Näkyjä

Tyhjensin työpöytäni, en jättänyt sille edes kynää. Karjalaisen mummini Singer ompeli aikanaan lukuisat vaatteet, päärmäsi pyyhkeet ja lakanat. Vuosikymmeniä se on ollut vain lakkapinnaltaan kulunut pöytätaso. Eilen se oli niin kaunis ja houkutteleva, että laskin sille kannettavani kuin kokeeksi. Avasin koneen, ja yllätyksekseni myös sanat alkoivat juosta päästä ruudulle. Niin kuin ne olisivat viimein saaneet tarpeeksi lepoa kivien koloissa, sammaleisilla mättäillä, marjoja notkuvien varpujen alla torkkuessaan.

Sitä on onneksi niin intuitionsa vietävissä. Metsän kutsuessa, minä en mieti, vaan menen. Vietän siellä toisten mielestä hullun paljon aikaa. Välillä keho on väsyksissä, kipuileva ja painava ruumis. Silti tuohon pehmeään huminaan on päästävä taas aamulla. Unohdan siellä kaiken muun, poimin, mitä eteeni annetaan. Katselen metsälammen päällä leijuvaa usvaa, jonka tunnen täyttävän päänikin.

Annoin itselleni aikaa, anteeksikin, etten kuullut sanaakaan. Ei tarinoita, tuokiokuvia, laukkaavista mielikuvista puhumattakaan. Aluksi pelkäämäni tyhjyys teki ajan kanssa itsensä tutuksi. Se asettui ympärille, en enää kiinnittänyt siihen huomiota. Terapeutti muistutti, eikö luontokin lopulta täytä jokaisen tyhjän tilan. Mietin horsmaa ja vatukkoa, alastomaksi hakatun aukion pelastajia. Muistin korvasienet ja heiveröiset puuntaimet. Opettelin luottamaan.

Katselin työhuonetta, josta esikoinen pakkasi kimpsunsa, muutti taas kerran omilleen. Tyhjensin turhat tavarat kaappeihin, jätin paikat vain yhdelletoista kasville levittäytyä tilaan. Huoneesta tuli pieni viidakko, jonka keskellä nökötti yksinäinen, paljaaksi putsattu ompelukone. Vaihdoin sen ääreen ukkini vanhan työtuolin, vanhempieni asuntoon unohtuneen. Istahdin sen liukkaalle pinnalle, keinutin Singerin poljinta, ja astuin tarinani metsään. Tuskin havaittava polku aukeni eteen, johdatti metsän läpi lammen rantaan. Siellä muutuin erakoksi, joka olin pitkältä tuntuneen ajan jälkeen taas.

Tottakai piti mennä metsään, viipyä siellä tarpeeksi kauan. Muuten en pystyisi solahtamaan erakon elämään, en tuntemaan hänen metsäänsä. Nyt minulla on taas kaksi kotia, molemmissa metsä. Eikä ole montaa niin tärkeää asiaa, kuin kirjoittaa, varsinkin metsästä. Joku päivä kerron teillekin tarinan “Näkyjä”.

Usvaa ja hämyä

Tasan kaksi vuotta sitten elokuussa postasin naamakirjaan ensimmäisen kerran, että multa ilmestyy esikoiskirja lokakuussa. Olin pidätellyt riemua silloin jo pari kuukautta, kuin varuillani, että jotain ehkä menisi mönkään kuitenkin. Olinhan jo pari vuotta kirjoittanut pidempiä tarinoita, odotellut kustantamoilta turhaan lupauksia. Nuo blogiin kirjoittelemani lyhyet novellit olivat syntyneet siihen nähden hetkessä. Ne olivat spontaaneja, mieleen pulpahtaneita, osin alitajuisia pätkiä, joita kuulin. Sen kun nappasin sanoja ylös mielen päältä. Tuntuikin oudolta, että juuri ne kelpasivat ensin kansiin.

Kahdessa vuodessa on tapahtunut paljon. “Huojua” oli ohut, sen yli pursui lisää tekstiä. Olin jatkuvasti kirjaamassa ylös uusia tarinoita. Kansiin pääsi kolme kokonaisuutta lisää. Silti jotain tuntui puuttuvan, millään tekemisilläni ei ollut merkitystä. Alkuperäiset pitkät tarinani muokkaantuivat aina vain uusiksi, luetin niitä lukuisilla ihmisillä, korjailin ja tuskailin. Ympärillä jylläsi korona-aallot, syttyi sotakin, puoli vuotta sitten. 

