Lokakuussa ilmestyy ”rikkoNAISIA” (2 pienoisromaania)

Alussa minä olin 18-vuotias, istuin silloisen rivitalokodin takapihalla Vantaalla, naputin sähkökirjoituskonetta. Olin idealisti, kasvissyöjä, pasifisti, eläinsuojelija ja ihmisoikeuksien toteutumista tarkkaileva nuori. Olin ollut edellisenä kesänä kolme kuukautta töissä Saksassa, nyt pidin kehitysmaakauppayhdistyksen kesäkahvilaa ja torikojua Tikkurilassa, mutta kotosalla kirjoitin. Ensimmäisen käsikirjoituksen nimi oli Sairas mieli, veli piirsi kansikuvan Merrusta. Olin käynyt katsomassa kahtakin psykoosiin mennyttä kaveria Lapinlahden osastolla. Näin tuttujen kokeilevan huumeita. Itse en sietänyt edes alkoholin hajua tai makua, pysyin erossa päihteistä. Mutta halusin kirjoittaa Merrusta, jolle sattui hyvin ikäviä.

Tuo tarina kasvoi päälle sadan liuskan, mutta hautautui vauhdikkaisiin vuosiin. Aina se kummitteli mielen perillä, josko se joskus saisi vuoronsa. 

30 vuoden kuluttua käärin hihat, silppusin tarinasta noin 100 sivua, mutta Merru olikin nyt minun ikäiseni, saattohoitamassa äitiään. Merrun kipeät nuoruuden tapahtumat säilyvät tarinan taustalla, mutta välissä hän oli kadonnut Meksikoon, jonne minunkin oli määrä lähteä 1991. Alunperin ääni tarinassa oli vain Merrun, nyt vuoronsa sai äitikin. Juoni on kasvanut ja kehittynyt, saanut lopun, jota en itsekään osannut kuvitella. Sieltä kaikki kuitenkin löytyi, kertomuksen mutkista, rivien väleistä, toiveesta, että Merrukin voisi aloittaa vielä kerran alusta.

Kaikessa on lopulta kyse anteeksiannosta. Miten paljon hyvänsä unohdammekaan  pötkiessämme pakoon vaikeita asioita, aina löytyy tapa palata, tehdä tilit selviksi menneiden kanssa. Toiselle on lopulta helpompi antaa anteeksi kuin itselleen. Sekin on silti mahdollista.

Puolet musta on toinen niistä pienoisromaaneista, jotka Kirjokansi kustantaa lokakuussa kansiin. Se on henkilökohtaisin, terapeuttisin ja rakkain tarinani. Vaikka Merru en ole minä, eikä Merrun äiti minun äitini, iso pala sydäntäni tulee sykkimään jokaisella sivulla. Koska tämä olisi voinut käydä minulle tai sinulle, Merruja on olemassa.

Kirjan toinen osa, Kadonneet, syntyi kerrostalokodin sängyllä, koska mietin lapseni koulussa tapahtunutta nuoren itsemurhaa. Se nosti muistoista serkkuni itsemurhan. Mieltä painoi, minun oli kehiteltävä syyt vihoviimeiseen tekoon, ja lohduttava loppu, jotta sain ajatukseni irti aiheesta. 

Nea on lukiolainen, jonka äidillä Helenalla on harhoja. Äiti etsii Portugalissa kadonnutta Madeleinia, vaikka läheltäkin on kateissa kaksi lasta. Mielensairaudet saattavat kulkea suvussa, niin Helenallakin. Hän saa hyvän terapeutin Annin, ajatukset alkavat virota, lääkityskin osuu kohdilleen. Näiden kolmen naisen avulla aukeaa maailma, joka kertoo kadonneista ja heitä etsivistä ihmisistä. Miten paljon jaksamme harteillamme kantaa, milloin saa luovuttaa? 

Monen kodin sisällä on ongelmia, joihin toivoisi ulkopuolista apua. Lasten ei pitäisi joutua huolehtimaan vanhemmistaan, mutta näin tapahtuu. Tiiviimpi tukiverkosto olisi paikallaan, siksi tarina Neasta ja Helenasta.

Hän

Minulla on parisänky, nukun siinä huonosti. Kierin ja pyörin, uni vierähtää aina vain kauemmas. Osaako hän nukkua yksin? Minun vieressäni hän tapasi laittaa jalkansa puolelleni, hivuttaa minut aamuyön tunteina aivan patjani reunalle. Hänen rintansa kohoili ja laski, vaikka pienintäkään ääntä ei kuulunut. Pari vuosikymmentä sitten, ensimmäisinä öinämme pelkäsin, että hän oli lakannut hengittämästä.

Vien petivaatteet pyykkikoneeseen, ja muistan miten hän valitti pitkien hiusteni tarttuvan lakanoihin, mattoon ja takin selkämykseen. Hiuksia löytyi sohvatyynyistä, ruoasta ja lavuaarista. Vaikka minähän meillä imuroin, kopistin matot ja luuttusin. Hänen karvojaan en löytynyt, hän ajelikin päänsä siiliksi. 

Minun on vaikeaa muistaa, etten osta enää maitoa kahviin, juonhan kupilliseni mustina. En kokojyväistä paahtoleipääkään, vain ruislimppua itselleni. Hänen vatsansa ei kestänyt ruista, mutta työpaikalla hän ei halunnut huomiota ruokavaliostaan. Kotona vatsa sitten vaikeroi, oli oltava sitäkin tarkempi.

Pidän maljakossa tuoreita, tuoksuvia kukkia, hänen allergiansa takia niitä ei ostettu. Poltan iltaisin suitsukkeitakin, venyttelen lattialla jäykkää selkää samalla. Soitan irlantilaista kansanmusiikkia, hänen inhoamaansa. Pidän niitä lökäpöksyjä ja kainaloista revenneitä t-paitoja, jotka hän uhkasi hävittää selkäni takana. Kerään vessapapereiden hylsyjä pöntön viereen kasaksi, olisi tullut sanomista. Kaivan ajatuksissa nenääni, ilman kauhistunutta huomautusta.

Vesilaskut ovat nykyään puolet entisestä, hän ei enää suihkuttele täällä. Ei enää auki jätettyjä kaapinovia, valoja huoneissa, joissa ei ole ketään. Ei päälle unohtuneita, punaisina helottavia hellan levyjä, kotiin jääneitä avaimia, pihalle pudonneita nenäliinoja ja hanskoja. Ei märkiä kenkiä eteisen parketilla, ei kitaran rämpyttelyä ja hyväntuulista laulua. Ei myttyyn käveltyjä mattoja, sängyn alle ajautuneita sukkia, kiinni unohtuneita verhoja ja kuolevia huonekasveja. Ei pöydälle jätettyjä lappuja, joista tietäisi missä hän on, ja milloin tulee takaisin. 

Voin syödä puuroa joka ilta, hän ei pitänyt siitä. Tilasi usein pitsaa tai kiinalaista. Ostan liian monta tuoretta hedelmää ja kasan vihanneksia, joita hän ei ole enää pilkkomassa. Komposti täyttyy hukkaan heitetystä ruoasta, tiskiallas likaisista, likoamaan jätetyistä astioista. Hän vastasi tiskeistä ja pyykeistä. Nyt minä pyöritän pyykit vajaina koneellisina, unohdan tiskata. Ilmaislehtiä en enää jätä hänelle luettaviksi, heitän ne paperinkeräykseen kansilehteä raottamatta.

