Purjehtivat harmaat pilvet vauhdilla
tuokin takajaloillaan
seisova krokotiili
taivaan aalloissa
Tuulen paljaiksi piiskaamat
oksat
odottavat vaatteikseen lunta
Tuuli laulaa
ulvoen
suhisten
Poltan uunissa puuta
ja pahat muistot
tuli nuolkoon
minulle uudet kasvot
Tulkoon valkea
hidas
hiljainen talvi
puhtaat ajatukset
toivona
purjehtivat pilvet
Martti sulki silmänsä, ehkä lumisade katoaisi ikkunan takaa, kun hän hetken odottaisi. Eihän tämä ollut ollenkaan reilua, niin paljon kuin hän oli nähnyt vaivaa. Vasta lokakuun alku ja talvi jo teilasi hänen suunnitelmat alkuunsa. Olisi tietysti pitänyt olla kaukaa viisas ja kutsua ajoissa apua, mutta ei hän kehdannut. Veljenpojalla oli autonkorjausfirmassa kädet täynnä töitä, ja kotona sairas vaimo ja kolme pientä lasta. Sisko taas asui niin kaukana, ja sillä oli omat murheet, eikä niistä vähäisimpänä reuma.
Martti koitti vetää terveellä kädellä haalarit päälle, ja kun sai kaiken muun paitsi vetoketjun kiinni, painoi vielä jalkansa raskaisiin lämpösaappaisiin. Jospa hän yhdellä kädellä saisi jotakin aikaiseksi. Kottikärryt eivät lähteneet oikeaan suuntaan, kopsahtivat parin metrin päässä nurinkin. Sankon hän sai vasempaan käteensä, mutta se nyt ei ollut vielä mitään. Oikea käsi roikkui aivan hervottomana hihan täytteenä, enemmän vain edessä. Olisivat leikanneet hiiteen koko käden, ei sillä enää mitään virkaa ollut.
Omenapuu heilui vähän, kun sitä vasemmalla kädellä ravisti. Marttia suututti, kun vain muutama hedelmä tippui lumeen. Hän peruutti voimalla selkänsä ja takapuolensa runkoa vasten, mutta omenat olivat tiukassa, taas tippui vain pari alas. Vasen käsi paleli, mutta sillä hän nosteli jokaisen lumeen tippuneen hedelmän talteen sankkoon. Sitten kiiruhti luumupuun luokse. Pihlajanmarjakoi oli pilannut osan luumuista, mutta ravistamalla ja noukkimalla Martti sai puoli ämpäriä talteen.
Perunat miestä keljuttivat kaikista eniten. Ne olivat ehkä jo niin kylmettyneitä, etteivät kelpaisi kellariin. Hän koitti kuokkia muutaman varrellisen mullasta, mutta hankalaa se oli. Maa oli jo kylmä, perunat syvällä. Ison kattilallisen verran saatuaan miehen oli pakko mennä sisälle lämpimään. Kaksi sangollista pihamaan ruokaa odotti vanhalla tiskipöydällä putsausta ja muita jatkotoimia, mutta Martti ei jaksanut kuin napsauttaa kahvin tippumaan. Viimeiset pullat olivat jo kovia, mutta kuppiin kastamalla sopivat suuhun pehmoisina.
Lunta tuli lisää, kuin taivaan ukko olisi hänelle napauttaakseen ilman äkisti kylmännyt. Niin hän oli omiin voimiinsa aina luottanut, itsekseen toiminut ja muiden laiskuutta ihmetellyt. Nyt sai voimattoman rempulakätensä kanssa niellä ylpeytensä. Olisi soitettava veljenpoika apuun. Ei hän voinut jättää koko kesän kypsyneitä ja kasvaneita ruokiaan pakastumaan pihaan. Jo se olisi sellaista tuhlausta, että kalpaten hänen kävisi. Millä eläkkeellä hän kaikki ruoat kaupasta kuljetuttaisi, ei millään. Martti kallistui sohvalle tuumaamaan, ja nukahti lämpimän täkin alle.
