Näkymätön

Ojan päältä nousee huurua, koko pieni metsikkö on leijailevan usvan sisällä. Kuljen varovasti polun reunoja pitkin, keskellä on liukasta mutaa, eikä minulla ole kumisaappaita. Yön kylmyys on käpristänyt kasvit, mustiksi muuttuneita törröttäjiä on tiheässä. Kerkeän juuri ja juuri huomaamaan pakoon pinkovan päästäisen, sekin liukastelee halki mutaisen polun viluissaan. Maahan jää pienten terävien kynsien jäljet ja hännän pään kevyt painauma.

Nousen metsiköstä autotien reunaan ja alan kiertää tuttua aamulenkkiä myötäpäivään. Kouluun kiirehtivä pyöräilijä on ajaa päälleni, eikä sano sanaakaan, vaikka minulta lipsahtaa kovaääninen “Hups!” Pojan paljaat nilkat ja niska loistavat vaaleina vielä matkankin päähän. Vähän reppuaan pidempiä pikkuisia lähestyy kaksin kappalein. Katselen miten hellyyttäviltä he näyttävät, mutta vain toinen heistä vilkaisee minua päin, kääntäen äkisti päänsä kohti menosuuntaa. He jatkavat matkaansa käsi kädessä lähekkäin. Seuraavaksi ylämäessä on vastassa koira ja vanhempi nainen, joille huikkaan huomenet. Nainen katsoo ohitseni kuten koirakin. Katson hetken heidän peräänsä.

Ryhdikkäiden omakotitalojen kadulla pihasta juoksee eteeni pieni tyttö, perässään isänsä. Tyttö seisahtuu aloilleen ja isä alkaa kiskoa häntä ohitseni. Toivotan molemmille hyvää huomenta, mutta minut ohitetaan hiljaisina. Käännyn alamäkeen kävelytielle, joka vie halki kauniin puiston. Vielä viikko sitten puiston puut hulmauttelivat punaisia ja keltaisia lehtipukujaan, mutta seisovat nyt alastomina vartomassa lumivaippaansa. Vastaan kävelee vanha mies hieno hattu päässään, kävelykeppiä heilutellen. Kohdistan hänelle äänekkään huomenen, mutta tämä katsoo lävitseni vastaamatta. 

Tuttu kotirappu häämöttää jo edessä. Pyyhin kenkäni pohjat rappuralliin, silti sukkasillani eteisessä huomaan parin havunnneulasen tippuneen jalkoihin. Koska ne ovat siinä, todisteena kävelylenkistäni, päädyn peilin eteen. Vaikka ulkomaailmassa olen näkymätön, en pelkää kadonneeni. Piposta ja kaulahuivista huolimatta palovammani arvet leimaavat kasvojani. Vaaleanpunaiset ja paksut vaaleat vekit kulkevat pitkin poikin poskiani, nenän yli, silmien alle. Vasen silmäni on vinossa, koska tervettä ihoa ei ollut tarpeeksi. Ulkoilman kosteus tai viileys ei iholla tunnu, mutta kiristys ei koskaan hellitä. Kohtaan viimein tutun lempeän, viipyvän katseen, ja toivotan itselleni hyvää huomenta.

Oma jengi

Vessan kopin ovessa oli reikä kahvan yläpuolella. Siitä Linda katseli miten luokkakaverit tummensivat kajaaleitaan silmänurkkiin ja testasivat toistensa huulipunien sävyjä. Yksi tytöistä nosti jalkansa lavuaarin reunalla ja pyyhki märällä sormella valkeasta lenkkaristaan tahran näkymättömiin. Juuri tuollaisia kenkiä Linda oli toivonut syntymäpäivänään lahjaksi, mutta sai lähimarketin valkeat kopiot. Äiti kai luuli ettei niitä erottaisi aidoista, mutta kaikki erottivat.

Koulun kello soi ja iloisesti sirkuttava tyttölauma siirtyi vessasta käytävälle. Lindakin avasi koppinsa lukon ja katsoi peilistä kasvojaan. Hän ei saanut käyttää meikkiä, äiti letitti hiukset joka aamu kireille saparoille, niin kuin hän olisi vieläkin ala-asteella. Pusero oli isosiskon entinen ja farkut samat kuin viime vuonna. Mihinkään jengiin hänellä ei ollut asiaa.