Eteisen pöydällä ei loju palauttamattomia kirjaston kirjoja, kuitteja varten hankittu purnukka ei pursu lippua ja lappua. Minä en halua pyöriä ostoksilla yksin, käyn vain kerran viikossa ruokakaupassa. Pakolliset vaatteet ja tavarat tilaan netistä, hänen mielestään kaikkea piti sovittaa ja tunnustella paikan päällä. En osta enää hänen sukulaisilleen joululahjoja, en lähetä kortteja. Lapset saavat rahaa tileilleen, äitini ja isäni siivouspalvelun kotiinsa.

Käy työstä ajaa nurmikot, haravoida, tyhjentää komposti, kierrättää roskia ja kolata lumia. Ei huvita hankkia kesäkukkia, ripustella lyhtyjä tai oveen kranssia. En avaa enää ovea virpojille tai pyhäinpäivän keppostelijoille. En vaihda verhoja, pöytäliinoja tai koristetyynyjä. En tee joulusiivousta.

Konvehtirasiaan jää inhokki suklaat, hänen mielestään ne parhaat. Voin keittää vahvaa tummapaahtoista kahvia, se oli hänestä aina painuneen makuista. Ostan vain vihreitä omenoita, hänelle liian kirpeitä. Kaikki maustetahnat heitin pois jääkaapista, annoin kierrätykseen tuopit ja konjakkilasit, minulle maistuu vain punaviini, huoneen lämpöisenä ja tavallisesta lasista.

En kehtaa lämmittää saunaa kuin kerran viikkoon, hän niistä löylyistä nautti, enemmän kuin minä. Eivät piippaile puhelimet ja kannettavat iltaisin, minulla ei ole niin paljon kavereita. Vien lintulaudalle pähkinöitä, näenpä edes siivekkäitä ja oravia. Lehtiä ei kolahda luukkuun, vähemmän tulee laskuja.

Muistan vieläkin miten hän makasi minun pyyhkeelläni uimarannalla. Kun tulin uimasta ja tervehdin, hän esitti koppavaa, kunnes kerroin, että se on minun pyyhkeeni. Sitten hän nauroi ja pyysi anteeksi, nousi nopeasti ylös ja katseli ympärilleen. Hänen samanlainen pyyhkeensä oli vajaan kymmenen metrin päässä. Suloisempaa hämillistä ilmettä en muista nähneeni. Kerkesin asettua hänen kastelemalleen pyyhkeelle mahalleni, kun hän toi minulle avaamattoman pienen jaffan. Sanoi, että korvaukseksi kastelusta. Illalla hän sattui olemaan kaverini lakkiaisissa, tunsi kaverin isoveljen. Juttelimme melkein koko illan, kun muut pönöttivät juhlavaatteissaan shampanjat laseissa. Istuimme pihakeinussa, kumpikin siisteissä shortseissa, kunnes häivyimme yhdessä grillille, nälkäisinä molemmat. Ostimme isot makkaraperunat ja kyytipojiksi maitoa. Kintut menivät kananlihalle, ilta viileni huomaamatta. Suutelin häntä ensi kertaa, kun ylähuulessa oli herkullista sinappia.

Hän pääsi yliopistoon opiskelemaan tietotekniikkaa, minä tein vielä vuoden töitä pikaruokalan kassalla. Seuraavana kesänä minullakin tärppäsi, pääsin lukemaan kotimaista kirjallisuutta. Päätimme pian muuttaa yhteen, koska kummankaan levottomassa solukämpässä ei ollut rauhaa olla kaksin. Saimme pienen yksiön kaupungin laidalta. Maalasimme seiniä keltaisiksi, ilman vuokraemännän lupaa. Löysimme jätelavalta parven osat, kokosimme siitä ensimmäisen yhteisen makuusijan. Sen alla hän naputti aina tietokonettaan, minä luin nojatuolissa pinottain kirjoja. Vuorotellen kokkailimme yksinkertaisia ja halpoja ruokia, pikkuruiseen keittiöön emme mahtuneet yhtä aikaa. Jos oli rahaa, kävimme elokuvissa, tai kuuntelemassa bändejä ja tapaamassa kavereita.

Ensimmäiset vuodet puhuimme läpeensä, kaikki piti jakaa heti toiselle. Teimme matkasuunnitelmia, reissasimme junilla Euroopassa ja kotimaassa pyöräilimme satoja kilometrejä. Sovimme pieneen telttaan, jossa yksi yö keksimme sitten perheenkin perustaa.

Vuokra-asunto oli hyvä, kunnes syntyivät kaksoset, hankittiin koira ja kissa. Löydettiin rivarin pääty, otettiin lainaa, purettiin muuttokuorma. Saatiin makkari, työhuone, olkkari ja keittiö, pieni sauna ja vessa. Nukuttiin perhepedissä, kaksoset meidän välissä, karvaiset lapset jalkopäässä. Vuorossa noustiin lämmittämään maitopulloja, hämmenneltiin puuroa. Kestovaippailua ei jaksettu, mutta soseita muussailtiin luomujuureksista. Kun lapset nukkuivat, katseltiin elokuvia, kuunneltiin puoliksi torkkuen musiikkia. Viikonloppuisin käveltiin luontopoluilla ja istuskeltiin puistoissa. Lapioitiin hiekkaa sankkoihin, kumottiin komeita kakkuja.

Kaksosten löydettyä kaverinsa murrosiässä, me löysimme omat harrastuksemme. Minä pelasin lentopalloa, hän kävi kiipeilemässä ja lukupiirissä. Yhtenä iltana istuin hänen isänsä kanssa koko illan kahden, liekö tuo alkanut silloin. Hän palasi myöhään, selitti käyneensä yksillä, jutelleensa uudesta kirjasta. Ei tuo muistanut sopineensa isänsä kanssa mitään, tuoksahti oluelta ja uudelta partavedeltä. Ummistin vielä silmäni, en ollut valmis ymmärtämään.

Harrastuksia alkoi olla joka ilta, minä istuin yksin kotona. Lapset lähtivät opiskelemaan, koira kuoli, kissa maukui ääneen, sen minkä minäkin olisin halunnut sanoa. Join viiniä, katsoin ohjelmia pudoten kärryiltä jo alkumetreillä. En osannut nukahtaa yksin, silti näyttelin nukkuvani, kun hän kömpi viimein patjalle. Aamulla söimme leipää vaitonaisina, katselin vieraaksi muuttuneita kasvoja. Hän ei enää lukenut ääneen säätä, kaatanut minunkin kuppiini kahvia. Hänen ympärilleen laskeutui läpinäkyvä kupu, mikään ei ollut enää niin kuin ennen, vaikka näytti samalta. Kahden viikon hiljaisten aamiaisten jälkeen, hän totesi löytäneensä jonkun. Siitä sanasta minä katosin, en ollut enää kukaan. Hän muutti tavaroineen pois, vei elämän mukanaan.