Joku kopisteli jalkojaan ja paukautti oven auki vieraalla vauhdilla. Martti säikähti pystyyn sohvalta, huomasi päiväunien venähtäneen, käkikello näytti jo ilta viittä. Keittiössä huseerasi naapurin Rampe eukkonsa kanssa, pesivät ja pilkkoivat omenoita ja luumuja. Sitten sisään tuli veljenpoika, joka kutsui näyttämään minne perunat kannetaan, vaikka tiesi kai tuo missä maakellari oli ollut viimeiset 60 vuotta. Koko perunamaa oli asianmukaisesti käännetty, potut korjattu laatikoihin. Hedelmäpuut oli ravistettu tyhjiksi, polttopuitakin pussitettu kuistille valmiiksi. Martin oli pakko piipahtaa huussin suojiin, niin tuppasivat silmät valumaan vettä että hävetti. Mitä ne nyt tuolla tavalla vanhaa ihmistä, ihan salaa ja yhdessä tuumin jelppasivat. Enää puuttuikin, että Rampe huusi sisään kahville, ja eukkonsa ripusti jouluvaloja ikkunaan. Jos ei Martti niin palelisi, unta luulisi näkevänsä.
Oli toukokuun puoliväli, ja minulla lukiosta lupa lopettaa opiskelut kaksi viikkoa ennen muita. Pakkasin tavaroita uuteen punaiseen matkalaukkuuni, sillä lentäisin au pairiksi Saksaan kolmen kuukauden pestille. Palaisin juuri elokuun puolivälissä lukioon taas. Vaikka en saanut toivomaani paikkaa Ranskasta, enkä osannut puhua saksaa, halusin itsenäistyä ja matkustaa. Lapsia olin hoitanut jo monta vuotta naapurustossa, lemmikkieläimistä puhumattakaan.
Lensin ensimmäistä kertaa yksin, ja välilaskun kautta perille maahan, jossa olin matkannut aiemmin vain perheeni kanssa. Pieneen kylään viimein bussilla saavuttuani, vanhemmat ja lapset näyttivät minulle huoneen, kylpyhuone ammeineen oli vieressä käytävällä. Perhe nukkui ylemmässä kerroksessa. Päivät täyttyivät äkkiä uusista rutiineista. Tein lasten aamupalat, vein hoitopaikkaan, kävin kaupassa, siivosin, silitin vaatteita, hain lapset hoidosta jo puoliltapäivin, annoin välipalaa, ja vein heidät joen rantaan uimaan, tai ulos leikkimään.
Pian huomasin että perheen äiti otti ajoittain runsaasti alkoholia, mistä seurasi monenlaista ongelmaa. Ensin sain huutia ja lisää hommia, myöhemmin hän hyvitteli, osteli minulle vaatteita ja tavaroita. Hän myös kertoi kolmesta suomalaisnaisesta, jotka kaikki muuttivat saksalaisen miehen kanssa avioiduttuaan maahan. Yhdellä heistä olisi suunnilleen minun ikäiseni tytär, joten hän järjesti minulle ja tytölle tapaamisen.
Tapaamista varten sain viikonlopun vapaaksi, ja ajelin yksin bussilla isompaan kaupunkiin. Kiertelimme tytön kanssa kaupunkia, ja joimme teetä hänen kotonaan. Tytön äiti kertoi lähellä asuvasta naisesta, joka oli hänen tavoin jo eronnut miehestään. Spontaanisti tälle naiselle soitettiin, ja lähdin häntäkin tapaamaan. Onneksi nopeasta toiminnasta huolimatta menin, sillä tämän naisen kanssa meillä oli eniten yhteistä. Hän asui kahden lapsensa kanssa pienessä asunnossa, suunnitteli ja piirsi ammatikseen kankaita isoille vaatefirmoille. Hän oli kasvissyöjä kuten minäkin, ja opetti minulle uusia erikoisia ruokalajeja, joita maistelimme. Hän piti samoista kirjoista kuin minä, ja antoi minulle Aulikki Oksasen Isosisko ja pikkuveli omaksi. Hän myös tutustutti minut lääkäriin, joka teki vapaaehtoistyötä syrjäytyneiden parissa. Kerran hän puhui vaikeasta avioliitostaan määräilevän ja mustasukkaisen exänsä kanssa.
Kun palasin pikkukylän kotiini, oli perheen isä vihaisena vastassa. Äiti oli häipynyt taksilla ryyppyreissulle, sen ainoan naisen kanssa, jota en heidän porukastaan vielä ollut tavannut. Kotiin palattuaan hän stressasi jo alkavan viikon kutsuja, joihin tuli leipoa ja kokkailla yhtä sun toista tarjottavaa. Hänelle oli tärkeää näyttää miten hyvä äiti ja emäntä huomioi vieraansa. Höösääminen keittiössä tukahdutti kaikki puheet, viikonloppua ei edes mainittu. Kutsujen ajan sain laukata tarjottimineni hullun lailla kerrosten väliä aina puutarhan perille saakka. Myöhään illalla petiin päästyäni tiesin olleeni piikana.