Pihalla tyttölauma nauroi kovaan ääneen, mutta onneksi eivät Lindalle. Hän siirtyi seinän viereen ja etsi katseellaan Ilmiä, joka ei kai tänään ollut koulussa. Tämä oli jo viimeinen välitunti, kyllä he muuten olisivat törmänneet, ainakin ruokalassa. Ilmi oli varmaan taas kipeänä, ei silläkään ollut helppoa. Pojilla oli joku tappelu pihan perillä, valvova opettaja viipotti jo sinne pitkin askelin. Tyttöjen jengi kihersi ja osotteli poikia. 

Musiikin tunnilla pidettiin levyraati. Linda ei tuntenut kuunneltujen kappaleiden esittäjiä, mutta tytöt arvostelivat niitä äänekkäästi. Joku pojista puuttui naislaulajan ulkonäköön niin rumasti, että opettaja lopetti puheet. Nyt ei arvosteltu esittäjiä tai visuaalisuutta, vain kuunneltua kappaletta. Linda matki lappuihinsa tyttöjen numeroita, koska ei osannut muodostaa tuntemattomasta musiikista omaakaan mielipidettä. Onneksi kukaan ei kiinnittänyt häneen huomiota.

Kotimatkan alussa jengi kulki hänen edellään. Miten näillä riittikin aina puhuttavaa keskenään? Risteyksessä toiset kääntyivät kerrostaloille, kun hän alkoi kiivetä ylämäkeä omakotitalojen suuntaan. Lindasta tuntui kuin häntä tuijotettaisiin, joten hän kurkkasi olkansa yli. Tytöt katsoivat häntä ja yksi heistä vilkutti Lindalle ivallisesti, toisten röhähtäessä nauruun.

Pihalla pihlaja notkui marjojen painosta, pikkulinnut tungeksivat oksilla nälkäisinä. Äidin istuttamat auringonkukat ulottuivat jo räystääseen asti. Heti kun Linda avasi ulko-oven, pikkusisarukset ryntäsivät hänen jalkoihinsa. Yksi veti reppua selästä, toinen koitti kiivetä syliin, kolmas hyppi paikoillaan ja pyysi lukemaan sadun. Äiti hämmensi vielä höyryävää kiisseliä pöydän ääressä ja yksi siskoista soitti pianoläksyjä. Tuttu sävelmä, jonka hänkin olisi osannut arvostella. Tuttu oli jengikin, jonka sirkutukseen ja nauruun oli helppo yhtyä.

Luontokappaleita

Viikonloppu ei oikeastaan voisi paremmin alkaa. Ensinnäkin iloitsen puolukoista, joita on vielä eiliseltä puoli sankkoa putsaamatta. Niistä pyöräytän tänään vispipuuroa ja piirakkaa, loput pakastan eilisten seuraksi. Toiseksi, aamu toi Helsingin Sanomien mukana taas uutta ajateltavaa. Luin pitkät haastattelut Erin Anttilasta ja Rosa Liksomista (Anni Ylävaara). Kummankin ajatuksissa on inspiroivaa pirskahtelua, unohtamatta painavaa asiaa.

Erin kuvaa aikaa, jolloin myi vaatteita, kuunnellen työkavereidensa uskomattomia tarinoita tosielämästä. Hän myöntää monien tarinoiden päätyneen laulujen sanoituksiin, koska naisille tapahtuneet väkevät asiat koskettivat. Niinpä kappaleista tuli suosittuja, paljon kuunneltuja, olivathan ne useille totta. Erin myös leikittelee uusien laulujensa sanoituksilla, kuunteluttaa niitä ensin muilla, päättää sitten mitä poistaa tai vaihtaa jonkun kohdan tilalle. Välillähän omille ideoille sokeutuu, on hyvä saada peilausta toisaalta. Erin on etsinyt juuriaan Irlannista, ottanut sieltä paljon vaikutteita musiikkiinsa. Parhaiten hän kokoaa ajatuksiaan kuitenkin Suomessa mökillä, yksin luonnon keskellä.