Hänen kuviaan pidän alimmaisessa albumissa, niiden katselu polttelisi, raapisi avoimia haavoja. Lapset kyläilevät vuoroin molemmilla, eivät ole moksiskaan muutoksista. Yksinäiset juhlapyhät ovat pahimpia, niin kuin en olisi olemassa. Sattuu kun muistan miten hän nauroi vedet silmissä, pidellen vatsaansa. Kuinka hän keikutti lapsia hartioillaan, lämmitti kaikille kaakaota. Miten hän luki ääneen lempikirjoistaan otteita, kirjoitti itsekin runoja. Kuinka hän kurotti joulukuusen latvaan hopeista tähteä, kiinnitti pajunoksiin lepattavia silkkipapereita. Ikävöin hänen siluettiaan hämärässä makuuhuoneessa, rintojen kohoumia, kyljen syvää kaarta. Tahtoisin painaa huuleni hänen niskaansa, silittää vatsaa, asettua lämpimään lusikkaan. Kuiskaisin korvaan, etten ole rakastanut koskaan ketään toista.

Löysin hänen lapasensa hattuhyllyn nurkasta. Säilytän yhtä tuoppia, johon on jäänyt hänen huulipunaansa. Riuduin kun näin hänet eilen kauppakeskuksen ruuhkassa. Hän on pitänyt siilinsä, mutta ottanut korviin reiät, joissa roikkuu isot hopeiset kukat. Kirjava neulehuivi kiertää hänen kaulaansa, eikä vieläkään ole kauniimpia kasvoja. Hän huomasi minut kassajonossa, hymyillen vilkutti tavaroita pakatessaan, käveli punaisen hameensa helmat heiluen tiehensä. Mietin jätänkö ostokset hihnalle ja juoksen perään. Mutta miksi, ei hän halua minua enää. Minä kävelin tähän asuntoon, joka joskus oli koti. Upposin näihin menneisiin, elämään, joka joskus oli.

Hupsis vaan

Oletko kirjoittanut pitkää tarinaa? Tiedätkö miltä tuntuu, kun päähenkilö vie osan ajatuksistasi? Ensin et tunne häntä ollenkaan, mutta pian hän on kuin uusi paras ystäväsi, jatkuvasti äänessä, kertomassa itsestään. Hän on vain siten kovin itsekäs, ettei kysy sinulta mitään. Ei katso paikkaa, kun alkaa heittää juttujaan. Ei huomaa, että alat väsyä, tahtoisit jo nukahtaa. Hän pulpahtaa mihin hetkeen hyvänsä, levittää kätensä teatraalisesti, muistuttaa, että itsehän kutsuit minut.

Istuin isäni ja poikani kanssa autossa, matkalla Joensuusta Outokumpuun. Isä selostaa jotain autoasiaa, kun hupsis vaan, uuden käsikirjoituksen päähenkilö kiilaa eteen. Hän näyttää kuinka lapsena tutkii esineiden varjoja, etsii erilaisia muotoja, eroavuuksia, haltioituu niistä. Hän on kummallinen lapsi, omissa oloissaan loistavasti viihtyvä. Hänestä tulisi tunnettu ja pidetty valokuvaaja, jonka näyttelyt vetävät väkeä ja kuvakirjat tekevät kauppansa. Mutta nyt hän on huolissaan, muistanko kertoa tärkeitä huomioita hänen lapsuudestaan.

Kun hän alkaa kertoa jo toista asiaa, yksityiskohtaisia aikuisen tunteitaan rakasta kohtaan, tunnen miten omat ajatukseni sakkaavat. Muistaisinko minä kotona enää mitään? Pitäisikö minun hankkia sanelukone, johon höpöttää näitä irrallisia lauseita ja kuvitelmia? Mitä ihmiset ajattelisivat, pitäisivät minua höperönä. Huomaavatko isä ja poika jo nyt, että katosin taas metsän keskelle, pienen mökin sisään? Istun siellä keittiön pöydän ääressä, katselen kun henkilö pilkkoo kasviksia pataan, kerraten minulle muistoja omasta isästään. Hän ei välitä, että minun isäni ajaa tätä autoa.

Onhan se hullua. Ensin hikoilen itsesäälissä, kun en saa kiinni uuden tarinan päästä. Sitten koho painuu lujaa uppeluksiin, minä sukellan pinnan alle sellaisella vauhdilla, etten millään pysy arkiajattelussa enää tolpillani. Vilkaisen kelloa, vielä kolme tuntia kunnes kuopuksen koulu loppuu, riittääkö se mihinkään. Uusi maailma alkaa rakentua mieleeni, näen maisemat, mökin ja henkilöt. Olen utelias, tuo tuntematon lapsi käytännössä makaa ylävartalo pulpettinsa päällä, katselee opettajaansa. Siitä kaikki alkaa, olen luokkahuoneessa. En erota seisonko lapsen takana, vai olenko hänen päässään. Alan kuulla hänen ajatuksiaan, ne korvaavat omani. Kävelen hänen kanssaan pitkän matkan halki metsän, sisään mökkiin, jonka hän esittelee kodikseen. Pian sinne ilmestyy äitikin, aivan erilainen kuin oli omani.

Tuossa vaiheessa kaikki on rauhallista, mukavaa, kutsuvaa. Haluan oppia tuntemaan hänet. Ensimmäisenä päivänä kirjoitan hänestä ylös jo parikymmentä sivua. Illalla ennen nukahtamista, laitan yöpöydälle muistiin pari lapsen kuiskimaa asiaa. Seuraavana aamuna heti kuopukseni kouluun heitettyäni (kova pakkanen), kävelen metsään, makuuhuoneessa, omalla sängylläni. Jos oikein ymmärrän, lapsikin keksii itseään, johdattelee minua jonnekin, minne kokee oikeaksi kulkea. Sovittelee sanoja, tunnustelee tekemisiään. Löytyy unelma valokuvauksesta, kaukorakkaus, kaikkeen ujuttautuva luonto ympäriltä. Eikä hän kerro minulle edes kuka hän on. Ei nimeään, ei sukupuoltaan. Neljänkymmenen sivun kohdilla huomaan, ettei sillä olekaan mitään väliä. Hän näyttää minulle kaiken mitä itse näkee, antaa tuntea kaiken, mitä tuntee, opettaa paljon uutta. Miksi minun pitäisi määritellä hänet, ketä varten?

Niin syntyy tarina metsänsä keskellä kasvaneesta, asuneesta ja työskennelleestä erakko-taiteilijasta. Hänellä on jalat maassa, kädet mullasta mustina, silmät auki avaruuteen saakka. Hän osaa rakastaa toista ihmistä ilman ehtoja, edes pyyntöjä. Hän opettelee niin itsenäiseksi, että voi jakaa toisille lopulta jotain todella kaunista ja paljasta. Hän oppii näkemään, jotta mekin voisimme nähdä edes osan siitä kaikesta. Minäkin opin jotain, viipymään tarinassa, kuuntelemaan ihan hiljaa.