Perheen äiti antoi minun lähteä joka toinen viikonloppu isompaan kaupunkiin tapaamaan uusia ystäviä. Kerran lähtöä tehdessäni hän pyysi, että menisin tällä kertaa myös sen rouvan luo, jota en ollut vielä tavannut. Tällä oli kuulemma hyvin raskas elämäntilanne, ja uusi piristävä seura tekisi hyvää. Olin jo sopinut muuta, enkä oikeastaan halunnut tutustua hänen ryyppykaveriinsa paremmin. Pääsin Müncheniin, ajelin busseilla ympäri suurta kaupunkia, tein ostoksia. Tapasin myös tytön, ja kankaiden suunnittelijan.
Kesä loppui, palasin Suomeen. Ikävöin uusia ystäviä, pidin heihin yhteyttä. Pian perheen äiti kirjoitti, että rouva jota en koskaan mennyt tapaamaan, oli tehnyt itsemurhan. Jonkun ajan päästä tästä, kankaita suunnitteleva ystäväni meni naimisiin, tämän itsemurhan tehneen ystävänsä lesken kanssa. Häämatkallaan eksoottisella saarella tuo tuore aviomies katosi. Ilmeisesti tämä hukkui mereen, mutta en koskaan kuullut että tätä olisi löydetty. Ystävälleni jäi bonuslapsi, molemmat vanhempansa menettänyt orpo poika.
Minun hoitolapseni saivat myös uuden sisaruksen, mutta vanhempien liitto ei siitä parantunut, ja ero tuli heillekin.
Ikäiseni tyttö tuli Suomeen vaihto-oppilaaksi, joten tapasimme vielä muutaman kerran.
Perheen äidin olen tavannut joitakin vuosia sitten, kun hän muutti Suomeen, ja osuimme samaan tilaisuuteen. Hoitolapseni ovat aikuisia, ja asuvat molemmat edelleen Saksassa. Heidän nuorinta sisarustaan, iltatähteä, en ole koskaan nähnyt. Kenestäkään muusta en tiedä enää mitään, vaikka kankaita suunnitteleva ystävä oli viime yönäkin unessani. Siksi koko tämä muistelu pitikin järjestää, laittaa sekavat tapahtumat edes johonkin järjestykseen. Pintaraapaisuahan tämä vain oli, sen kolmen kuukauden aikana kasvoin aikuisuuteen, eikä todellisista ihmisistä voi tätä enempää paljastaa. Niin hämmentävä tuo kesä kaiken kaikkiaan oli, että uniani vieläkin sekoittaa. Niin kuin muutama muukin tosielämän tapaus, ihmeellisyydessään mielikuvituksenkin voittava. Sellaista on elämä.
Etsin yksi päivä valokuvaa, jossa olisin 9-vuotias. En enää muista mikä päähänpisto se oli, mutta sen muistan, että melkoinen ajatuslenkki siitä syntyikin. Nimittäin 9-vuotiaana olin jo kolmannessa koulussa, ja viidennessä kodissani. Piti siis miettiä ensin, missä silloin asuin, eli mikäs koulu se olikaan. Löytyihän se luokkakuva, ja joitakin kuvia siltä vuodelta.
Yhdeksän peruskouluvuoden aikana olen ollut kuudessa eri koulussa. Siinä iässä se olisi ollut haastavaa, jos olisin ollut luonteeltani ujo. Onneksi olin lapsena ja nuorena paljon ulospäinsuuntautuneempi ja aktiivisempi, kuin nyt. Enää ei tuntuisi kivalta haasteelta vaihtaa ystäviä ja tuttuja kotikulmia jatkuvasti.
Muistan miten yritin pitää entisiin luokkakavereihini ja kodin läheltä muuten hankittuihin ystäviini ahkerasti yhteyttä kirjeitse. Kävin myös yksin junalla kylässä entisillä nurkilla. Mutta kun koulu taas vaihtui pian, kerrostumia alkoi olla liian monta. Ensimmäiset jäivät auttamatta kauemmas, vain tuoreimmat pysyivät mukana.