Itseltäni salaa painuin jonnekin tummaan taustaan. Enää se ei ollut vain kirjoittaminen, mikään muukaan ei tuntunut oikein miltään. Niin kuin tahmea ja kylmä hyhmä olisi hiipinyt sisään, aloin pelätä ja väsyä, jähmettyä peiton alle sänkyyn. Tuntui että olen yksin valtavan kokoisessa maailmassa, joka jyrää ja melskaa, eikä välitä minusta tuon taivaallista.

Kesä joka aina on hellinyt mieltäni valollaan ja lämmöllään, sai minusta vain hennon otteen. Taisin itkeä päivittäin. Kuitenkin kaikkien niiden itkujen jälkeen, sielu tuntui huuhtoutuneen. Pikkuhiljaa pienetkin arkiset asiat saivat hymyilemään. Tuntuu kuin ymmärtäisin vasta nyt, miten paljon minulla on kaikkea hyvää. Olen varmasti osannut iloita ennenkin, mutta tämän puolen vuoden masentuneisuuden jälkeen näen asiat kirkkaammin. Turha jännittäminen, kaikenlainen esittäminen, ja rajoittava pelkääminen on jäämässä taa. 

Vuosikymmenet syksy ja talvi ovat saaneet minut säikkymään pimeää ja kylmää. Nyt en enää muista, miksi ajattelin niin. Tällä kertaa otan ne avoimin mielin vastaan. Sytyttelen kynttilöitä ja lämmittelen leivinuunin tulta katsellen. Nautin sateista, ne nostavat sienet metsiin. Odotan iltojen hämyä, saunomista lyhdyn lempeässä valossa. Lokakuussa syntyneenä otan uusia haasteita vastaan. Niin kuin viidennen kirjanikin, sen pisimpään työstetyn, kahden pitkän tarinan paketin. Vaikkei se muuttaisi maailmassa mitään, se on pitkäaikainen haaveeni, joka viimein toteutuu. Vasta sen kansiin saatettuani, vapaudun kunnolla uuden äärelle. 

Alussa huojuin, kevään ja kesän aikana menin rikki. Uutta ei synny, ennen kuin entisestä päästää irti. Niinpä vuoden 2020 lokakuun Huojua oli matkan alku, 2022 lokakuun RikkoNAISIA on tätä hetkeä. Mitä tulevaisuus tuo, on usvan peitossa, niin kuin kuuluukin. Matka jatkuu!

Kaksi selfietä ja matka niiden välillä

Kaksi vuotta sitten muutimme nykyiseen kotiin, otin kuvan itsestäni muuton jälkeen, pienessä työhuoneessa. Ajattelin, että viimein kaikki elämän palapelin osaset asettuvat nätisti kohdilleen. On kaunis puutalo, iso piha, pian ilmestyvä ensimmäinen kirja, miehellä kiva työ, lapsilla asiat ok. Sitten kuoli yli 15-vuotias koiramme, korona levitti seittinsä maailmalle, monia suunnitelmia jouduimme muuttamaan. Mutta se ei ollut vielä mitään.

Kuljin äsken pikkutyöhuoneen ohi, peilissä vilahti sama pusero, sama naama, kuin kaksi vuotta sitten. Samanoloinen selfiepari, mutta silmien takana koko elämä on heittänyt kärrynpyörän. En olisi mitenkään osannut kuvitella kaikkea näihin kahteen vuoteen mahtunutta. Ulkomailla ja pääkaupunkiseudulla matkustelut vaihtuivat varsinaiseen kotimaan lähimatkailuun. Ei vain mökille, metsiin ja rannoille, vaan etenkin sisäiseen matkaan. Sen intensiivisyyttä ja hurjaa kyytiä en osannut odottaa.

Pisin matka ei kuljekaan maailman ympäri, vaan omien elinpäivien alusta tähän päivään. Määränpäätä tai kulkupeliä ei näy, ei tarkempia tienviittoja tai yöpymispaikkoja. Mitä vain voi tapahtua, ja tapahtuukin. Näennäisen hyvä kohta elämässä voi kääntyä nurin, kuin kiikkerä kajakki aallokossa. Et pääsekään pohjaan katoavan kajakin kyytiin enää, sinun on uitava pitkä matka, tuntemattomaan rantaan. Tuolle uintimatkalle saat seuraksesi kaikki menneet tapahtumat, jotka tavalla tai toisella olet painanut pinnan alle. Nyt ne kelluvat ympärilläsi, et saa niitä enää katoamaan. 