Tultuani kotiin äsken, kirjasin lisäykset tarinaan. Aamupäivällä kävin läpi kaiken aiemmin kirjoittamani. Huomenna tulen ehkä kirjoittamaan lisää. Paikkaan alkuun osia, joita lapsi pyytää. Saatan joutua muuttamaan kohtia, jos nuori niin vaatii. Aikuisen kanssa voin neuvotella, miettiä yhdessä, kuinka olisi paras. En enää tiedä kumpi lainaa toiselle ajatuksiaan. Hän päätti tavata minut täytettyään juuri seitsemän, mutta sitä en tiedä, tunnenko hänet vanhaksi saakka. Hän saattaa pomppia edestakaisin, olla hetken lapsi, sitten taas aikuinen. Yleensä loppu pysyy piilossa minultakin, kuljen sitä kohti, mutta annan sen yllättää. Ei hänkään kiirehdi loppua kohti, ei kerro vielä pitkän tähtäimen suunnitelmiaan. Miksi hoputtaisin, saan seikkailla kuten lapsena. Parhaassa tapauksessa sinäkin saat, jos tästä tulee jonain päivänä kirja.

Vanhat talot

Aamukahvista ja leivinuunin lämmöstä nauttiessa, luin juttua Karjalaisesta. Ilkka Alanko kertoi vaimonsa Tessa Alangon aloitteesta kunnostetusta Espoon Nupurin kartanosta. Upea vanha talo on peräisin 1500-luvulta, ja museovirasto määritteli sen kunnostustöitä. Hyvin huonoon kuntoon ajautunut talo oli ollut viimeiset kymmenen vuotta tyhjillään, mutta nyt se elää uutta kukoistustaan. Huomaan iloitsevani talon pelastuksesta, kuten nuorena iloitsin lukuisten vanhojen talojen pelastamisesta. Usein unissa kuljen puuhuviloissa, mielelläni pistäytyisin niihin edelleen, kuten nuorena tyhjiä taloja kartoittaessamme. Eilenkin istuin yhdessä, ystäväni kauniissa ja vanhassa talossa. Katselen välillä youtubesta, kun joku kulkee hylätyissä, ajalta unohtuneissa taloissa, tutustumassa paikan historiaan.

Vanhan kunnioittaminen on minulla verissä. On vanha sitten talo tai ihminen, eläin tai metsä. Kunnioittaminen on huolenpitoa ja arvostamista. Se on sitä, että kaikki uusi ei välttämättä ole parempaa kuin entinen. Sitäkin, että vanhasta huolehditaan loppuun saakka, autetaan se pystyyn, jos mahdollista. Säilytetään ajan jättämiä merkkejä ja hoidetaan hyvin sitä mitä rakastetaan.

Vanhan talon korjaaminen entisajan tyyliin on oma työnsä. Jotta talo hengittäisi, eikä kosteus pilaisi rakenteita, löytyy hyviä ohjeita. Pelkkien ohjeiden varassa on aika orpoa lähteä mitään niin isoa kuin talo, kunnostamaan. Apuvoimien saanti viekin sitten yllättävän paljon rahaa, ellei saa talkooporukkaa kasaan. Itsekin olen miehen kanssa kahta vanhaa taloa laittanut kuntoon, eikä se ole pieni ja kevyt rupeama, etenkään neljän pienen lapsen kanssa. Nostalgia toki kultaa muistot, voisin yhä rakastua vanhaan taloon. Ihailen niitä aina nähdessäni ja niissä käydessäni. Työtä niiden ylläpitokin vaatii, mutta viehätys säilyy silti.

Kauan paikoillaan seisseet talot kuiskivat menneistä. Niihin unohtuneet huonekalut ja esineet vievät helposti aikojen taa. Tunnelma on ihan toisenlainen kuin uusissa taloissa. Vanhaan voin unohtua kuljeskelemaan ja ajattelemaan, niistä puuttuu uusien tehokkuus. Siinä missä nykyisissä taloissa voit napsauttaa puhelimella lämmöt päälle, kiukaan kuumenemaan, vartioivat kamerat kääntyilemään, portit ja autotallin ovet aukenemaan, vanhoissa teet asiat itse. On haettava puut liiteristä, sytytettävä ja valvottava tulta, pihasaunakin on lämmitettävä erikseen. Vahtina on koira, portti tehty laudasta tai takoraudasta säppeineen, mahdollisen autotallin ovet persoonalliset, aina vähän turvonneet ja vinksallaan. Ikkunoissa voi olla maailman kauneimmat puiset kehykset ja kymmeniäkin ruutuja, mutta vetäväthän ne ainakin vähän. Lattialankut narisevat, portaissa liikkuja kuullaan kyllä. 

Uusin keskeneräinen tarinani sijoittuu metsän keskellä seisovaan vanhaan taloon. Näen sen yksityiskohdat mieleni silmin. Viihdyn siellä. Sen asukkaassa on varmasti omia piirteitäni, vaikken niitä vielä nyt näe, liian läheltä. 

Museoon kai tästä joutaisi, mutta yllättävän ja ilahduttavan moni muukin vanhaa arvostaa. Pitkään mekin etsimme vanhaa taloa isolla pihamaalla, mutta kovin syrjään kylältä olisimme helposti sen perässä päätyneet. Kun on vielä koululainen talossa, ja itsekin nautimme kylän palveluista jalkapatikan päässä, nykyinen puutalo on kompromissi. Piirun vaille 20 vuotta ikää, puuta ja tulisijoja, puutarhakin. Silti haaveissa asun kaksikerroksista vanhaa taloa, ruutuikkunoilla, pönttöuuneilla, lankkulattioilla ja pihasaunan tönöttäessä puutarhassa. Pitänee olla kunnossa, jos sellaiseen mielii vielä vanhempana muuttaa. Taloa on jonkun jaksettava kunnostaa. Ja voihan se olla, että matkustankin jonnekin kauas lämpimään, jäähdytän vain tämän vanhan talokuumeen. Siihen asti lueskelen ja nautiskelen edelleen kauniista, aikaa nähneistä taloista. Onneksi niitä vielä löytyy, kaikkia ei ole purettu tehokkaamman rakentamisen tieltä.

Kummallisia asioita

Oletetut on tipahtanut nyt tilanneille postiluukusta. Kirjoittaessahan olen yksin, joten kaikki palaute on arvokasta, teidän vuoronne, sana on vapaa. Koitan aina parantaa, joten antakaa tulla myös ehdotuksia. Aiemmistakin kirjoista saa puhua, vastaan edelleen jokaiselle palautetta antaneelle.

Eilen vastailin Outokummun Seudun toimittajan kysymyksiin Oletetuista. Tuli ihan pitkä keskustelu arvoista, politiikasta ja ihmisten tavasta katsoa toisiaan. Kiteytettynähän mun tarkoitus tällä kirjalla on avata katsetta, ajattelua ja puhettakin toisistamme. Toivoisin että käsite “normaali” olisi paljon laajempi kuin mitä se vielä on. “Tyypillinen” ja “keskiverto” ovat käytettyjä termejä, mutta niiden sisään eivät mahdu kaikki. Ja miten tylsä sellainen maailma olisikaan, kun vaihtelua ei olisi!

Minähän en tarinoillani voi määrittää ihmisiä sen enempää kuin kukaan muukaan. Voin tarjota hetkellisen heilautuksen, jolloin joku tuttu tilanne saattaa näyttää erilaiselta. Mökkeilijähän se on mökkeihin murtautujakin, lääkärikin voi sairastua, kuolemansairas olla eniten huolissaan siitä, joka jää elonsa painiin. Kaikilla nykynuorilla ei ole uusimpia hilavitkuttimia ja merkkivaatteita, joillakin on vuorokaudet läpeensä sänkyyn majoittunut, masentunut äiti, toisella kodin tavaraa ähkytäyteen hamstrannut isä. 