Tässä tuli vasta viestiteltyä ystävän kanssa, jonka olen tuntenut yli 30 vuotta. Hän näytti minulle kuvia ystävistään, joiden kanssa on pitänyt yhteyttä jo 5-vuotiaasta saakka. Minulla ei ole ystäviä niin kaukaa, vain pikkuveli ja serkkuni ovat tunteneet minut sieltä saakka. Katselin näitä naisia, seitsemän heitä taisi olla, ja tunsin iloa ystävän puolesta, ja surua omasta puolestani. Minulla ei ole kaverijuuria kuin korkeintaan 32 vuoden päähän.
Olen ennenkin miettinyt parhaan ystävän teemaa. Minulla kun ei oikein ole ollut sellaisia. Olin todella sosiaalinen tapaus, saatoin jakaa viikonpäivät kavereiden kesken tasan, huidella joka päivä eri ystävän kanssa. Harrastin paljon ja monenlaista, luuhasin ulkona iltamyöhään. Oli ystävä, jonka kanssa kävimme uimahallissa, toinen, jonka kanssa ratsastin, kolmas, jonka kanssa kävimme jazz-tanssissa, neljäs, joka polki kanssani poikia kuikuilemaan jäähallille, viides jonka keittiössä sörssäsimme pirtelöitä ja toffeeta, ja kuudes, jonka kanssa leikimme barbeilla. Oli näytelmäkerholaiset, myös itseäni nuorempia tyttöjä, joille pidin tyttökerhoa, ja paljon kirjeystäviä. Vanhempanakin ystäviä on aina ollut useita.
Nyt väsyttää jo ajatella tuota rumbaa. Moneen vuoteen en ole enää välittänyt osallistua edes kansalaisjärjestöihin kentällä, vain muutamaan mielenosoitukseen. Tässä kohti elämää täyttelen vielä nimiä adresseihin, ja jaan tietoa, mutten heilu enää porukoissa. Riittää että on kolmesta viiteen läheisempää ystävää, joiden kanssa jakaa elämänmenoa.
Päässä kuhisee, sydän tokuttaa lujaa, ja mielipiteitä piisaa. Olen edelleen sama tyyppi, mutta taas uudessa paikassa. Sitä seisoo kallion laella, näkee kauas taa, ja onneksi eteenkin. Ympärille on tullut uutta tilaa, mutta toiminta on edelleen tuttua. Aina en jaksa odottaa asioita tapahtuviksi, puhallan niihin vauhtia. Vieläkin otan yhteyttä sinne ja tänne, vaikka pelottaa. Innostun hetkessä, ihan oikeasti hypin ilmaan ja nauran ääneen. Toisaalta petyn ja piiloudun, harmittelen ja haluan unohtaa. Surujakin on iso pussi nurkassa, toisinaan itku karkaa kimppuun arvaamatta. Ja muutamakin asia saa vihan nousemaan.
Välitilinpäätöksessä todettakoon, etten ole katkera, en kovin kateellinenkaan, jonkun verran hämillään, mutta voittopuolisesti tyytyväinen, jopa onneen kallellaan. Tunteillakäypäiseksi ja intuitioon luottavaiseksi tunnustaudun. Yksinäisyys on minulle hyvä renki, muttei isäntä. Edelleen voin kurotella tähtiin, nykyään kun osaan jo nauraa, jos en sinne ylläkään. Loppuun asti aion yrittää.
Äiti oli läkähtyä kahvitilkkaan, vaikka imaisi pillillä vain pienen siemauksen kerrallaan. Essi varmisti aina kuin vauvalle, ettei maitokahvi ollut liian kuumaa, ja antoi äidin haukata välissä pehmeitä vaalean leivän muruja. Siivu oli voideltu oikealla voilla, reunat leikattu siivun ympäriltä pois, ja keskusta pilkottu muruiksi. Essi oli säästäväinen, kuivatti reunat ja vei ne kotiin, laittoi myöhemmin öljyn kanssa pannulle, ja söi salaatissa.
Köhittyään kauan, äiti halusi katsoa televisiosta uutiset. Vaikka hän alkoi aina torkkua samantien, Essi katsoi uutiset jakkaralla äidin vieressä. Hän rasvasi äidin rutikuivat kädet, joiden iho kuulsi läpi, silkin ohuena. Jalkoihin hän ei uskaltanut koskea, ne vuotivat nesteitä kipeiksi turvonneina. Vain kotisairaanhoitaja sai vaihtaa lappuja pahimpiin säärihaavoihin. Nyt oli kyllä vaihdettava vaippakin.