Kaksi vuotta sitten otetussa kuvassa olin vähän säikähtäneen oloinen. Onneksi en tiennyt kuinka paljon saan tehdä itseni kanssa pari seuraavaa vuotta töitä. Ensin kirjoitin alitajunnan puskemat tarinat kansiin, sitten alkoi omien kuorteni sisään sullotun materiaalin käsittely. Tämä homma on yhä kesken. Välillä olisin ollut valmis luovuttamaan, kirosin, että koskaan tätä aloitinkaan. Mutta masennus on oikeasti ympäröinyt minut syistä, jotka piti selvittää. Vaikea suositella kenellekään työvaihetta, jossa ajoittain hukkuu elävältä, valvoo öitä ja pelkää kaikkea mahdollista. Mutta tässä kohti, kun valo alkaa siivilöityä todella perille asti, ranta näkyy jo, voisin suukottaa jokaista pinnan alla vaaninutta karia, kiittää myrskyistä, ja varsinkin näiden omien todellisten voimieni löytämisen ilosta. 

Kajakki, oli se mikä hyvänsä ulkopuolinen, turvalliselta tuntuva alusta, on mennyttä. Näennäinen vahvuus on kadonnut, paljastanut heiveröisen, alastoman ja suojattoman raakileen. Mutta miten huojentavaa on seistä tässä nyt pieni hymy huulilla, omilla jaloilla. Mieli tietää jo, että ranta näkyy. Kaikki läheisetkin näkyvät uudessa valossa, väkevästi rakastettuina. Minä osaan uida, eikä ympärillä kellu enää menneitä, näen pohjaan saakka. Ranta on olemassa, mutta tässä matkassa on kaiken idea. Hymyilen syystä, jota kukaan muu ei ehkä ymmärrä, mutta sillä ei ole väliä. Löysin sen tärkeimmän reitin, itseni sisältä, ja annan sen näkyä.

(JK. Kuvat näet facebookissa Kirjailija Marjo Laner seinällä.)

Kerran kirjoitetut lauseet

Eilinen oli liian lämmin päivä hikoilla marjametsässä, joten onni potkaisi, kun sain uusimman kirjani viimeisen version Jussi Virratvuorelta korjattavaksi. Luin ja viilailin tekstiä aamusta iltaan. Muutama tippa tuli itkettyäkin, niin henkilökohtaisia muistoja riveihin sisältyy. Korjauksia ei montaa tullut, kahden kustantamon lukijan jälkeen kaikki näytti jo valmiilta. Takakanteen miettimiäni sanoja hahmotin vielä uusiksi. Nyt odotan jännityksellä kansikuvan näkemistä. Kuvassa on aito löytö palaneen talon pihamaalta Liperistä, Jussi Virratvuoren ottamana. Kuva järkytti ensinäkemältä itseänikin, mutta kertoo osuvasti kirjan sisällöstä.

Koska en ole muutamaan kuukauteen saanut kirjoitettua, kuin näitä ajatuksiani tälle sivulle, piristi nähdä kauan kypsytelty kirja noin valmiina. Kansissa on kaksi pienoisromaania samasta teemasta, mutta eri kulmasta kuvattuna. Puolet musta on henkilökohtaisin koskaan kirjoittamani teksti. Vaikka Merrun elämä on hyvin erilaista kuin omani, hänen äitiinsä kirjoitin paljon omasta äidistäni. Kirjoittaessa suru äidin kuolemasta vyöryi vielä yllä, jokainen sana oli terapiaa. Merruunhan tutustuin jo 18-vuotiaana, hänessä on paloja useista ystävistäni, unohtamatta itseänikään. Alkuperäinen tarina on muuttunut niin paljon, ettei sitä enää entiseksi tunnista.