Kuka on rikollinen? Sekin pappa joka omasta mielestään pelastaa huonosti hoidettuja viherkasveja yleisistä tiloista kotiinsa? Se tyttökö, joka nappaa toisen roskiin heittämän kassin uteliaisuuttaan? Miten uskallamme luottaa toiseen, solmia uusia ihmissuhteita, jos meitä on aiemmin kohdeltu väkivalloin? 

Minä mietin varmasti monen mielestä kummallisia asioita. Kun mieltä häiritsee jokin ongelma, se on kuin roska simpukan kuorten välissä. Jos sitä ei saa pois, sen ympärille alkaa kertyä uutta materiaalia, sen kanssa pitää oppia elämään. Ei se katoa, se vain muuttaa muotoaan. Toisille se on yhä roska, joillekin se on muuttunut helmeksi.

Minulle tarinat ovat taloa tuulettava läpiveto. Yleensä ikkunat ja ovet ovat kiinni, pidämme lämmöstä ja turvasta. Välillä on hyvä vaihtaa ilmaa, tempautua alttiiksi uusille vaikutuksille.

Romaanin kirjoittaminen on heittäytymistä läpivedon matkaan, kantavan tuulen harjalle. Lyhyet novellit, no ne ovat keskustelun pätkä tai ajatuskupla, ilmavirrasta napattu. Sen pituisia ne.

Ajatuksissani

Miten lie oikeasti, kuvittelenko tämänkin, kun niin paljon kuvittelen muutenkin…Pötköttelen hetken sängyllä, huomaan rakastavani näitä hetkiä joutilaana. Pieniä taukoja, kun en oikeastaan ajattele tai tee mitään. Ne pyyhkivät pesusienenä mustan taulun liidulla täytetyistä merkinnöistä. Jättävät puhtaan taustan, johon alkaa nousta taas uutta sisältöä.

Alan uskoa, että matka mieleen on oikea matka, joka kuluttaa voimia. Jaan pääni eri lohkoihin, joissa yhdessä olen läsnä perheelle, toimitan pyykkejä hyllyihin, pyyhin pöytää, laitan ruokaa, lisään puita uuniin, kuuntelen toisten asioita. Toinen on hoidettaville asioille, jotka liittyvät ulkomaailmaan. Maksan laskut, käyn kaupassa, vien lasta kuvataideterapiaan, lähettelen sähköposteja eria asioihin liittyen ja tapaan ihmisiä. Kolmas, iso aktiivinen lohko on tarinan hautomo. Silloinkin kun en kirjoita, se kypsyttelee uusia kuvioita, tapahtumia, luonteenpiirteitä, korjaa mutkia. Huomaan sen lonkeroiden läsnäolon päällekkäin muissakin  lohkoissa. Kyllä se varmaankin haukkaa energiasta osansa.

Minähän en kuule hyvin, ja olen lapsesta asti uponnut ajoittain omiin kuvitelmiin. Mieleni on voimakas, se on turvannut minua haastavissa paikoissa. Sisälläni asuu iso ja voimakas karhu, joka ainakin kuvittelee hoitavansa kaiken yksin. Se on varmasti läheisistä ärsyttävää. Mutta onneksi viihdyn usein sisäisen luolani ulkopuolellakin, heittäytyneenä valppaana toisten seuraan. Halin, kutittelen, kuuntelen, paijaan ja pussailen pentujani, mutta välillä suljen tyytyväisenä korvani yleiseltä pölinältä ja hälyltä, viipotan vaivihkaa metsän kätköihin. On se sitten oikea metsä, tai päästäni löytyvä.

Vahvan erillisyyteni vuoksi minun on helppo kuvitella toistenkin ajatuksia. Tiedän millainen labyrintti päästä löytyy. Olen miettinyt ihmisen mieltä varmaankin keskivertoa enemmän. Olen lukenut ja havainnoinut, kysellyt ja pannut muistiin. Pari viikkoa sitten annoin ihmismielessä askaroivan käsikseni terapeutin luettavaksi, eikä hänellä ollut koko juttuun kuin yhden termin korjaus. Olivat sepitelmäni kuulemma aivan elävästä elämästä. 

Nautin siitä kun ihmiset ovat kummallisia, keskenään erilaisia, yllättäviä, jotkut ihanan suoria ja tasaisia, toiset räiskähteleviä ja impulsiivisia. Mielen sairastaminen ja sen omat korjaavat voimat kiinnostavat. Kun omat tilanteeni toisten kanssa ovat ohi, minä pystyn kelaamaan niitä mielessäni moneen kertaan, eri kulmista tarkastellen. Hyvin usein juutun kyllä tutkailemaan omia sanomisiani. 

Joskus, muutamat harvinaiset ja ihanat kerrat, tutustun ihmiseen, jonka kaikki sanat ovat kuin aiemmasta elämästä, rinnakkaisesta todellisuudesta, omalta sydämeltä. Hämmästelemme yhdessä, kuinka paljon meillä on yhteistä, miten helppoa kaikki välillämme on. Sellainen kanssakäyminen on kuin lomaa, ajatustenvaihto silkkaa nautintoa. Puolet voi jättää sanomatta ääneen, toinen lukee ajatuksia. Tätä taitoa voi mielestäni jopa kehittää, liukumalla äärimmäiseltä tuntuvaan intuitioon. Se tuntuu kehossa värinöintinä, äänensä avanneena soittimena, yhteydestä syntyvänä musiikkina. Kuin mieli olisi fysiikkaa paljon vahvempi, ottaisi osan sen voimista käyttöönsä.(Kyllä te kanssani sen kokeneet, tai jonkun toisen myötä eläneet, tiedätte mistä puhun.)

Tälläkin hetkellä tunnustelen elämiseni ohessa uuden vieraan ihmisen ajatuksia ja tekemisiä. Löysin metsän keskellä pienessä mökissä ikänsä asuneen valokuvaajan, jonka tavassa katsoa maailmaa on hämmästyttävän paljon tuttua, mutta myös huikean tuntematonta. Hän johdattaa minut askeettisen erakkoelämänsä sisään. Millaista on olla sukupuoleton henkilö, joka silti rakastaa järkähtämättä yhtä ja samaa, jo lapsena tapaamaansa ihmistä? Jonain päivänä kerron hänen elämänsä mittaisen tarinan, sillä hän on olemassa vain ajatuksissani. Tosin hän voi myös elää jonkun metsän keskellä mökissään. Itse asiassa, totta puhuakseni, olen siitä melkein varma.

Vaellukselle!

Uusi vuosi ja minä löysin itseni heti uutta opettelemasta. Kustantaja tuntee minut jo melko hyvin, pyysi hyppäämään jonkun eteeni tupsahtavan aihion kyytiin ihan pitkälle matkalle. Olisiko jostakin tarinasta romaaniksi? Päässäni on pyörinyt monta teemaa, joista viisi on nyt pitkinä novelleina odottamassa vuoroaan. Apulukija on auttanut, tyttäretkin ohjanneet korjaamaan pieniä kohtia. Siinä olisi ehkä syksylle kansiin pantavaa. Aloinkin entisen lopeteltuani, kuulostella joulun pyhinä, kuiskiiko taustalla joku jo uudella äänellä.