Rosa puhuu puista, itketti Pentti Linkolaakin uusilla tiedoillaan puiden kommunikoinnista. Tornionjokilaaksolaisena hän jututti vanhoja asuinseutunsa ihmisiä lapin sodan ajoista. Jututetut kertoivat kuljettaneensa lehmänsä turvaan, siinä missä muutkin perheenjäsenensä. Rosa itsekin tottui jo alle kaksivuotiaasta lehmiin, äitinsä kanssa navetassa kulkiessaan. Hän puhuu eläimistä samalla kunnioituksella kuin ihmisistä, muistuttaa meidän vahvoista vaistoistamme. Rosa jakaa ilmastoahdistuksen aikuisen tyttärensä kanssa, mutta pitää lopputulemaa jopa lohdullisena. Ihmiset eivät tulisi selviämään, mutta luonto kyllä uudistuisi, löytäisi lopulta taas tapansa uusiutua. Kun hän kuvasi miten New York tulee peittymään sadassa vuodessa kasvillisuuteen kuten mayojen muinaiset kaupungit, sieluni silmät näkivät sen.

Niin Erin kuin Rosakin muistuttavat tärkeästä viestistä, rivien välistä. Ei maailmassa, sen enempää kuin omassa elämässämme, olisi järkeä ja mieltä, ellemme tuntisi vahvasti. Kun päästämme vieraiden ihmisten kohtalot liki, jaamme yhteisen pulssin. Yksityisistä kokemuksista tulee yleismaailmallisia, samaistuminen helpottuu ja empatian määrä lisääntyy. Kaikki eivät koskaan tule ymmärtämään ajatuksiamme, mutta vaikeista ja kipeistäkin huomioista pitää kirjoittaa. Jos jaamme keskenämme vain tiktok-läppiä ja instagramin pintaa, emme pian enää tunnista omaa luontoamme. Ja silloin kun erkanemme luonnosta ja luonnostamme, olemme itse paiskanneet itsemme heitteille. Olemme enää tuotantoeläimen asemaan ahdistettuja entisiä luontokappaleita. 

Luonnossa liikkuminen ja lukeminen kannattaa aina!

JK. Täytyy kontrastiksi kertoa, että samassa lehdessä kerrotaan mairittelevasti turkulaisen kebab-yrittäjän ”hienosta” ideasta mainostaa tiktokissa laittavansa asiakkaansa shokkiin suurilla annoksillaan. Lehmän lihaa myydään jopa 300 kiloa päivässä! Jep, kyllä siinä verisuonisto saa shokkihoitoa noilla määrillä punaista lihaa! Itse en voi ymmärtää miksi pitää intoilla lihan kulutuksen kasvulla!

Mielen poimuja

Ihmisen mieli, tuo kudelma pääkoppamme suojissa, herättää jatkuvaa ihmettelyä. Kuinka erilaisten asioiden kimpussa eri ihmisten mielet työskentelevät. Luin aamun lehdestä Linda Liukkaan pitkän jutun suomalaisista naiskoodareista, niistä ihan ensimmäisistä, joista kukaan ei ollut aiemmin kirjoittanut. He ovat nykyään yli 80, yksi 98-vuotiaskin. Liukkaalle aihe on intohimo, josta hän osaa kirjoittaa toisetkin mukaansa temmaten. Toinen aamun mielenkiintoisista jutuista oli Jussi Virratvuoren Isä elokuvasta kirjoittama arvio. Tämä Florian Zellerin kirjoittama tarina alzheimeriin sairastuneesta isästä on kuulemma upea. Olimme jo miehen kanssa päättäneet elokuvan nähdä, nyt odotuksesta tuli jo vaikeaa. 

Itse huomaan miettiväni todella erilaisia asioita kuin vielä puoli vuotta sitten. Silloin kuuntelin päähäni virtaavia, tuntemattomien ihmisten lyhyesti kertomia tarinoita. Saadakseni niiltä rauhan, kirjoitin ne ylös. Novellikokoelmia lukiessani huomaan, että olinhan niissä tarinoissa läsnä itsekin. Nyt kun aloin työstää taas romaania, onkin askarreltava saman henkilön mielessä rauhallisesti asioita käännellen ja tunnustellen. Jälkeä syntyy hitaammin, väliin tarvitaan joutilaitakin päiviä, jolloin keskeneräiset ajatukset hautuvat. Tarinasta voi löytyä lause kerrallaan uusia suuntia, on oltava valmis kääntämään kurssiakin kesken matkan. Siellä tuon toisen tarina kaiken aikaa kehittyy, oman mieleni poimuissa.