Kadonneet syntyi tuskaisista ajatuksista, kun lukioikäinen nuori teki tässä lähellämme itsemurhan. Aloin muistella serkkuani, jota elämä koetteli niin kovasti, että tämä masentui vakavasti, ja lähti lopulta maailmasta omin avuin. En saanut näitä ajatuksia kaikkoamaan, ennen kuin mieleni rakensi uskottavan tarinan kaiken ympärille. Uskottavaksi se muotoutui, koska olin nähnyt aikoinaan kahdenkin ystävän kotoa niin traagisia asioita. Kukaan ei silti voi löytää itseään sen enempää Helenasta kuin Neastakaan. Varsinainen juoni löytyi Joensuusta kadulta monta vuotta sitten. Törmäsin naiseen, joka väitti löytäneensä Portugalista vuosia sitten kadonneen Madeleinin. Meni hetki ennen kuin ymmärsin naisen olevan psykoosissa, ja ohjasin hänet kadulle parkkeeranneen ambulanssin ensihoitajien huomaan. Madelein jäi kuitenkin vaivaamaan.

Tulevista tarinoista en tiedä juuta enkä jaata. Olen silti samaan aikaan rauhallinen ja onnellinen, sillä tähän astisista kirjoistani tärkein on ihan pian valmis. Melankolisia tarinoitahan ne ovat, ihmisen “ruotoon” asti auki revittyjä. Sieltä syvältä se lopulta löytyykin, todellinen rauha ja onni. Kun luovumme yllemme juuttuneista kuorista, paljastumme aitoina itsenämme. Erityisen kiitoksen auttamisesta saavat ne kaikki, jotka näitä tarinoita lukivat eri vaiheissa, kommentoivat ja välittivät ponnisteluistani. Yksi kommentti on jäänyt mielen päälle, kiitos Taikan: “Äiti, voisin tatuoida ihooni useammankin lauseesi, siellä oli monta niin kaunista.” Minulle ne kerran kirjoittamani lauseet merkitsevät yllättävän paljon.

Puutaloissa

Katselin aamulla kuvia vanhoista puutaloista. Selailin lehtiä ja omia albumeita. Unissanikin asun tunnelmallisissa puutaloissa, joissa tuntuu yhdistyvän elementtejä monista elämän varrelle jääneistä kodeista.

Ensimmäiset valokuvat minusta vauvana on otettu Malmilla Heinäpellontiellä, vanhan puutalon pihalla. Vanhemmat olivat vuokranneet hellahuoneen puutalon yläkerrasta, minut vietiin viltille, aurinkoiselle nurmikolle. Kun olin kaksi, muutimme ukin ja mummin rintamamiestaloon Kuopion Laulurinteelle. Isovanhemmat olivat osallistuneet rakentamiseen itsekin, ukki rintamalla haavoittuneena nuorena miehenä, mummi isääni kohdussa kantaen. Tuosta puutalosta näen edelleen unia, se oli minulle tosi rakas paikka.

Linnunlaulun isoon puutaloon muutin heti lukion jälkeen. Vanha, kummitustalolta näyttänyt huvila seisoi Hakaniemen ja Töölön välissä, meren äärellä. Kun sieltä piti muuttaa pois, oli osoitteena Intiankadun vallattu punainen puukerrostalo. Siellä sain tehdä ensimmäiset isot remonttini itse. Kahden rapun väelle löytyi isot yhteiset tilat kellarista.

Yhtä punainen ja kaksikerroksinen puutalo oli kotimme Espoon Sunassa, rauhallisella omakotitalojen alueella, Keskuspuiston laidalla. Siellä aloimme tosissamme haaveilla omasta mummonmökistä isoine pihoineen. Sellainen löytyi Sammatista. Huussi, puuliiteri, varasto ja pihasauna sijaitsivat keltamultaisessa mökissä, asuintilat kaksikerroksisessa hirsitorpassa. Yläkerta tosin piti rempata pölyisestä vintistä itse makuutiloiksi. Olo omassa tuvassa oli suloista, vaikka tekemistä riitti jokaiselle valveillaolon tunnille.

Puurivitaloon muutimme Porvooseen kuopuksen syntymän aikoihin. Sen vuokra oli kallis, eikä omaa rauhaa löytynyt. Matka jatkui Polvijärven Hukkalaan, josta ostimme ison vanhan puukoulun, ystäväperheen kanssa puoliksi. Se on ollut kaunein kotini tähän mennessä, valtavine ikkunaruutuineen, joiden takaa näkyi vain metsää. Hirsiseinät ja lautalattiat kätkivät kuitenkin sisäänsä homeisen yllätyksen, joten jouduimme ajan kuluessa luopumaan tästäkin unelmien talosta.