Veli tuli yöksi, ja kyseli vielä kaikki kipulääkkeisiin liittyvät yksityiskohdat. Kun Essi sulki oven, hartiat valahtivat kymmenen senttiä alemmas, eivätkä jalat tuntuneet toimivan. Silti hän laahautui omaan asuntoonsa, hissillä kerroksen ylemmäs. Hän jaksoi pestä vain kasvot ja hampaat, sitten oli päästävä petiin, paksun täkin alle palelemasta. Hän toivoi että tainnuttava uni tulisi samantien, mutta tietenkin päivien toisiinsa sekoittuvat hulinat alkoivat taas ravata ajatusten kilparataa. Miten hän saisi virran katki ilman äidille määrättyjä vahvoja unilääkkeitä? Ei mitenkään. Hän nielaisi taas yhden.
Ovikello soi ties monettako kertaa, Essi oli pökerryksissä. Hän avasi oven karmiin tukeutuen, pitkässä yöpaidassaan. Veli seisoi silmät selällään pimeässä rappukäytävässä. Sisko teki tilaa oviaukkoon, ja veli astui eteiseen. Siinä tämä sai sanottua, että äiti ei herännyt, ambulanssi tuli, eikä mitään ollut enää tehtävissä.
Essi siivosi äidin asunnon, pakkasi tavarat kierrätykseen ja roskiin, sanoi irti vuokrasopimuksen, ilmoitti isännöintiin, varasi hautajaispaikan ja tarjoilut, sulki tilit, eikä itkenyt yhtään. Hän kaatui iltaisin sänkyyn, otti unilääkkeen, ja odotti että kaikki olisi ohi.
Kun asunto oli tyhjä, hautajaiset pidetty, ja pesän selvitys vireillä, Essi laski pillereitä. Hän oli ottanut hoitaakseen lääkkeiden palauttamisen apteekkiin, mutta pitikin jokaisen liuskan itse. Hän kertasi netistä kuinka monta unilääkettä ja kipulääkettä on elimistölle liikaa. Summaan hän lisäsi vielä varmuuden vuoksi monta lisää. Kaiken piti olla varmaa, häntä ei saisi kukaan enää pelastettua. Hän nukkuisi viimein rauhassa, kukaan ei enää odottanut apua mihinkään.
Essi kulki sammuttamassa virrat joka huoneesta, tyhjensi haisevat roskat ulos asti. Kun hän kurkisti parvekkeelle, siellä makasi pökertynyt lintu. Essi sulki kaihtimet, mutta avasi sitten kuitenkin oven, veti villasormikkaat käsiinsä, ja asetti linnun pyyhkeelle. Sen pieni nokka heilui juuri havaittavasti. Essi haki sille vettä ja leivänmuruja, silitti kevyesti sen sulkia, ja muisteli lapsena haudanneensa monta ikkunaan törmännyttä lintua.
Aamulla Essi heräsi parvekkeen oveen nojaamasta. Niskaa särki, mutta tyypillinen pöhnä oli poissa. Hän hoksasi, että unilääke jäi ottamatta, niin kuin kokonainen kasa lääkkeitä oikeastaan. Hän korottautui kurkistamaan parvekkeelle, lintu oli edelleen pyyhkeen päällä. Essi avasi oven, otti linnun käteensä, ja siitä säikähtäneenä tämä kohosikin siivilleen, ja jätti parvekkeen kauas taakseen. Essi katsoi pistettä niin kauan, kuin sen saattoi havaita, kyyneleet valuivat pitkin kasvoja. Hän tärisi kylmästä, nälästä, surusta, ja säikähdyksestä. Aivan kuin 100 vuoden unesta toivuttuaan, hän pukeutui ja laskeutui kivijalan kahvilaan, tilasi espresson ja croisantin, nosti naapuripöydän sanomalehden eteensä, ja katsoi mitä kaikkea maailmassa oli meneillään.
Olen isän tyttö. Isä on Iisalmelta, mutta lähti Ruotsiin autotehtaalle. Toi sieltä lomalle mukaan Elsen, ruotsalaistuneen kauppa-apulaisen, joka puhui kyllä vielä suomea. Minä sain alkuni muutaman kuukauden päästä ihastumisesta. Isä oli innoissaan, Else vain säikähtänyt. Isä ei sopeutunut Ruotsiin, eikä Else Suomeen. Isä halusi minut, äidillä oli kai muitakin suunnitelmia. Tapasimme muutaman kerran vuodessa, Ruotsin lomilla, mutta ei hän koskaan äidiltä tuntunut, joltain Ruotsin Else-tädiltä ehkä.