Huomaan rakentaneeni viime ajat tarinoita muotilla, johon jo alussa häämöttyy loppuratkaisun yllätys. Minkäs teet, ne kun tulivat eteen kokonaisina ideoina. Kun maalin tietää, sitä kohti helposti rynnistää. Ainakin minä, lyhyillä matkoilla koulussakin onnistunut juoksija. Maraton ei ole ollut palani kakkua. Kolmen tarinan kohdalla olen onnistunut unohtamaan loppuratkaisun (Pahaksitekijän, ja vielä kahden julkaisemattoman pienoisromaanin), laukannut vain eteenpäin, nauttien maisemista ja liikkestä. Useimmiten kapsahdan kuitenkin novellien puolelle, malttamattomana kertomaan, kuinkas sitten kävikään.

Nyt olen toista päivää nauttinut ja viipyillyt päähenkilön matkassa, katsomatta lainkaan kilometrejä, aikaa tai suuntaa. Olen karsinut muutenkin ulkoisia, väkinäisiä rakenteita, ajatusmalleja, joihin lipsahtaa huomaamattaan. Tämä on ollut mahtavaa, matkan aloitus kohti tuntematonta. Noin vain katosi päivistä kuusikin tuntia, ajatuksissa kulkiessa, muistiin niitä kirjoittaessa. Tietenkin pelottaa, pysyykö tämä ihana mielentila yllä. Etten vain säikähtäisi, alkaisi liikaa suunnitella. Nyt tämä on kuin unessa valveilla kulkemista, kauniissa tuntemattomassa saaressa. Hidasta hommaa, laiturin ja veneen vielä näkyessä olan takana.

Joku kirjoittaa kaivaen esiin jo alitajuisesti tuntemansa tarinan. Jollekin vankan rungon rakentaminen on tärkeä valmistelu, jonka avulla poimia tarinan osat talteen, hyvässä järjestyksessä. Yksi sukeltaa tuntemattomaan pää edellä, hyvä että muistaa haukata happea välillä. Minä ajattelin opetella vaeltamaan ilman varusteita. Lähden vain kulkemaan, valmiina pitkälle matkalle, mutta valmistelematta (ja varmistelematta) mitään. Tunnustelisin keskittyneenä mitä ikinä reissullani kohtaisin. Suhtautuisin niin kuin omaankin elämään, ottaisin vastaan mitä sieltä eteen tuleekaan. Katsoisin sitten joskus kauempana, viisaampana, syntyikö mitään lukijallekin avautuvaa.

Heittäytyneenä sinne jonnekin, tuntemattomaan, toivon kaikille uusia kokemuksia ja iloa! 2022 voi olla mitä ikinä haluat!

Keskeneräisyyden lohtu

Asiat roikkuvat juuri nyt keskeneräisinä. Nuorempana en malttanut odottaa yhtään, kaikki mahdollinen piti järjestellä saman tien kuntoon. Vieläkin koitan ratkaista kaiken yksin, toimia niin itsenäisesti kuin pystyn. Mutta olen joutunut opettelemaan joutilaisuutta, hiljaisten hetkien tekemättömyyttä. Joskus monet asiat hautuvat yhtä aikaa, ovat jonkun toisen harteilla, en voi hoputtaa niitä. Koitan vain ajelehtia ajatuksissani, etsiä uusia reittejä, toimittaa jotain ihan muuta odotellessani, tai levätä.

Painotalo ei ole saanut tilaamaansa määrää paperia, kirjoja on valmiina vasta 30 kappaletta, mutta niitäkään en pääse itse hakemaan. Odotan ilmoitusta, että voin toimittaa pinon pyydettyjä osoitteisiinsa. Kaksi käsikirjoitusta on luettavina kustantamojen pöydillä, kenties alimmaisena isossa pinossa. Voi kestää kuukausia saada edes hylkäävä sähköposti. Uusi tarina kiusaa mieltä. Se käy kurkistelemassa, vilauttaa näyn sieltä, toisen täältä, muttei anna kunnollista johtolankaa. Kirjoitan ylös repaleisia ajatuksia, nuuhkin ilmaa niiden ympärillä. Jäljitän karanneita henkilöitä.

Vuosi vaihtuu, olen nähnyt niitä jo yli viisikymmentä. Ensimmäisistä en muista kuin hulluja, irrallisia väläyksiä. Ne ovat kuin mieleen lentävän tarinan palasia, ota niistä selkoa. Tulevat ajat ovat vuorien takana, näkymättömissä. Ensin on kiivettävä rinteitä, nähdäkseen minne on kurkottamassa.

Heräsin yöllä vaille kolme, en muista unta, mutta arkiset huolenaiheet marssivat eteeni, härnätäkseen, viivyttääkseen uudelleen uniin uppoamista. Kun sitten kuuden jälkeen nousin, muistin kummallisen unen miehen sukulaisten mökiltä. Ranta oli väärä, järveen laskeutui loiva nurmikkoinen rinne. Uin ja nousin vedestä, kävelin kohti tuttua mökkiä. Yhdeksän aikaan kirjoitin tarinan henkilön uimaan Kreikassa, tutulla rannalla. Tunsin elävästi veden ympärillä, uneni puski esiin, taas eri maisemaan.

Ikkunoiden takana on paksu lumikuorrute, katot ovat kolmekymmentä senttiä korkeammalla, puiden oksat roikkuvat painosta katkeamaisillaan. Ei tuulen virettäkään, jonka tuottamasta sähköstä maksamme. Vain rusakko tai jänis on pomppinut öiset reittinsä valkeaan karttaan. Missä ovat kaikki linnut? Naapurusto on liikkumaton, vaikka kello on jo kymmenen. Tämä voisi olla unta, tai tyhjä sivu tarinasta.

Ajatukset etsivät säälimättä uutta kohdetta. Kun ei ole sen kummempaa toimitettavaa, henki haahuilee. Joutilaisuus, uusi tai väärä ranta, jota tutkia rauhassa. Tunnustella, punnita, hahmottaa ja hämmästellä. Ehkä ensi vuonna istun Kreikassa, tutun kylän kivirannalla. Jospa pääsen Pielisen aaltoihin, mökkisaareen. Vaikka en pääsisi, voin kirjoittaa sinne mielikuvitukseni naiset. 

En voi kiirehtiä aikaani edelle, en hoputtaa toisia. Onneksi minulla on unet ja tarinat, ajankulua, ajatusten juoksua. Muistojen massa sekoittuu alitajuisiin huomioihin, jokainen uusi aamu tuo niihin uuden henkäyksen, toivomuksia. Keskeneräisyyden lohtu on jatkumisessa, kaikki ei ollut vielä tässä, odota. Keinun joutilaisuudessa, uusi vuosi vaihtuu, minun sitä vaihtamatta.