2020, vuosien odottelun jälkeen, löytyi nykyinen vaaleansininen puutalokotimme. On puulattiat, leivinuuni ja puukiuas, mukavan kokoinen ja kaunis piha. Ei tämä ole unieni kaksikerroksinen puuhuvila järven rannalla, mutta mukavasti kävelymatkan päässä kylän tarjonnasta. On tarpeeksi huoneita ja isoja ikkunoita, huonekasvit viihtyvät hyvin, ja pihalta saa syötävää ja kukkia maljakoihin.

Koteja on ollut paljon, mutta nämä yhdeksän puutaloa muistan parhaiten. Mikä lie vanhoissa taloissa liikuttaa, jotenkin ne herättävät suojelunhalun ja kodinrakennusvietin. Oranssi ry:n aikoina tuli kartoitettua tyhjilleen hyljättyjä puutaloja pääkaupunkiseudulla. Mitä kauniimpia huviloita saattoikin löytyä, jopa merenrantatonteilta. Edelleen tuntuu pahalta katsella hyljättyjä puutaloja. Hoidettuina nuo talot ovat mitä viihtyisimpiä koteja, rakennettu kestämään vuosikymmenestä toiseen. Lautalattiat saavat narista ja ikkunat vähän vetää, kunhan katon alla elettäisiin. 

Onhan puutalossa työtä, aina olisi jotakin korjattavaa ja maalattavaa. Näihin muuttaessaan sitoutuu melko aktiiviseen elämäntapaan, jolla huvittavaa kyllä, on myös oma koukuttava flownsa. Jos puutaloille on antanut sydämensä, näissä haluaisi asua elämänsä loppuun saakka. Senkin jälkeen joku voisi muuttaa sisään, huolehtia talosta, ja nauttia elämästä, päivä kerrallaan.

Luopumista

Putsasin ja luovutin tänään lastin vanhempieni huonekaluja ukrainalaiselle lapsiperheelle, joka muuttaa nyt Outokumpuun. SPR pyysi tavaraa, ja niin kantajat kuin pakettiautotkin tuli paikalle sovittuun aikaan.

Viimeisenä asunnosta kannettiin ulos jykevä, edelleen hämmästyttävän siisti, punainen kokopuinen työpöytä, jonkun lapsen koulupöydäksi. Muistan tuon pöydän olleen meillä jo kun menin esikouluun 70-luvulla. Sen ääressä opettelin aakkosia ekalla luokalla, äidin laulaessa aakkoslaulua niin moneen kertaan mukana, että pikkuvelikin oppi lukemaan jo kauan ennen koulun alkua. Pöydän laatikoihin kätkin 16-vuotiaana runojani, päiväkirjoja, ja kahden vuoden päästä ensimmäisen käsikirjoituksenikin, romaanin Merrusta. (Hänen tarinansa löytyy syyskuussa uudesta kirjasta.)

Tavaran luovutus kerrallaan vanhempien koti muuttuu tyhjemmäksi asunnoksi, kaikuvaksi ja ontoksi. Monenlaiset muistot säpsähtelevät mieleen yllättäin kuin hiiret koloista. Nuo tuolit saimme mummiltani, kun hän oli säästänyt rahat uusiin, paremmin keittiönpöytäänsä sopiviin. Tuolla pöydällä ukkini tapasi pitää sohvan edessä Seuroja, joiden takimmaisten sivujen sarjakuvat luin aina ukilla kyläillessä. Tällä matolla äiti kulki eestaas, kun hääräsi keittiössä ruoan laitossa.

Hyvät muistot eivät katoa tavaroiden mukana. Joku toinen elää nyt niiden kanssa, saa omat muistonsa. Se vanhoissa tavaroissa onkin kiinnostavaa ja arvokasta. Kun ne on aikanaan hyvin tehty, ne kerkeävät kiertää monessa kodissa, luoda osaltaan viihtyvyyttä ja turvaakin.

Luopuminen ei ole aina helppoa, mutta nyt siitä jäi itselle rauhallinen mieli. Pitkää ikää ja hyviä muistoja, niin huonekaluillemme, kuin niiden uusille omistajillekin.

Tunteista perille

Mikähän siinä, tänä kesänä on noussut paljon eläviä muistoja lapsuudesta pintaan. Mies paistoi tänään ulkona halsterissa muikkuja, ja samantien kun maku levisi suuhun, olin Hulkon mökillä ukin ja mummin muikkuja pistelemässä. Kalat maisteltiin usein rannassa suihin, sauna lämpeni selän takana. Löylyistä pääsi pulahtamaan järveen, ja äiti pesi loput päivän jäljet vadissa kastetulla sudilla. Iho kitisevän puhtaana pujahdin pienen makuukammarimme hetekan alalaatikkoon. Ennen unen tuloa katselin valkeaa seinävaatetta, jossa vanha mummo sutkautti jonkun elämän viisauden, mutta sitä en nyt millään saa mieleeni tarkemmin. Äiti, isä ja pikkuveli tuhisivat lähellä, ei ollut sitä turvallisempaa ja nautittavampaa oloa.

