvät mieleen aina tilanteen tullen. Nykyään ne kaikki tuntuvat vanhanaikaisilta, mutta joku niissä edelleen vakuuttaa. Isovanhemmat niitä eniten käyttivät, ja koska pidin heitä isossa arvossa, tarttuivathan nuo omaan käyttöönkin.

Odottavan aika on pitkä ja sille se tuntuu joka kerta. Odotan kustantamon taittajalta valmista Pahaksitekijää katsottavaksi. Hän lupasi myös miettiä ehdottamiani kansikuvia ja laittaa niistäkin näytteet. Katselen sähköpostia ihan liian usein, vaikka olen mökillä “lomalla”.

Aika aikaansa kutakin, sanoi pässi kun päätä leikattiin. Veljenikin muistaa yhden opettajan Mikkelissä, joka käytti tätä sanontaa jatkuvasti. Siitä on jäänyt inhottava mielikuva tapettavasta pässistä. Käytänkin vain sanonnan alkua, esimerkiksi tässä yhteydessä, että alkoihan se kirjoittaminen viimein. En kai olisi voinut kirjoittaa aiempina vuosina, ne kun täyttyivät ilmankin kaikesta tärkeästä. Vasta äidin mentyä vapautui aikaa ja rohkeutta.

Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto. Tämä on minulle ihan konkreettinen neuvo, kuunnella ympäröivää luontoa. Se viittaa myös kuntavaaleihin, ehdokkaiden kannattaa kuunnella äänestäjiä, myös vaalien mentyä.

Itku pitkästä ilosta oli meillä äidin käyttämä pelote. Riehaannuin lapsena helposti ja saatoin nauraa rätkättää milloin pikkuveljen, serkun tai ystävän kanssa ihan hervottomana. Äiti itse oli hyvin pidättyväinen, minun tunteeni ja temperamenttini leiskuivat ja läiskyivät. Itse koen että molemmat kuuluvat elämään, ilot ja surut. Nauramisesta ei tarvitse kokea huonoa omaatuntoa, antaa mennä vaan.

Siitä päästäänkin sulavasti lempilauseeseeni. Nauru pidentää ikää. Uskon siihen vilpittömästi ja olenkin kova nauramaan. Tietenkään se ei saa olla teeskenneltyä. Siinä missä itku puhdistaa, nauru parantaa. Se voisi olla ikioma mottoni.

Ensin työ, sitten huvi. Tätä minulle on opetettu pienestä pitäen, niinpä se on syöpynyt mieleen. Tapaan urakoida hommat yhdessä nipussa, hoputtaa muitakin, koska huvi tuntuu vasta sen jälkeen “ansaitulta”. Siitä voi tulla paha tapa, jos se orjuuttaa, mutta hyvä renki, kun sitä toteuttaa maltilla.

Kauneus on katsojan silmässä. Se on minulle totta. Lempikirjani Pikku Prinssi toistaa tuota samaa, kesyttäminen ja rakastaminen tekevät kohteista kauniita. Tärkeät, arvostetut ja rakastetut asiat ovat silmissämme kauniita aina. Niinhän liki jokainen lapsi pitää omaa äitiään maailman kauneimpana, ja rakastettumme on silmissämme komein/kaunein kaikista.

Hädässä ystävä tunnetaan. Tosi ystävä ei hylkää kun sinulla menee huonosti. Itse kuitenkin välillä mietin, että katoaako osa ystävistä, kun sinulla meneekin heidän mielestään liian hyvin. Siinä päästään ajatukseen, kateus vie kalatkin vedestä. 

Ei hätä ole tämän näköinen. Sen sanoma on mielestäni lohdutuksessa. Aina asiat voisivat olla vielä huonomminkin, kyllä näistä murheista selvitään.

Maasta pienikin ponnistaa tuli minulle jo lapsena tutuksi. Olin pienikokoinen, sukulaiset lohduttivat. Se liittyi kohdallani myös siihen, että olin rohkea ja reipas, sain kehuja kun pienestä koostani huolimatta yritin kaikkeni.

Ei luulo ole tiedon väärti sopii nykyaikaan tosi hyvin. Some on täynnään väittämiä, jotka ovat sylttytehtaalta peräisin. Ei niissä ole välttämättä mitään totuuspohjaa. Kannattaa miettiä välillä kahteen kertaan, ennen kuin luulottelee toisten mukana.

Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan. Sellainen kaiku tuppaa olemaan. Yleensä saamme omalla käytöksellämme samaa takaisin, mutta eihän sekään aina näin mene. Joku on hapan, pisteliäs tai ilkeä kaikille, eikä sitä ole toinen kohdalleen ansainnut. Pääpiirteittäin luotan itse siihen, että kun kohtelen toisia nätisti, tulen itsekin kohdelluksi niin.

Hätä keinon keksii, monta kertaa näin käy. Ideoita syntyy tarpeesta saada jutut rullaamaan. Niksipirkat ovat täynnä eri pulmiin kehiteltyjä ratkaisuja. Eivät ne aina ole salonkikelpoisia, sukkahousuista ja vessapaperirullista väsättyinä, mutta voivat toimia. Ja jos päätyisimme jostain hullusta syystä autiolle saarelle, hyville ideoille olisi taatusti käyttöä.

Ei se pelaa joka pelkää on sekä rohkaisu että usutus. Välillä tarvitsemme tönäisyn että alamme hieman aristavaan hommaan, mutta yllytyshullulla tai peliriippuvaisella se menee överiksi. Kaikki pelit eivät kannata, mutta pelkoaankaan ei voi aina kuunnella. 

Ei ole koiraa karvoihin katsominen. Se välittää minulle monta viestiä. Vanha ja harmaantunut, sairas koirani ei olisi voinut olla rakkaampi. En ole koskaan harrastanut koiranäyttelyitä sen enempää kuin missikisojakaan. Minusta ulkoisiin piirteisiin keskittyminen ei ole se juttu. Ei hieno rotu koiraa paranna, sen enempää kuin ihonväri tai kauneus ihmistä.

Mennä merta edemmäs kalaan on kuvaava. Usein onni löytyy läheltä, niin kuin suurin osa kaipaamistamme asioista. Teemme juttuja välillä turhan hankalasti, ratkaisu voisi olla helpommin löydettävissä. Itsensä etsiminen Intiassa voi toimia, mutta itse veikkaisin pysähtymistä omiin ajatuksiin pääasiaksi. Kun maltamme kohdata hiljaisuuden ja perata ajatuksemme, onnistuu se metsässä, pihalla tai vaikka saunassa.

Sananlaskuilla on opetettu hyväksi havaittuja elämänohjeita. Koska minulla oli yliopistossa folkloristiikka pääaineena, ovat sananlaskut hyvinkin tuttuja. Mutta se miksi folkloristiikka kiehtoi ja kutsui, oli myös sukuni “sanailun” ansiota. Murteet ja sanonnat, sananlaskut ja vitsit, perinteiset leikit ja tavat, ne imin äidinmaidosta. Kuuntelin tarkkaan aikuisten juttuja ja nautin värikkäästä kielenkäytöstä. Tarinoita kerrottiin ja halusin kertoa niitä itsekin. Pääkopassani on edelleen iso vyyhti vanhoja sananparsia ja opetuksia. Sieltä niitä on välillä kiva keriä auki, käyttää sopivassa tilanteessa. Vaikka tarkkana saa olla ettei jälkikasvu ala haukkua ikälopuksi, auttamattoman vanhanaikaiseksi. Mutta mitäs me vanhoista…