Loman loppu

Keittiön seinistä repsottaa tapetit, ja ainoan avohyllyn kukat kaipaavat kipeästi vettä. Olen ollut poissa pari viikkoa, koitan ensi töikseni etsiä kaapista säilykkeitä ja pastaa. Kämppis on kai syönyt tonnikalat ja pavut, jäljellä on enää pussi makaroonia ja tölkki linssejä suolaliemessä. Pistän veden kiehumaan ja juon odotellessa ison lasin vettä. Joku on pyyhkinyt kätensä verhoihini, matollekin on läiskynyt monenlaista ruokaa ja juomaa. Vanhempien luona joulun vietettyäni, kämppä näyttää likaisemmalta kuin koskaan. Hörppyytän kukille vettä ja katselen kadulle, missä pari autoa juuri kinaa viimeisestä parkkipaikasta.

Kämppiksen kissa tulee mouruamaan jalkoihin, annan sille jääkaapista lopputilkan maitoa. Ehkä sitä oli säästetty kahviin, mutten kadu, kun kissa lipsuttaa sitä viimeiseen tippaan hartaana. Palaan eteiseen ja nappaan ison reppuni kylpyhuoneeseen. Haluan pestä pyykkiä, koska puhtaita vaatteita ei enää olisi kaapissa. Kuulen miten vesi kiehuu keittiössä, joten reppu jää kylppärin ovelle.

Kaadan makaroonit kattilaan, ja hetken mietittyäni, myös linssit sinne perään. Kypsyköön mössöksi molemmat. Jääkaapissa on pikaruokalan ketsuppipussi, jonka voin sotkea lautaselle mausteeksi. Lautasia on kumma kyllä kuivauskaapissa vain yksi. Minne kaikki muut astiat ovat joutuneet?

Kissa haluaa syliin, vaikka ennen reissua se ei välittänyt minusta lainkaan. Nyt se kiehnää ja kehrää kaulaani vasten, hieroo pehmeää turkkiaan kuin ei olisi ollut sylissä viikkoihin. Katselemme yhdessä kadulle, missä punainen auto on voittanut itselleen parkkipaikan, valkeaa ei enää näy missään. Aurinko on jo laskemassa, mittarin mukaan pakkanen kiristyy.

Pistelen makaroonipöperön hyvällä ruokahalulla vatsan lämmikkeeksi ja täytteeksi. Nostan lautasen tiskialtaaseen likoamaan, ja repun kylpyhuoneeseen. Siellä en meinaa uskoa omia silmiäni. Pesukoneen nurkka on tyhjä, suihkuverho puuttuu, eikä peilikaapissa ole enää kuin tuhruinen hammasmukini. Edes vessapaperia ei näy missään, kissan hiekkalaatikkokin on siivoamatta monien päivien ajalta.

Nykäisen huoneeni oven auki ja todistan samaa kadotusta. Sänkyni, työpöytäni, tuolini ja kirjahyllyni on viety. Lattialla on vain ikivanha mattoni ja pari paksua tenttikirjaa, joitakin papereita ja märkä pyyhe. Kämppiksen huone on sekin paljas, ikkunan edessä kenottaa vain kolmijalkainen klenkkutuoli, joitakin roskia muovimatolla, siellä täällä. Ei ole tarvinnut huolehtia loppusiivouksesta. Olen niin tyrmistynyt, etten päästä ääntäkään, tuen vain otsaa kädellä, ettei pää tippuisi hartioilta. En ymmärrä kuka tekee näin. Mitä minun vanhat kamani ketään hyödyttävät? Kämppiskö ne vei, mutta jätti minulle kissansa? Pitkähäntäinen katsoo minua vakavana, muttei paljasta mitään.

Levitän märän pyyhkeen patterille kuivumaan, myttään mattoni patjaksi, jolle käyn kippuraan. Repusta löytyneitä vaatteita kasaan pääni alle, isoimman villapaitani vedän peitokseni. Pimeä täyttää ikkunaruudun, kissa pujottautuu kainalooni. Makaamme hiljaa aloillaan, mietin mistä aloittaa hommat huomenna. Olisi metsästettävä käytettyjä huonekaluja, mieluiten hakupalkalla. Kenet minä saisin puhuttua tähän puolittamaan vuokraa? Kun kissa nuolaisee karhealla kielellään poskeani, ymmärrän että se on sentään jätetty minua lohduttamaan.

Pikkujoulut

Hakan veti pipoa syvemmälle korvien päälle, lumi tuiskusi silti häiritsevästi kasvoille ja valui pian vetenä kaulalle. Parkkipaikalla parveili levotonta porukkaa, Hakanin laskujen mukaan kahdeksan naista ja yksitoista miestä hänen lisäkseen. Osa miehistä oli kerennyt jo kiskaista rohkaisevaa kurkusta alas, heidät erotti höröttävästä naurusta ja isommista liikeradoista. Kun bussi kaarsi heitä hakemaan, liki kaksimetrinen Janne lennähti persauksilleen hankeen. Lasse kiirehti nauraen nostamaan tämän ylös. Naislauma kihersi ehkä aavistuksen vaivaantuneina, kun heidän annettiin ensimmäisinä kiivetä bussiin sisään. Bussissa Hakan istui firman kovimman myyntimiehen Eeron viereen.

  • Eksä oikeesti meinaa ottaa mitään? Haka hei. Täs taskumatissa on ihan puhasta kossua, ei ylimääräsiä väriaineita tai hajuja tai makuja. Ottasit.
  • En mä, kiitti.
  • Voi alkaa olee kuule perillä vitun tylsää, jos et ota. Meil ei oo varsinaista ohjelmaa tänään kato, kaikki dokaa, se on ihan selvä. Firman piikkiin, you know! Ehheheh.
  • Just.

Perillä hotellin pihalla miehet on jo kaikki maistissa, mutta osa naisistakin. Respassa on pari hyvin kärsivällistä toimitsijaa ottamassa päällekkäin huudeltuja nimiä avaimia vastaan. Huonejako menee muutamilta osin uusiksi, osa haluaa ehdottomasti olla jonkun toisen kanssa samassa. Lopulta tiskille jää vain Hakan ja Hannu, atk-tuki. Ville vielä rappusista huutaa, että hyvä matchi, kun on nuo nimetkin niin samanlaiset, Hakan ja Hannu.

Hakan ottaa avainkorttinsa, Hannu omansa. Molemmat nousevat reppuineen rappusia käytävälle ja kohti huonettaan, sanaakaan vaihtamatta.

  • Kummanko sängyn haluat?
  • Jos mä ton tuuletusikkunan puoleisen. Mä pidän yleensä aina yöllä ikkunaa pienellä raolla, jos sulle vaan käy?
  • Kai se, kun ei vaan pakkanen kiristy, ettei jäädytä sisään.

Hakan nostaa repun sille toiselle sängylle, jolle Hannu ei ole asetellut jo pyjamaansa, kirjaa, melatoniinipurkkia ja sähköhammasharjaa. Hän rojahtaa vähäksi aikaa selälleen sängylle. Hannu avaa tuuletusikkunan ja alkaa riisua neulepuseroaan hengariin, ottaa repusta jonkun rypyttömänä kulkeneen tekokuituisen kauluspaidan esiin. Valkoinen verkkoaluspaita pujahtaa ensin pään yli, sitten mies napittaa kauluspaidan, työntää helman farkkuihin sisään. Pienestä partavesipullosta Hannu ripsauttaa kämmenille muutaman tipan, jonka hieroo leualle ja kaulaan.

