Meidän suvussa on käytetty paljon sanontoja, jotka ilmestyvät mieleen aina tilanteen tullen. Nykyään ne kaikki tuntuvat vanhanaikaisilta, mutta joku niissä edelleen vakuuttaa. Isovanhemmat niitä eniten käyttivät, ja koska pidin heitä isossa arvossa, tarttuivathan nuo omaan käyttöönkin.
Odottavan aika on pitkä ja sille se tuntuu joka kerta. Odotan kustantamon taittajalta valmista Pahaksitekijää katsottavaksi. Hän lupasi myös miettiä ehdottamiani kansikuvia ja laittaa niistäkin näytteet. Katselen sähköpostia ihan liian usein, vaikka olen mökillä “lomalla”.
Aika aikaansa kutakin, sanoi pässi kun päätä leikattiin. Veljenikin muistaa yhden opettajan Mikkelissä, joka käytti tätä sanontaa jatkuvasti. Siitä on jäänyt inhottava mielikuva tapettavasta pässistä. Käytänkin vain sanonnan alkua, esimerkiksi tässä yhteydessä, että alkoihan se kirjoittaminen viimein. En kai olisi voinut kirjoittaa aiempina vuosina, ne kun täyttyivät ilmankin kaikesta tärkeästä. Vasta äidin mentyä vapautui aikaa ja rohkeutta.
Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto. Tämä on minulle ihan konkreettinen neuvo, kuunnella ympäröivää luontoa. Se viittaa myös kuntavaaleihin, ehdokkaiden kannattaa kuunnella äänestäjiä, myös vaalien mentyä.
Itku pitkästä ilosta oli meillä äidin käyttämä pelote. Riehaannuin lapsena helposti ja saatoin nauraa rätkättää milloin pikkuveljen, serkun tai ystävän kanssa ihan hervottomana. Äiti itse oli hyvin pidättyväinen, minun tunteeni ja temperamenttini leiskuivat ja läiskyivät. Itse koen että molemmat kuuluvat elämään, ilot ja surut. Nauramisesta ei tarvitse kokea huonoa omaatuntoa, antaa mennä vaan.
Siitä päästäänkin sulavasti lempilauseeseeni. Nauru pidentää ikää. Uskon siihen vilpittömästi ja olenkin kova nauramaan. Tietenkään se ei saa olla teeskenneltyä. Siinä missä itku puhdistaa, nauru parantaa. Se voisi olla ikioma mottoni.
Ensin työ, sitten huvi. Tätä minulle on opetettu pienestä pitäen, niinpä se on syöpynyt mieleen. Tapaan urakoida hommat yhdessä nipussa, hoputtaa muitakin, koska huvi tuntuu vasta sen jälkeen “ansaitulta”. Siitä voi tulla paha tapa, jos se orjuuttaa, mutta hyvä renki, kun sitä toteuttaa maltilla.
Kauneus on katsojan silmässä. Se on minulle totta. Lempikirjani Pikku Prinssi toistaa tuota samaa, kesyttäminen ja rakastaminen tekevät kohteista kauniita. Tärkeät, arvostetut ja rakastetut asiat ovat silmissämme kauniita aina. Niinhän liki jokainen lapsi pitää omaa äitiään maailman kauneimpana, ja rakastettumme on silmissämme komein/kaunein kaikista.
Hädässä ystävä tunnetaan. Tosi ystävä ei hylkää kun sinulla menee huonosti. Itse kuitenkin välillä mietin, että katoaako osa ystävistä, kun sinulla meneekin heidän mielestään liian hyvin. Siinä päästään ajatukseen, kateus vie kalatkin vedestä.
Ei hätä ole tämän näköinen. Sen sanoma on mielestäni lohdutuksessa. Aina asiat voisivat olla vielä huonomminkin, kyllä näistä murheista selvitään.
Maasta pienikin ponnistaa tuli minulle jo lapsena tutuksi. Olin pienikokoinen, sukulaiset lohduttivat. Se liittyi kohdallani myös siihen, että olin rohkea ja reipas, sain kehuja kun pienestä koostani huolimatta yritin kaikkeni.
Ei luulo ole tiedon väärti sopii nykyaikaan tosi hyvin. Some on täynnään väittämiä, jotka ovat sylttytehtaalta peräisin. Ei niissä ole välttämättä mitään totuuspohjaa. Kannattaa miettiä välillä kahteen kertaan, ennen kuin luulottelee toisten mukana.
Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan. Sellainen kaiku tuppaa olemaan. Yleensä saamme omalla käytöksellämme samaa takaisin, mutta eihän sekään aina näin mene. Joku on hapan, pisteliäs tai ilkeä kaikille, eikä sitä ole toinen kohdalleen ansainnut. Pääpiirteittäin luotan itse siihen, että kun kohtelen toisia nätisti, tulen itsekin kohdelluksi niin.
Hätä keinon keksii, monta kertaa näin käy. Ideoita syntyy tarpeesta saada jutut rullaamaan. Niksipirkat ovat täynnä eri pulmiin kehiteltyjä ratkaisuja. Eivät ne aina ole salonkikelpoisia, sukkahousuista ja vessapaperirullista väsättyinä, mutta voivat toimia. Ja jos päätyisimme jostain hullusta syystä autiolle saarelle, hyville ideoille olisi taatusti käyttöä.
Ei se pelaa joka pelkää on sekä rohkaisu että usutus. Välillä tarvitsemme tönäisyn että alamme hieman aristavaan hommaan, mutta yllytyshullulla tai peliriippuvaisella se menee överiksi. Kaikki pelit eivät kannata, mutta pelkoaankaan ei voi aina kuunnella.
Ei ole koiraa karvoihin katsominen. Se välittää minulle monta viestiä. Vanha ja harmaantunut, sairas koirani ei olisi voinut olla rakkaampi. En ole koskaan harrastanut koiranäyttelyitä sen enempää kuin missikisojakaan. Minusta ulkoisiin piirteisiin keskittyminen ei ole se juttu. Ei hieno rotu koiraa paranna, sen enempää kuin ihonväri tai kauneus ihmistä.
Mennä merta edemmäs kalaan on kuvaava. Usein onni löytyy läheltä, niin kuin suurin osa kaipaamistamme asioista. Teemme juttuja välillä turhan hankalasti, ratkaisu voisi olla helpommin löydettävissä. Itsensä etsiminen Intiassa voi toimia, mutta itse veikkaisin pysähtymistä omiin ajatuksiin pääasiaksi. Kun maltamme kohdata hiljaisuuden ja perata ajatuksemme, onnistuu se metsässä, pihalla tai vaikka saunassa.
Sananlaskuilla on opetettu hyväksi havaittuja elämänohjeita. Koska minulla oli yliopistossa folkloristiikka pääaineena, ovat sananlaskut hyvinkin tuttuja. Mutta se miksi folkloristiikka kiehtoi ja kutsui, oli myös sukuni “sanailun” ansiota. Murteet ja sanonnat, sananlaskut ja vitsit, perinteiset leikit ja tavat, ne imin äidinmaidosta. Kuuntelin tarkkaan aikuisten juttuja ja nautin värikkäästä kielenkäytöstä. Tarinoita kerrottiin ja halusin kertoa niitä itsekin. Pääkopassani on edelleen iso vyyhti vanhoja sananparsia ja opetuksia. Sieltä niitä on välillä kiva keriä auki, käyttää sopivassa tilanteessa. Vaikka tarkkana saa olla ettei jälkikasvu ala haukkua ikälopuksi, auttamattoman vanhanaikaiseksi. Mutta mitäs me vanhoista…
