On kolea kesäkuinen lauantai, heitin pojan koulun kevätjuhlaan autolla. Jostain pölähtivät kielen päälle “Jo joutui armas aika ja suvi suloinen. Kauniisti joka paikkaa koristaa kukkanen…” Siunaustaan vaan ei tänään suo lämpö auringon, mutta eipä haittaa. Kielon tuoksu täyttää keittiön ja kolme neljästä lapsesta saapuu puolilta päivin grillaamaan ja jäätelölle. Katsellaan koulun loppuun sopiva leffa ja illalla saunotaan. Yhdessäolostahan se lämpö parhaiten syntyy, vaikka aurinkoakin odotellaan.
Suvivirrestä ollaan montaa mieltä, mutta minut se vieläkin herkistää. Monta kertaa olin luokan esityksissä mukana lavalla, keijukaisena ja kukkana. Yhteislaulusta sain päähäni henkisen seppeleen. Sen tunteen, että kuulun tähän joukkoon ja elämme merkityksellistä hetkeä. Lukuisten muuttojen vuoksi kävin peräti seitsemää eri koulua. Silti hitsauduin jokaiseen luokkaani ja sain uusia ystäviä. Yleensä vanhemmat olivat töissä koulun juhlien aikaan, mutta kyllä he todistuksia katselivat ja antoivat jätskirahaa.
Koululaisen kesä tuntui pidemmältä kuin aikuisen. Päivään mahtui parikin pyöräilyä järvelle uimaan, leikkejä metsässä ja läheisellä purolla. Naapurustossa oli aina kavereita. Joka kesä kävimme perheen kesken jollakin mökillä, joinakin kesinä piipahdimme Ruotsiin, Norjaan, Lappiin tai Keski-Eurooppaan. Vietin aikaa myös isovanhemmilla ja serkuilla, isompana kävin kavereiden kanssa ulkoilmakonserteissa ja huvipuistoissa. Linnanmäelle tai Särkänniemeen pääsimme veljen kanssa joka kesä, koska isä sai siihen aikaan päätoimittajana lehdistön ilmaisia lippuja vaikka jokaiseen laitteeseen.
Olen saanut olla omien lasten kanssa lomalla monta kesää. Parina vuonna olin toukokuun alusta elokuun loppuun museo-oppaana Paikkarin torpalla. Sen kauniimpaa kesätyöpaikkaa en tiedä, nautin maisemista järvelle ja laitumelle tuotujen lampaiden hoidosta. Rannassa oli vanha puusaunakin, jota miehen kanssa lämmitimme ahkerasti työpäivien päätteeksi. Mustikoita ja kantarellejakin löytyi Paikkarin torpan ympäriltä.
Monena kesänä olemme reissanneet kreikkalaiseen pikkukylään, ja 2016 lähdimme ystäväperheen kanssa Portugaliin. Se kesäloma jäi mieleen kovin erilaisena kuin aiemmat, sillä helteen keskellä sain näyn valkeista lumihiutaleista. Kirjoitin siinä hetkessä ylös mieleen pakottautuvan runon, jossa hyvästelin äitini. Jo reissuun lähtiessä uumoilin hänen aikansa loppuvan puolen vuoden sisään, ja niin hän joulukuussa nukkuikin pois luotamme. Portugalissa kirjoittamani runo luettiin ääneen hänen hautajaisissaan, maan peittyessä puhtaisiin lumihiutaleisiin.
Aina ja kaikkialla joku syntyy ja toinen poistuu luotamme. Suven suloisuus on yhdelle ensimmäinen laatuaan, toiselle viimeinen. Elämän kehrä kierii ja “…puut metsän huminoivat taas lehtiverhossa…” Tänään tunnen onnea elosta, suven suloisuudesta ja herkistyvästä mielestä. Onnea kaikille lukuvuotensa ja työnsä päättäville ja kippis kesälle 2023!