Pari viimeistä kuukautta omassa elämässä on ollut erilaisia haasteita ja stressiä myös. Illasta aamuöillekin välillä jatkuvat rytmihäiriöt kaivavat esiin omat huolet ja pelot. Olen ottanut ne vastaan, mutten halua jäädä niiden kantajaksi. Ystävän ja miehen neuvosta olen nyt kuopuksen kanssa vierekkäin kuunnellut iltapäivällä koulun jälkeen rauhoittavia rentoutuksia. Lasta jännittää ja kuormittaa koulumaailma, minua sekava elämän paketti. Yhteiset pötköttelyt ovat molemmille mieluisia ja avuksi.

Mieli tuntuu koostuvan kerroksista siinä missä aikajanallisistakin mietinnöistä. Päällekkäisyyttä löytyy, kun tunnustelee vaikka pelkoaan rauhassa. Yön pimeydessä yksin pelätyt asiat saavat taakseen kuoleman, paikan jonne moni rakas on jo lähtenyt. Aamuisessa valossa pelko onkin surullista usvaa. Katselen äitini kirjoittamia reseptejä kahdessa paksussa kirjassa. Minulla ei ole hänen käsialaansa muualla tallessa. Ruokatahroja, kaurahiutaleita ja sokeria löytyy sivujen välistä, niin kuin eläviä makumuistojakin. Ikävä muuttuu väkisin itkuksi, niin paljon teimme yhdessä ruokaa ja leivoimme, neljä lasta sotkemassa mukana. Surukin on kaunista.

Välillä mieli on musta, tuntuu ettei toiveista tule totta, läheisille käy huonosti, enkä näe missään verhoa jonka riuhtaisisin valon edestä. Ja onneksi on myös rauhallinen mieli, jolle pienikin valon kajo lupaa kirkkautta ja parhautta. Omat mielenkiinnon kohteet näkyvät taas houkutuksina edessä, eikä aikaa tunnu olevan tarpeeksi kaiken hauskan ja tärkeän tekemiseen ja kokemiseen. Silloin luen ja tutkin innolla uutta, kahlaan leikiten läpi hankalien esteiden, tavoittelen toiveita. 

Mielikin voi muuttua usvaksi, kun tutut asiat katoavat, eikä muisti osaakaan auttaa. Millaista on sen sumun keskellä, entä sen ulkopuolella, lähimpänä omaisena? Siitä opin lisää kun näen Isän, elokuvan mielen murenemisesta. Mutta on hyvä tietää myös yhdeksänkymppisistä suomalaisnaisista, joiden järki niin kuin muistikin toimii edelleen terävästi. He olivat innoissaan nuorina luomassa uutta, eikä into näytä kadonneen. Voi olla arpapeliä kuinka oman mielen ja muistin käy vanhetessa, mutta ainakin olen ottanut selvää, millä edistää pääkoppansa hyvää kuntoa. Uusien asioiden opettelu, turhasta stressaamisesta luopuminen ja mustien marjojen syöminen ehkäisevät muistisairauksia ja mielialan laskua. Jospa se tästä. 

Ps. Lisää mainitusta: Itä-Suomen yliopisto, Elina Olkkonen, mm. marja-aronian päivittäinen nauttiminen vähentää hermostoa rappeuttavien sairauksien riskiä ja helpottaa kongnitiivisesta heikentymisestä aiheutuvia oireita.

Viljaa ja ilmapalloja, karanneita ajatuksia

“On elokuu ja minä olen viljaa.” Juicen sanoja, sillä olo on tuulessa huojuvan viljan olemuksessa. Kesä lämmitti ja kasvatti, antoi monenlaista hyvää, mutta myös väsymyksen. Tuntuu kuin seisoisin taas uuden syksyn edessä oikein tietämättä mitä se tarkoittaa. Onko millään tekemisillä merkitystä? Jaksanko yrittää kun toivottomuus huokailee ja hivelee aina vierellä?

Järvivesi oli kesän parhaita asioita, uitua tuli paljon. Kasvimaan hoitaminen ja ystävien tapaaminen antoi virtaa. Ensin ihanalta tuntunut helle työnsikin jatkuessaan minut sisään, varjoon viileyttä kaipaamaan. Yksi uusi tarina lähti mielessä laukalle, mutta nyt etsin senkin narunpäitä, ilmapalloihin sidottuja ja taivaalle kohonneita. Sain kyllä rikkinäisen koneeni takaisin, sillä naputtelen nyt loppuun saakka. Odottelen ja haikailen, saisinko kuopuksen koulun alussa uudet siivet. Nappaisin ilmapalloilla karanneet tarinan pätkät takaisin, kutoisin niistä sen näkyni mukaisen yllätyksen. 