Mikä siinä sitten lienee, kun nyt on kuitenkin pala kurkussa. Pakkaan laukkua, aion hyvästellä äidin asianmukaisella tavalla. Isä on jo mullan alla.
Katselen vanhoja värinsä muuttaneita kuvia 70-luvulta. Nauran kaikissa kuvissa, isä kantaa minua olkapäillä, keinuttaa kiikussa, tai nojaamme pyöriin kerrostalon pihalla. Vain parissa kuvassa on Else, hieno hellehattu pitkän tukkansa päällä, kesälomalla, kukkamekoissa ja korkeissa koroissa. Hän pukeutui aina niin hienosti, että isän suku piti häntä koreilijana, Ruotsin vieraana. Ei hänestä edes puhuttu suvun kesken.
Ostan laivaliput ja löydän sairaalan, jopa oikean osaston, vaikka hullunkurinen, kiiltävä ja vino rakennus saa hämmentymään. Ihmeellistä arkkitehtuuria, lukemattomia eri rakennuksia ja käytäviä, kerroksia, ikkunoita. Yhdessä pienessä kahden hengen huoneessa hän sitten makaa. Kun menen sängyn viereen, hän jaksaa hädintuskin avata silmänsä. Ei saa sanottua kuin “Lillan”, kyyneleet valuvat jo kasvoillaan. Otan häntä kädestä, ymmärrän, ettemme voi jutella. Ei hän jaksa, emmekä kai ymmärtäisikään toisiamme. Kun olen jo ovella, kuulen hänen sanovan hiljaisella äänellä “Förlåt mig kärä.”
Else on aina tuntunut vieraalta, silti itken laivan hytissä. Muistan miten isä itki joinakin iltoina, kun luuli että olin jo nukahtanut. Minä en ole päästänyt ketään niin lähelle, että joutuisin itkemään perään. En ole ehkä uskaltanut. Ensimmäistä kertaa ajattelen, että olen vielä Elseäkin yksinäisempi aikanaan, ei ole ketään jolle lääkäri soittaisi. Selaan numeroita puhelimestani, ja päätän kutsua yhden tutun leskimiehen kahville. Olisi edes joku, jolle kertoa näistä hyvästeistä, ehkä vähän Lillanistakin.
Olen tänään elänyt puoli vuosisataa! Saa hetkeksi hiljaiseksi. Oikeastiko tässä on viuhunut ohi 50 vuotta elämää? Olinko minä kaikissa vuosissa läsnä? Miten ne niin nopeasti painuivat pumpuliin?
Lapsuus tuntui pitkiltä kesälomilta, riemukkailta jouluilta, odotetuilta syntymäpäiviltä, uusilta seikkailuilta suuressa maailmassa. Nuoruus otti kiinni niskavilloista, viskoi pitkin barrikaadeja, heitti eteen lukuisat, vaihtuvatkin idolit. Sitä jaksoi opiskella innostuneena, paiskia montaa työtä, hoitaa yhteiskuntaa mallilleen monenkirjavissa yhdistyksissä. Kaikkea tapahtui niin paljon ja kerralla, että niistä vuosista saan otteen enää päiväkirjojen kautta. Onneksi tapana oli selvitellä päätä jo silloin, kirjoittamalla tapahtumia ylös, punniten ja hämmästellen. Kun sain kolme lasta peräkkäin (ja yhden iltatähden myöhemmin), jäivät päiväkirjatkin laatikkoon. Vain valokuvat räpsäyttävät muistot niistä hektisistä ruuhkavuosista verkkokalvolle. Joidenkin kuvien kohdalla naurattaa, toisia katsellessa itkettää.
Nautin kaksi pätkää oman alan töistä museovirastolla, mieleenpainuvissa Paikkarin torpan maisemissa Sammatissa. Työn ohessa poimin talteen marjat ja sienet, möyrin kasvimaalla, mies remontoi mummonmökkiä, ja lapset kasvoivat. Tuli muutettua, nähtyä monta kulmaa Suomesta. Piti opetella hoitamaan erityislasta, sitten syöpään sairastunutta äitiä. Raskas elämänvaihe puristi lopulta tutun, rakkaan puroni äärelle, sanojen virtaa seuraamaan. Purosta kasvoi pieni kirkas lampi, josta näin uudet keski-ikäistyneet kasvoni. Eivät ne enää näytä siltä, mille sisältäpäin edelleen tuntuu. Mutta hyväksyn muutokset, ja tunnen nuo silmät, joissa edelleen tuikkii.