Suistamolta evakkona paennut mummini on päässyt moniin muisteluihini, mutta Anni-mummi vähemmän. Hän kuoli kun olin 8-vuotias, mutten ole häntäkään unohtanut. Muistan hänet kasvimaalla kyykkimässä, täysien mustikkaämpärien kanssa veneellä saaresta tulossa, puu-uunin ääressä pullalettejä paistamassa, syysomenia kellariin sanomalehtiin käärimässä, ja uusia perunoita pöytään nostamassa. Kaikki narunpätkistä tilkkuihin, pahveihin ja muovipusseihin säästettiin ja käytettiin hyödyksi. Oli muovipusseista virkattuja mattoja ja ukin paidan lopuista ommeltuja rimpsuja minun mekoissani. Lumpulla mummi täytti pulleat räsynuket, neuloi niille langoista letit ja tilkuista somat vaatteet. 

Anni-mummilta lienen perinyt metsissä häärimisen ja keräilyn geenit, kasvimaan kuopsutuksen kutsun, välillä kutisevan jauhopeukalon ja säilönnän hingun. Säästäväisyytenikin on varmaan hänen jälkiään. Käsitöiden taito tosin hyppäsi ylitseni. En muista mummin paljoa lepuutelleen, aina tuo oli jonkin homman äärellä. Itse opettelen tässä iässä hellittämään jatkuvasta puuhailusta ja päässä rymistävistä tekemättömistä askareista. Kävi niin ikävästi, että mummi ei elänyt pitkään, vatsasyöpää ei saatu parannettua.

Meitä oli iso porukka sukua mummin sairaalasängyn ympärillä viimeisinä päivinä. Kun isäni sitten yksi aamu tuli sairaalasta silmät märkinä kertomaan mummin kuolemasta, olimme toisessa mummolassa käymässä. Kotona kävimme isän kanssa läpi kasapäin kuvia hänen lapsuudestaan. Sain kuulla monista suvun äijistä ja mammoista, jotka muuten olisivat jääneet huomiotta. Ikävä yhdisti meidät isän kanssa uudestaan, kun oma äitini kuoli. Silloinkin katseltiin kuvat läpi rauhassa jutustellen ja itkeskellen. Koen tuon tavan tarpeelliseksi ja parantavaksi.

Joskus se on tuoksu, toisinaan maku tai ääni. Jokainen menneisiin heijaava aistimus on lahja. Siis silloin, kun muistot ovat hyviä, mistä osaan olla kiitollinen. On seinäkellon raksutusta, puusaunan lämpiämisen ja hellalla keittyvän riisipuuron ja pannukahvin tuoksua, räsymaton tuntua jalkapohjien alla ja ensimmäisten mustikoiden suloisuutta kielellä. On myös valokuvia, mustavalkoisia kasvoja, joiden tunteista pääsee yhä perille. Paljon ajan saatossa kulkevaa rakkautta.

Surun silmät

Valo heilahtaa huoneeseen verhojen, silmäluomienkin läpi. Se muistuttaa päivästä, johon en pidä kiirettä nousta. Olen jo juonut kahvikupilliseni, painunut takaisin viltin alle. 

Mietin lapsuuteni kasvoja, heitä, joiden nimiä on vaikea muistaa. Sitäkin mökkinaapurin tyttöä, olikohan hänen nimensä Susanna. Niitä surullisia, tietäväisiä silmiä, joitakin sanoja, joilla uin tuohon melankoliseen maisemaan, ymmärsin, että joimme samasta lähteestä, mökkiemme välillä. Parin kesän jälkeen emme enää tavanneet. Myöhemmin isä kertoi, että tytön isä oli nuorena niin masentunut, että koitti päästä omin avuin pois. Vaikkei onnistunutkaan, kulki tumman viittansa varjossa.