Kuinka paljon ihminen voi kuvitella? Voiko kuvitelma tuntua aidolta, niin kuin haamusärky amputoidussa jäsenessä? Onhan mitattu, että jos ihminen hartaasti keskittyy ja kuvittelee liikkuvansa, hänessä tapahtuvat samat reaktiot kuin oikean liikunnan aikana. Tällainen mahdollisuus haastaa ajatteluani, siksi ne langan pätkät pitäisi saada kiinni. Kerkesin jo näkemään huikean kokonaisuuden, toivottavasti saan sen vielä kirjoitettua muistiin.

Kun vilja on kypsää, se korjataan talteen. Seison tässä ja odotan. Käyn sienessä ja marjassa, nuuhkin metsää, ihastelen sateita ikkunasta ja aamukastetta nurmikolla. Yön hipelöityä maastoa kylmin käsin, kuljen usvassa ja huurussa haltioituneena. Silloin metsä on utuisan salaperäinen, siimekseensä kutsuva. Olen melko varma että muutama ilmapallo on tarttunut puiden oksiin ja löydän niitä metsäseikkailujen aikana. Elokuussahan kesä hyvästellessään syleilee syksyä, ilma väreilee taianomaista sähköä. Jospa saisin osani taioista, elän toivossa.

Risukasa

Näitä aamuisia ajatusten risukasoja en ole kaivannut. Illalla menet uniin huolet mukanasi, eivätkä ne ole yön aikana ratkenneet. Istut kahvia ryystäen ja takapihaa katsellen portailla, ajatukset jaloissa raskaana ankkurina. Eikä kyse ole vakavasta sairaudesta tai konkurssista, varmaankin ajan kanssa järjestyvistä pulmista vain. Mutta juuri nyt et näe niihin ratkaisua, ne kiertävät kehää, poukkoilevat, tönivät ja kyykyttävät.

Ovat huolet mitä hyvänsä, ne lehahtavat lentoon vasta pimeän tultua, ajatusluolan lepakkoina. Ei niiden liikkeissä ole samaa logiikkaa kuin muissa ajatuksissasi, ne etenevät kaikuja kuunnellen. Pää täyttyy synkästä maisemasta, polut vievät vain pimeämpiin umpikujiin. Ulkopuolisen ojentama taskulamppu, valoisa ajatuskaan, ei auta. 

Tuulee, toivon että jostain purjehtisi päälle sadepilviä, kastelisi maan kunnolla. Jos oikein keskittyisin toivomuksiini, murenisivatko murheetkin? Löytyisi asunnottomalle lapselle paikka likeltä uutta koulua, paikkaantuisi kirjaan karannut pikkuvirhe oikeilla sanoilla, hoituisivat tekemättömät työt Maija Poppasen taikalaululla. 

Juon toisen kupin kahvia, annan vettä kasvimaalle, mietin viisaita sanoja. Ne tulevat aina silloin tällöin autismin kirjolla elävän kuopukseni suusta. “Elähän nyt. Ei pikkuasiat haittaa.” Ja hänellä jos kenellä on ollut haasteita jo lyhyellä matkallaan, on pakko uskoa, että hän on oikeassa.

Kesän pesä

Tänä kesänä olen uinut melkein yhtä paljon kuin lapsena. Järvivesi on ollut lämpimämpää kuin moneen vuoteen, vaikka syvemmällä vedessä varpaat vieläkin tavoittavat piristävän viileyden. Tuo lipuminen vihreiden metsien reunustamana on silittänyt mieltä lepoon. Niin kuin maailmassa olisi vielä paikkoja, joissa kaikki on ihanan turvallista ja kaunista. Ei tulvia, tappavia helteitä, tarttuvia viruksia ja pahoja onnettomuuksia. Ei edes hukkumisia. Vain aaltojen välkettä auringossa ja suloista liplatusta.

Tämä on kesä, jonka lopussa perheemme on jakautunut asumaan neljään kaupunkiin. Vielä lomaillessaan nuoret pyörivät jaloissa, syövät saman pöydän ääressä, ovat lähellä. Viimeistään elokuun lopulla meille kotiin jää vain kuopus ja pari tyhjää huonetta. Se tulee olemaan iso kontrasti tähän kesälomailun vilinään. Sukua ja ystäviä on pyörinyt runsaasti ympärillä.