On hassua tutustua itseensä uudelleen. Välillä voin laukata riemuissani ihan kuin penskana, olla yhtä ehdoton ja oikeassa kuin nuorena, mutta mukaan on tullut joku tätikin, joka katsoo asioita rauhassa, totisena, olevinaan viisaana. Vielä tuo täti oudoksuttaa, mutta kai sekin on asettumassa näihin nahkoihin. Koin vain aina hyppääväni suoraan mummotouhuihin, jättäväni välistä tämän keski-ikäisen taivalluksen. Mutta hiljaakin hyvä tulee, aina ei tarvitse hyppiä tai lentää. Liidellään nyt tovi tässäkin vaiheessa, jarrutellaan vähän ajankulua, kerätään uusia muistoja. Olisi huisaa nähdä vielä maailmaa, oppia uutta, lukea, kirjoittaa, kulkea metsissä, ja tutustua niihin mummon kultiinkin, saada lapsenlapsia, vaikka nelijalkaisia ja karvaisia, kaikille tervetuloa. Uusi aamu on aina uusi mahdollisuus!
Nämä aihiot
ne solisevat
pulppuavat
vyöryvät
tulvivat yli laitojen.
Ei niitä saa asettumaan.
Tottelevat vain
jos annan niille tilan
rivit ja sanat
kuulevat korvat
välitän eteenpäin
maailmalle.
Saan hetken rauhan
hiljaisuuden
luovan tilan
kunnes kaikki alkaa
alusta.
Mittee mie ny sanosin. Että se oli ihan miun oma vika, eikä sitä sua ennee tekemättömäks. Mie tuun sitä miettimää lopu ikkää. Mie nään sen aina vuan uuelleen eessä.
Semmone nuor naine, se pyöräil siinä, mie vuan kerkesin nähä ku se kiänty kahtomaan minnuu. Sit se jo män nurin, jäi sinne renkaitten alle. Eikä siinä ollu mittään ennää tekemistä. Tul siihe ambulanssi ja polliisi, mut sitä naista ei ennää suanu elloon.
Polliisi korjas miut talteen, ja tiäl mie nyt istun vuosii. Ihan samahan se miul on mis mie istun, ku en mie ennee elos oo itekään. Mie vuan niän sen ilimeen, ne isot hämmästynneet silimät. Ja sit sen ruhjoutunneen immeisen ja pyörän. Vaik mie miten päin oisin, se ei mee pois.
Emäntä kävi yhen kerran. Sillä ei ollu ennee sormusta, eikä tyttö kuulemma aio minnuu tavata. Ikinä ei ois pullo ollu niin tarpeen, ku nyt ois, mut mie en ennee kuuna päivänä sen kaulaan takerru. Se viimenen saatanan shotti tulloo kurkusta ylös joka ilta, kun maate yritän asettua. Baarimikon huutelut perrää, että elä hyvä mies autolla lähe.
Tane kävi viime viikolla, ja se sen heitti. Että viimein työkii emännän kans erositta, kauanha tuo otti. Akka jätti, ja mie jätin viinan, nuoremma naise takia.
Elivätpä mökissänsä ukko ja akka, kera kahdeksan kakaransa. Mökissä oli vain tupa ja kammari, pihamaalla sauna, aitta, liiteri, ja kanala. Mahtuivathan nuo töllissänsä asustelemaan, nippa nappa, mutta mukeroista osa juoksenteli puolialastomina pihalla, kesäksi muuttivat aittaan. Pula oli leivästä, maidosta, kaloista ja perunoista puhumattakaan. Jauhoista keitettiin ohutta velliä, siihen ripsautettiin päälle hapanta puolukkaa, ja hengissä mentiin yli monta talvea. Täitä oli, ja kirppuja, hiiriäkin kipitti pimeässä lattioilla.
Tuli siihen loppukesästä kaupungista pariskunta, kun oli hevoskärrystä pyörä hajalla. Mökin isä korjaili, minkä taidoillaan osasi, mutta aikaa venähti. Hieno rouva kävi tuvassa juomassa, siunaili lasten määrää, ja ankeita oloja. Supatti herran korvaan, ja tekivät mökin pariskunnalle tarjouksen. Ottaisivat pari pienintä lasta mukaansa, kasvattaisivat hyvässä, varakkaassa kodissa, vaatettaisivat, ruokkisivat, kouluttaisivat. Kun ei heille ollut siunaantunut omaa jälkikasvua.