  • Mä voisin lähtee sitä illallista ettimään, tuuksä perässä sitten?
  • Joo, mä tuun vähän ajan päästä. Mee vaan.

Hannu katoaa huoneesta, Hakan sulkee ikkunan ja huokaisee syvään. Partavesi haisee eteisessä, kun hän astuu sisään kylpyhuoneeseen. Kylmää vettä kasvoille ja rakon tyhjennys pönttöön. Hakan katsoo vakavana peiliin.

  • Sinne vaan, joukkoon. Ja ajoissa nukkumaan. Ei se voi olla niin kamalaa.

Ruokasalissa on meteli, se kuuluu jo aulaan. Työkaverit ovat taitavia ahtamaan suihinsa isoja lautasellisia, vaikka puhuvat kaiken aikaa. Hakan ottaa vaaleaa kalaa, perunoita ja salaattia, pari palaa leipää ja lasiin mehua. Hannu näkyy istuvan yksin nurkkapöydässä.

  • Et sä ottanu kinkkua? Ai niin, sä et syö sitä. Mulle se on ihan parasta, näin joulun alla ainakin. Mut mäkään en juo, siis alkoholia. Siks ne varmaan laitto meidät samaan, siis huoneeseen.
  • Joo.
  • Taitaa olla kuhaa tää, tai sit siikaa. Suolasta on kyllä. Ai sulla on mehua. Mä juon piimää. Et sä sit käytä maitookaan?
  • No en.

Jarmo on kai ottamassa lisää ruokaa, kun onnistuu kaatamaan täyden vesikannun parketille. Kuuluu perkele ja kova räsähdys.

  • Voiks joku ny tulla vähän sassiin sieltä hei! Tääl pitää jonku siivota, kastuu sukat ja kengät, hei!

Nuori nainen kipittää essu päällä pyyhkimään vettä ja keräämään lasinsiruja. Jarmo jää seisomaan lautasensa kanssa naisen eteen, ojentelee jalkaansa jonnekin buffeepöydän alle.

  • Eksä nää, tonne asti lensi niitä, isot sirut tuolla noin, kato ny! Ja tuo sit uus kannu vettä hei, tohon ei jääny ny yhtään vettä, jos joku tarvii.

Hakan huomaa miten nainen nielee kiukun ja käy kahteen otteeseen pyyhkimässä lattiaa. Lopulta tämä kantaa vielä uuden kannun vettä pöytään, siirtää sen oikein keskelle pöytää, ettei joku onnistu huitaisemaan sitäkin mukanaan.

  • Nyt vois naiset laulaa jotain kimpassa, tehän käytte jossain kuorossaki, naiset huhuu!
  • Vaan Laila ja Kia käy, eikä me mitään osata vetää ilman sanoja. Laulakaa itte!
  • Kyl me sit karaokee vedetäänki, saatatte yllättyy miten täält lähtee, kuule.

Syötyään porukka siirtyy isoon tilaan, minne on katettu pöydille olutta ja viinipulloja, erilaisia suolaisia naksuja kulhoihin. Karaokelaitteet on tilan edessä korokkeella, pyöreitä pöytiä pitkin seinustaa. Musiikki soi jo kovalla jostain kaiuttimista, ensimmäiset naiset tanssia liukastelevat lattialla, kikattavat ja kutsuvat miehiä mukaan. Laila tulee Hakaniakin pyytämään, mutta mies kieltäytyy kohteliaasti. Hän istuu tilan takaosassa jakkaralla, katselee miten Hannu lähestyy Kiaa. Mies saa naisen lattialle, vetää tämän ihan kiinni itseensä. Hakan huomaa että Kian olo on tukala, tämä koittaa irrottautua Hannusta tahdikkaasti, mutta ponnekkaasti. He päätyvät tanssimaan erillään, Hannu vain kiehnäten turhan liki kaiken aikaa.

Kun Jarmo alkaa vetää Irwiniä mikkiin, Hakan irrottautuu porukasta käytävän puolelle. Siellä on kuitenkin Ville sivelemässä palkkakonttorin Idan selkää, hamuamassa juuri tämän kaulaa huulineen. Kun Hakan koittaa ohittaa parin vaiti, Ida tirskahtaa nauruun. Ville sen sijaan tönäisee Hakania etemmäs.

  • Vittu sun tartte täällä hiippailla toisia kyttäämässä. Et sä oo mikään moraalin vartija saatana. Mul on kerran vuodessa pikkujoulut, mahollista vähä irrotella. Mee sä siitä nukkumaan, pois eestä ku muut pitää hauskaa.
  • Öitä teille.

Hakan riisuu boxerisilleen, huoneessa on lämmin. Mies raottaa verhoa, katsoo pihamaalle, jonne edelleen pyryttää lunta. Siellä keskellä valkoista hankea seisoo kaksi työpaikalta tuttua miestä tonttulakit päässä. Hakan ei saa näiden nimiä päähänsä. Miehet lorottavat keltaiset kaaret puhtaalle lumelle, ja liukastelevat sitten tupakat huulissa takaisin ovikatokseen. Kohta kuuluu “Ja se Oolannin sota oli kauhia. Hurraa, hurraa, hurraa…” möreällä ja kovalla äänellä. 

Hakan harjaa hampaansa ja juo vielä lasin vettä. Sitten hän soittaa kotiin hyvän yön puhelun.

  • No isi täällä, kuka siellä?
  • Maru täällä, moi isi. Onks siel ne juhlat loppu?
  • Maru muru. Ei oo viel loppu, muut jäi sinne. Isi käy ny nukkumaan, käykää teki, huomen nähään jo, hyvää yötä kulti.
  • Annanks mä äitille?
  • Anna Jamille eka, isi haluu sanoo hyvää yötä Jamilleki.
  • Joo, Jami ota tää.
  • Onks Jami siinä?
  • O.
  • Isi täällä, hyvää yötä kulta.
  • Yötä.
  • No moi, miten sul menee siellä? Joko ne on ihan päissään?
  • Kyl ne suureks osaks on. 
  • Miks sun pitää osallistuu tollaseen?
  • No enhä mä sais jatkaa täällä, jos mä niinku alkasin jättäytyy näist pois. Ku niitten on jo nyt vaikee sulattaa, ku mä en osallistu tohon kunnolla.
  • Nii, mut tosi tylsää.
  • Joo, mut mä ny söin ihan ok, ja aamupala on kans kiva varmasti. Huomen me ollaan jo iltapäivillä takas. Pusuja sinne, nukkukaa hyvin.
  • Sulleki, nuku hyvin kulta. Huomiseen, hei.
  • Hei.

Hakan ei kerkeä nukahtaa, kun Hannu tulee sisään. Mies luulee hänen jo nukahtaneen, mutisee hiljaa ja on selvästi nyreissään. Hän avaa ikkunaluukun ja sanoo selvästi, että “Ei sitten pihtarit.” Sen jälkeen mies häviää kylpyhuoneeseen niin pitkäksi aikaa, että Hakan kerkeää jo isovanhempiensa maatilalle. Aurinko paistaa jo matalalla, meri kimmeltää, suku syö ulkona ison pöydän ääressä tuttuja herkkuja. Pian naiset laulaisivat ja miehet tanssisivat, hänellä olisi pitkä kesäloma.