Tänä kesänä makasimme kuumilla kallioilla lasten kanssa, näimme taimenten etsivän Pielisen pinnasta makupaloja. Kuulimme käen kukkuvan vuosia, lokkien mekkaloivan luodoilla, itikkapilvien seuraavan metsäkävelyillä. Sain kotiini kaksikin kesäkoiraa, niiden nappisilmät, heiluvat hännät ja koskettavan ystävyyden. Meloin kajakilla kahdessa järvessä ja isänikin kanssa rinnan. Jaoin ajatusavaruuden ystävien ja miehen kanssa, kurottaen uusia huomioita kohti. Sain hoitaa kasvimaata, jonka muhkeasta mullasta puskee nyt esiin ihania herkkuja. Ahdoin vatsaani litra toisensa perään kypsiä mansikoita. Pelasimme korttia, lauloimme automatkoilla tuttuja kappaleita, nauroimme mahat kipeinä hölmöjä sattumuksia. Pitelin kädessäni ensimmäistä kirjoittamaani romaania, ja tanssinpa nuoruuteni lempikipaleitakin yksin ja alasti karulla kalliolla. 

Ajatukset ovat huuhtoutuneet, ne ovat somia, vaaleita hiekkavekkejä. Niiden muoto muuttuu, kuten värikin. Auringossa ne kimaltavat kultaisina, pilvet peittävät ne tummaan. Voin harata niiden pintaa sormin, kaivaa syvältä löytyvän kostean esiin, rakentaa murentuvan linnan. Kesä on linnun pesä. Kauniita ovat valveutuneet hetket, ymmärrys kaiken katoamisesta. Elämän rakentuminen ajan harjalla surffatessa. Haluaisin muistaa tämän niin kauan kuin olen. Säilöisin muistot sisääni kuin simpukka, kuiskisin korvaasi aaltojen kohinalla. Kun en enää muistaisi, jäisin viheltäviin tuuliin, vaahtopäihin ja sudenkorentoihin. Ehkä myös lasteni ajatuksiin, niihinkin muistoihin, joskus katoaviin.

Aiheena addiktio

Kolmen tunnin päästä juttelen toimittajan kanssa uudesta kirjasta, siksi ajattelen mielessä pyöriviä asioita nyt ääneen. Miksi kirjoitin juuri Pahaksitekijän? Mikä sen kantava teema on? Kun joutuu tutkailemaan asiaa ulkopuolisen näkökulmasta, alkaa nähdä itsekin selkeämmin, miksi joku aihe on eteen ajautunut. Onko kirjoittamisessa mitään järkeä? Kannattiko heittäytyä itselle vieraaseen, mutta mieltä painaneeseen aiheeseen?

Ihmiset addiktoituvat helposti, melkein mihin vain. Joillekin riippuvuussuhde syntyy ruokaan, toisille alkoholiin, kolmas on läheisriippuvainen, neljäs saa kiksinsä huumeista, viides seksistä, kuudes rahapeleistä, seitsemäs kuolemaa silmiin katsovista äärimmäisistä tempuista ja kahdeksas shoppailusta. Näitähän riittää, kaikkia en saa päähäni. Mutta miksi mielihyvä koukuttaa, eikä sitten palvelekaan enää hyvää, vaan johdattaa kurimukseen?

Minun piti alunperin kirjoittaa lahkoista ja kulteista, siitä miksi ihminen ajautuu sellaiseen, miksi sen sisällä toimitaan. Ehkä joskus kirjoitankin. Mutta Pahaksitekijän Tero alkoi vetää tarinaa omaan suuntaansa. Itselleni hyvin vieras riippuvuuden suuntaus puski miehen kautta läpi. Tiedän parin ihmisen hoidattaneen samaa ongelmaa terapiassa, mutta minä jäin miettimään heitä, jotka eivät joko tunnista ongelmaansa, tai ainakaan eivät syystä tai toisesta hakeudu avun piiriin. Millaiseen ahdinkoon siinä tilanteessa voi päätyä ja viekö siinä samalla mukanaan muitakin?