Tuumivat siinä aikansa, ukko ja sen akka. Kääntelivät päätä, laskivat lapsia. Päättivät sitten luopua nuorimmasta, pienestä punertavahiuksisesta Ellasta, kun ei tämä ollut kuin vuoden ja puoli. Tokko tuo muistaisi tölliä jonkun ajan päästä. Ei kaipaisi entistä, puutteenalaista perhettä.
Niin pakattiin korjattuun kärryyn pyynnöstä myös Ella. Tämä nukkui päiväunia, eikä tiennyt uudesta kohtalosta. Sai mukaansa rievun, jossa oli äitinsä maidon tuoksua, mutta ensimmäisessä mutkassa kuusien takana, heitti rouva rievun kyydistä. Kaupungissa vaihtui Ella Esmeraldaksi, sai ison kaapin mekkoja, hattuja ja kenkiä. Pullaa oli joka päivä, maitoa mukikaupalla. Tyttö oppi sanomaan mamma ja pappa, eikä koskaan kuullut juuristaan.
Kerran kaupungin markkinoilla kävelivät toistensa ohi mökin ukko, akka ja Ella. Mutta eivät tunnistaneet vanhemmat lasta, niin oli hieno neiti tullut kuopuksesta. Mökissä seitsemän sisarusta vielä pari vuotta miettivät Ellan onnea. Kuvittelivat tämän viettävän jokapäiväistä joulua, eivätkä tietämättään olleet kovin kaukana totuudesta. Mutta Esmeraldaa harmitti aikuisena ainoan lapsen asema. Olisi ollut niin mukavaa, jos olisi saanut edes yhden siskon, jonka kanssa jakaa muistoja. Niistä osa vain sattui olemaan salattuja, mökkipahasen ukkoon ja akkaan sattuvia.
Pientä parhautta elämään tuo tätä nykyä yksityiset viestit, joissa joku samaistuu kirjoittamaani, ja kertoo omasta kokemuksestaan. Välillä säikähdän, kuinka jotkut kuvittelemani ovat oikeasti tapahtuneet näille ihmisille. Onko tuolla jossain päämme päällä, tai korviemme välissä, joku yleinen alitajunta, josta aika ajoin voi siivilöidä sattumuksia? Kun joku lause tarjoutuu eteeni narunpätkän lailla, vedänkö oikeasti tarinan yhden meistä kerästä? Lupaa niihin ei voi kysyä, kun ne kuitenkin leijuvat eteen varoittamatta, tai taustastaan kertomatta.
Tänään sain sähköpostiini aamulla uudenlaisen viestin. Niin siitä riemuitsin, sillä hermoillutta mieltäni paijasin, että tähänkin sen tupsautin. Jo viidettä omaa kirjaansa nikkaroiva Pentti Stranius kertoi lukukokemuksensa, ja vaihdoimme sitten useammankin viestin kirjallisuudesta. Hänellä on kiinnostava blogi Kansan Uutisissa, Öisinajattelija. Olo on kuin ravinteesta virkistyneellä huonekasvilla, taas tuoreita tarinoita rustaamaan, uudella energialla. Eli iso kiitos jokaiselle kommenteista, ette ehkä arvaa kuinka arvokkaita ne ovat!
”Sain HUOJUA-novellikokoelman Jussilta, upeita tekstejä, ehdottomasti.
Sanoisin että taitavaa ja tuiki harvinaista lyhytnovellia; tuovat mieleen Rosa Liksomin eka kirjat (arvostan ja tunnen Rosan jo vuosien takaa…).
Marjolla kielen vivahteet ja käyttö, hellä ja raaka(kin) teemojen käsittely miellyttää….ja tarinat ovat selvästi omakohtaisen tuntuisia, koettuja / tai läheltä nähtyjä.
Murrekin sopii hyvin tiettyihin juttuihin…kuten miltei surrealistinen käsittelytapa ja eri-ikäisten & eri sukupuolten pään sisälle tunkeutuminen… .
On siis sanottavaa ja taitoa, kannattaa jatkaa, absolut!
Öisinajattelija ps tiedoksi Kirjokannen julkaisemat
VÄHÄN KARVAS JÄLKIMAKU, TAKAA VÄHÄN ÄKKIÄ, LEIJONASILLALLA VÄHÄN VAILLE VIISI, VÄHÄN ÄKKIPÄINEN MUUTTOMIES”