Olen seitsemän vuotta. Katselen mummin vintille pakkaamia laatikoita, täynnä tavaroita menneiltä vuosikymmeniltä. Kun mummi vuoden päästä kuolee, ukki polttaa laatikon toisensa jälkeen. Muistot ovat liian painavia, eivät läpäise valoa, jota ukki tarvitsee, päästäkseen jatkamaan elämäänsä. Ovet suljetaan, avaimet annetaan uusille Hyvärisille. Vaalea ulkomaali vaihtuu siniseen.

Toisessa mummolassa leijuvat vielä ruoan tuoksut, kaartavat ilmoilla hartaushetken virret. Ukki tekee lähtöä saareen, pakkaa reppua veneelle. On sanomattomia ajatuksia, lapsenlapsen saavuttua leikattua eripuraa. Mummin temperamentti on kuuluisa, ukki venyy ja vanuu, kunnes tarvitsee saarensa. Mummi puhisee, purkaa kiukkuaan minuun.

On suloisia reissuja lossilla ilta-auringon läpäisemään saareen, tanssia iloisten ihmisten letkassa. Purjeveneitä kirkkaassa horisontissa, aaltojen kimmellystä, lintujen liverrystä. Ja niitä surusilmäisiä, sumussa kulkevia, epäuskoisia, riitaisia, aamuja, päiviä, iltoja, öitä ja kulkijoita. Puikkelehtimista varjoista valoon, sukelluksia mudan sumentamaan pohjaan, kiipeämisiä pinnan ylle ulottuville kiville. Varpaissa vielä vesitipat, otsa jo kuivunut auringon antamaan suudelmaan.

Oven takana

Huomenna lähden matkoille kuukaudeksi, tänään kävin katsomassa vanhempieni entistä kotia viimeistä kertaa sellaisena, kuin sen tulen toivottavasti muistamaan. Kesäkuun aikana isä alkaa tyhjentää asuntoa myyntiin. Nyt siellä saattoi vielä haistaa äidin hoidossa käytetyt lääkkeet, ja tietyn tutun ominaishajun. Tavarat olivat äidin jäljiltä totutuissa paikoissa, henkilökohtaiset paperit ja kalenteritkin hyllyillä.

Painaessani ulko-oven kiinni, tunsin sulkevani itseni lopulliseti yhden ajan ulkopuolelle. Otin mukaani valokuva-albumin, tuumaillakseni hetken menneitä. Jo kotona eteisessä tirahti itku silmään. Ei olisi enää “kotia”, jossa äiti ja isä asuivat yhdessä.

Jollekin toiselle lähtö asunnosta näyttää myös olleen haikeaa. Isän vaatteista vain kymmenesosa on lähtenyt kyytiin Kuopioon. Henkilökohtaisia tavaroita on kaikkialla, aivan kuin hän olisi vain piipahtamassa jossain, tulisi ihan pian takaisin. Hän onkin käynyt asunnolla kerran viikossa. Mahtaako hän kuljettaa loput tavaransa kuukaudessa uuteen kotiin? Puheissaan hän meinaa antaa melkein kaiken kirpputorille.

Yli viisikymmentä vuotta yhteistä elämää jonkun kanssa ei katoa muistista tai tunteista helposti. Ei ole kadonnut reilussa viidessä vuodessa, äidin lähdettyä viimeiselle matkalleen. Isä puhuu äidistä aina tavatessa, mutta kuinka paljon hän mahtaa tätä sen lisäksi ajatella?

Lapseni ovat kukin saaneet mummin tavaroita muistoksi. Nuorimmainen nuuhki vasta yhtä tyynyä, haistoi siinä edelleen mummin tutun tuoksun. Muistan miten pienenä itse hakeuduin äidin sängylle tyynyä nuuhkimaan, kun tuo oli taas yövuorossa sairaalassa. En enää muista kunnolla hänen ääntään, näenkin vain kuvissa ja unissa, mutta tuoksuja voi löytää edelleen tekstiileistä. 

Äidin tapa sisustaa oli käytännöllinen, ei edustanut mitään tyylisuuntaa tai värimaailmaa.  Osa huonekaluista oli meillä jo viisikymmentä vuotta sitten, lapsuudessani. Joitakin uusia mööpeleitä äiti osti Outokumpuun muuttaessa, oli niistä selvästi iloinen. Onneksi hän kerkesi istuskella uusissa sohvissa, nojatuolissa ja keinussa kuusi vuotta.