Addiktioiden takanahan on usein tunne-elämän solmuja, traumoja, ratkaisemattomia kysymyksiä ja tarpeita. Addikti koittaa hoitaa tilannettaan tällä löytämällään tavalla, muttei pääse ongelmistaan, päinvastoin, pahentaa niitä. Addiktion takana voi seistä isoja mörköjä, kuten Terollakin. Niin isoja, että jo niiden varjot säikäyttävät tiehensä, saati lähestyminen ja kohtaaminen. Yksin sitä kohtaamista en kenellekään suosittelekaan, asioita osaavat hoitaa ammatti-ihmiset.

Riippuvuussuhde pitää yleensä pihdeissään myös lähipiiriä. Addiktin pään pitäminen pinnalla ei auta, niin rajulta heitteille jätöltä kuin se tuntuukin. Rajojen vetäminen on ainoa järkevä tapa suhtautua asiaan. Siksi Pahaksitekijässä on myös naiskertoja, järjen ääni. Rakastuneena ihminen kulkee kuin unessa, toisen ongelmille voi olla sokea. Lopulta kauneinkaan kulissi ei ole kuin kulissi, jonka seinät kaatuvat hipaisusta. 

Kahdessa vielä julkaisemattomassa pienoisromaanissani otetaan kantaa mielenterveyteen liittyviin ongelmiin yhteiskunnassamme, omaisen hoitamiseen linkittyviin vaikeisiin tunnelmiin ja lapsille kuulumattomiin vastuun kantamisiin. En siis kirjoita ensisijaisesti viihdyttääkseni, enemmänkin vaikuttaakseni asioihin. Kirjoittaessa löydän vapaan kaistan, saan rohkeutta puhua ääneen vaikeistakin aiheista. Jospa siellä vastassa olisi vähän porukkaa, jotka kerkeäisivät lukea ja miettiä juttuja kanssani.

Uusi kirja ulkona

Tänään posti toi painosta kustannusosakeyhtiö Hain painattamat romaanini. Kirjan nimi on Pahaksitekijä ja se on 30v Teron naissuhteita pyörittävä tarina. Trauma lapsuudessa kaipaisi selvästi terapiaa, mutta sen sijaan mies sotkee verkkoonsa useita naisia, tukevimmin Hennan, jolla on omat toiveensa parisuhteelta. Voit ostaa kirjan minulta viestin jättämällä, posteineen 22e, tilata kappaleen verkkokirjakaupasta Hailta, tai varata lukemisen kirjaston kautta ISBN978-952-7307-16-8. Kiitos teille kaikille blogin lukijoille mielenkiinnosta!

Läheisen suremisesta

Tänä aamuna yritin sitä taas. Suljin silmäni ja muistelin, miltä tuntui kun äiti oli elossa. Miten turvallista se oli, saattoi soittaa ja pyytää apua, tai mennä kylään lasten kanssa. Kun pinnistelen, näen äidin tavallisimmissa vaatteissaan ovea avaamassa, keittiöstä kantautuu nenään jo ruoan ja leipomusten tuoksut. Äiti seisoo eteisessä hiljaa, ottaa vastaan lasten vaatteita, laittaa niitä paikoilleen. Emme halaile tai pussaile, mutta kaikki on ehdottoman luonnollista ja hyvää, perheemme perinteistä yhdessäoloa ilman vippaskonsteja. Syödään ja lähdetään puistoon vaatehuoneesta löytyvän lelukassin kanssa. Myöhemmin käydään saunassa. Saatamme jäädä yöksikin, silloin äiti petaa meille sängyt jo valmiiksi.

Samuli Putro miettii Helsingin Sanomissa läheisiä välejään vanhempiinsa. Huomasin herkistyväni hänen huomiostaan, että läheisimmätkään välit eivät suojaa lopullisen eron tuskalta. Putro on lapseton sinkku, jolle vanhemmat ja ystävät merkitsevät paljon. Äitinsä kanssa hän kertoo soittelevansa säännöllisesti, isä hoitaa lähinnä autokyyditykset. Tunnistan tilanteen. Äidille minäkin puhuin enemmän asioistani, äiti leikitti lapsia, laittoi ruoat ja sängyt. Isä kuskasi meitä paikasta toiseen, jos tarvitsi, mutta oli enemmän poissaoleva.