Vaikka lapsuus on lyhyt pätkä pitkästä elämästä, kummasti se vaikuttaa läpi vuosikymmenten. Sieltä minä ainakin kaivan esiin tapahtumia, mietin niiden seurauksia ja vaikutuksia nykyiseen olemiseen. Kaikki ei ole ollut silloinkaan täydellistä, koskapa olisi, mutta aika kultaa muistoja. Eikä se ihan katinkultaakaan liene, niin paljon rinta-alassa tunnen kaipausta. Tuon asunnon oven taa jäi viimeisten hyvinkin kivuliaiden ja vaikeiden kuukausien lisäksi niin paljon rakkautta. Sen tunnen onneksi siirtyneen mukaani, niin käy varmasti isällekin. Vaikka matkustaisimme tai muuttaisimme kuinka kauas.

Niin niin!

Käyn viikottain Outokummusta Joensuussa, ja yleensä kuljen bussilla. Paluumatkalla kotiin päin onnistun yleensä istumaan ikkunan vieressä ihan hiljaa, kuin turistina omalla kotiseudullani. Tykkään murteesta, joka muistuttaa sukulaisistani, kutkuttaa korvia ja saa väkisin hyvälle mielelle. Ihmiset nousevat bussiin nyssykköineen ja eväineen, kuskin tervehtiessä jokaista tuttavallisesti.

Jo alkumatkasta soittaa kuski kaverilleen kovalla äänellä puhelun, joka yhä kuuluu korvissa. Esittelemättä itseään hän säntää suoraan asiaan, josta selvästi on puhuttu aiemmin.

• Se oli Pajutie, se tie.
• Niin niin.
• Niin niin.
• Niin niin.

…

Enkä voi tarpeeksi montaa kertaa tähän toistaa, varmasti meni 100 rikki, uusi niin niin ennätys. Noin puolen tunnin päästä hän oli jo hieman vaisumpi ja taloudellisempi.

• Niin.
• Niin.
• Niin.

Meitä on selvästi kuuntelijoita ja selostajia erikseen, kuski ensin mainittuja. Suomalaisille on mielestäni tyypillistäkin käyttää vastaavia lyhyitä myötäilyjä. Olen kuullut mm “No se!”,  “Niinpä!”, “Älä muuta sano.” tai lyhyemmin “Älä!” ja “Justiin(sa)!”. Äänenpainoa kun vain muuttaa, saa osoitettua empaattisuutta monimuotoisesti. 

Ei siinä, käytävän toisella puolella vanha mamma kaivoi laukusta karjalanpiirakat, matkalla Kuopioon. Soitti kyläpaikkaan, ettei tarvitse olla ruoan kanssa odottamassa, hänellä olisi iso satsi piiraita tuomisinakin. Ei tartte häntä varten vaivautua.

Juuri ennen Viinijärveä, kävelytien reunalla, istui nuori isä vauva vaunuissa nukkumassa. Isällä oli kuulokkeet päässä ja sikari suussa, nautiskeli auringosta silmät kiinni, jalka vispasi hyvää musiikkia.

Pian osui kaksi työmiestä haalareissaan sähkökopille, toinen lorotti tyytyväisenä, meistä bussissa matkaavista välittämättä, sepaluksen välistä virtsarakkoaan tyhjäksi nurmikolle. Enpä ollutkaan vielä tuota kesän merkkiä nähnyt, vaikka oli jo 1.6.

Sitten alkoi radiosta soida “Mä näitä polkuja tallaan kai viimeiseen asti…” Matin ja Tepon täysillä vetämänä rakkauslauluna, omalle kullalle, jälkeläisille ja kotimaalle. Korpimailta löytyy se oikea onni, sinne on hyvä päästä elämänsä ehtoollakin päänsä painamaan.

Ikkunan takana vilistivät voikukkapellot, välkehtivät valkeat tuomen ja kielon kukat. Taivaalla lensi niin kurkia kuin joutseniakin. Lehmiä oli jo päästetty niitylle, joen uomassa kulki kimaltava vesi. Puut kevätjuhla-asuissaan, kevyissä vihreissä pitseissä.

Viikon päästä olen neljän vuoden tauon jälkeen ulkomailla. Mutta nyt nautin tästä kotimaani nätistä kesästä. Ja kaikella rakkaudella tunnustan, että jokin tässä itäsuomalaisessa, Pohjois-Karjalan luonnossa ja kansassa, kouraisee rinta-alasta. Tänne kun palaan miltä vain reissulta, olen kotona. Niin niin, vaikka kuinka leikkisin turistia.