Kun äiti sairastui ja tauti eteni vääjäämättä, jouduin tekemään surutyötä yksin, äidille sitä näyttämättä. Emme puhuneet hänen kuolemastaan, etenimme vain yhdessä päivän kerrallaan, hoidin kaiken mihin pystyin. Isä ei tuntunut olevan ajan tasalla, luuli pitkään että huonot vaiheet vielä väistyisivät. Isä luki kirjoja, lähti kirjastoon ja uimaan, otti vapaita hetkiä kun minä hoidin äitiä. Jos tuli paha paikka, mihin aikaan vuorokaudesta hyvänsä, isä soitti minut hätiin. Muutimme varta vasten samaan kerrostaloon, ulko-oveltamme näin heidän ovensa.

Vaikka valmistelin itseäni kuolemaan, en tiennyt millaista tämä tulisi olemaan. Kaikki keikahti nurin. Oli äärettömän surullista jättää äiti kylmiöön kuljetettavaksi, kun mieli pyrki vain peittelemään häntä ja hyräilemään korvaansa. Mutta isästä huolehtiminen meni pian itkun ohi. Isä putosi niin syvälle suruun, että pelkäsin menettäväni hänetkin. Istuin tuntikausia heidän pimeässä kodissaan, kiikkutuolissa kuuntelemassa hiljaisuutta yhdessä. Onneksi isä alkoi etsiä sanoja minulle taas niin kuin lapsena. Hän kertoi unista, lapsuudestaan, omista vanhemmistaan, muisteli äidin tapaamista ja vuosia hänen kanssaan. Pian hän alkoi soittaa klarinettia, nuoruutensa soitinta. Sitten tulivat runot ja veivät hänen aikansa. Löytyi tila, jossa minäkin sain surra lopulta kunnolla.

Mies oli sairaslomalla, enkä halunnut purkaa surua lastenkaan niskaan. Aloin kirjoittaa muistoja ylös, upotin ne toisen ihmisen tarinaan. Omat muistoni, kaikki kipeimmät tunteeni. Itkin tuntikausia sanojen pudotessa tarinaan. Mutta kirjoittaminen helpotti oloa, aloin nähdä tulevaan. 

Äidin kanssa emme koskaan puhuneet todellisista ajatuksistamme, toiveista ja peloista, tunteellisesta puolesta. Arkisen ja toiminnan tasolla hän oli parasta seuraa, veti toisiakin perässään. Mutta isän löysin uudestaan vasta äidin poistuttua välistä. Sen herkän, tunteellisen isän, jonka muistin lapsuudesta. Nyt jo vähän höperöityneen, mutta sinnikkään ja omapäisen, rohkean ja sosiaalisen. Hän ei ole näppärä tai käytännöllinen, mutta hän ymmärtää kirjoittamisen tärkeyden ja tunteiden kuuntelemisen ja itsensä toteuttamisen tarpeet. Hän tykkää matkustaa, heittäytyä hetkeen, nauttii musiikista, tauluista, kirjoittamisesta ja lukemisesta, luonnostakin. Hän on enemmän hengenheimolaiseni, äidin oltua käytännön tuki ja turva. 

Eilen isä kaatui, kompastui olohuoneessamme. Menin auttamaan häntä ylös, nolostelevaa, kipunsa peittävää vanhaa miestä. Tajusin surevani hänenkin menettämistään jo enemmän kuin itselleni myönsin. Vääjäämätöntä hyvästelyä, jonka edessä olen joku päivä. Äiti pyysi minua katsomaan isän perään, ja aion olla tässä loppuun asti. Mutta samalla tunnen kuinka seison jyrkänteen reunalla. Kummallista että olen siinä edelleen pikkutyttönä, minä joka katson kaikkien perään, pidän huolta heistä. Tiedän että olen isän jälkeen seuraava, pikkuveli seisoo jossain takanani. 

Olin niin lähellä äitiä, kiinni kyljessä, mutten kuullut hänen ajatuksiaan. Isän ajatukset tunnet paremmin. Voin kuvitella, että vähempi läheisyys tekisi suremisesta monimutkaisempaa. Suru saisi syyllisyydestä tummemmat reunat. Läheisyys on liimaa, suru on tiukassa, mutta irtoaa lopulta tippa kerrallaan. On helpottavaa päästää itkut ulos, vaikka tuntisi hukkuvansa kyyneliin. Niiden jälkeen näky on kaunis, orastava valo avarassa maisemassa. Läheisyyden opettelemisen voi aloittaa aina, kiitos Samuli Putro, kun puhuit asiasta.