Nukun melkein kaksi vuorokautta tuon yön jälkeen. En vain pääse, enkä edes halua hereille. Kun sitten laskeudun portaita alas, on lattialla useammat kakat ja pissalammikot. Suututtaa. Päästän koirat heti ulos ja täytän tyhjenneet vesikupit ja ruokakipot. Annan ne koirien perään pihalle. Pyyhin tolulla lattiat. Kamala miten ne ovat odottaneet turhaan että tulisin hoitamaan hommat. Katselen niiden touhuja, sitten päänsärky vaatii kahvia. Laitan leipiä paahtimeen ja voitelen ne hillolla. Kävelytän koirat aika nopeasti lähimetsässä. Haluan päästä Nean huoneen kimppuun. Päätän pakata sieltä kaiken turhan pois. Kasaankin kaikki loput Nean tavarat kasseihin ja vien alas. Sitten vaihdan petivaatteet sänkyyn ja etsin varastosta päiväpeiton ja tyynyjä sängyn päälle. Haen olohuoneesta pöytälampun ja jakkaran sängyn viereen yöpöydäksi. Kannan varastosta myös ylimääräisen maton ja pienen lipaston yläkertaan. Huone alkaa olla erinäköinen.
Kun makaan päiväpeitolla, katto näyttää samalta kuin lapsuudessa. On noustava sängyltä ylös, sillä kuulen jo kuinka isä kuorsaa, ja mummo liikkuu alakerrassa. Äkkiä koirien luo rauhoittumaan.
Kun otan koirat sisään, ne haistavat muutoksen. Ne käyvät heti yläkerrassa tutkimassa huonetta, vaikka eivät normaalisti tule ylös ollenkaan. Sitten ne palaavat omille lempipaikoilleen olohuoneeseen ja keittiöön. Itse seison vielä tovin makuuhuoneen ovella ja ihmettelen kenen huone se nyt on. Muistan miten isä humalassa alkoi lämpimillä ilmoilla nukkua pihalla vanhassa ammeessa. Parisänky on varmasti tosi yksinäinen paikka, jos siinä on joskus saanut nukkua kauniin vaimon vieressä. Minusta sänky oli ihana pehmeä turva. Mummo ei mielellään tullut makuuhuoneeseen vielä äidin lähdettyäkään. Kun isä nukkui siinä, minä saatoin ryömiä peiton kanssa sängyn alle. Oma pieni huoneeni oli vain lelujen säilytyspaikka, kolkko nukkua.
Kaivelen lipastosta kevyempiä vaatteita, valitsen esille parit shortsit ja hihattomia paitoja. Nythän on kesä, pitää kai nauttia auringosta. Teen itselleni kannullisen jääteetä, mikä maistuukin ihanalta kuumalla takapihalla hörpittynä. Mutta sitten näen ne. Vieraat aurinkolasit puutarhapöydällä. Nousen tarkoituksella oikein hitaasti, ja kutsun koirat sisälle. Lukitsen takaoven huolella, ja tarkistan etuovenkin lukituksen. Kiipeän yläkertaan ja kurkin ikkunasta takapihalle. Ketään ei näy, mutta on selvää, että ne ovat taas tarkkailemassa minua. Typerää unohtaa lasit, olen tarkka tällaisessa.
Asetan ison lierihatun päähäni ja lähden kauppaan ostamaan uusia ruokia. Niiden tarkistamiseen meneekin taas aikaa, ja lukot on varminta laittaa paikoilleen. Kaupassa yksi mies katsoo minua niin pitkään, että arvaan kyllä, ettei hän ole täkäläisiä. Olen hymyilevinäni sille ystävällisesti, mutta pistän tuntomerkkejä visusti mieleen. Olen tässä jo aika hyvä. Poikkean tarkoituksella vielä Alkoonkin, ja näen että mies seuraa myös sinne. Ostan pullon valkoviiniä illaksi, pakkohan tässä on rentoutua. Nyt en voi kertoa tästä edes Nealle. Kukaan muu ei tiedä missä olen mukana.
Juon viinipullon yön mittaan, enkä nukahda hetkeksikään. Katselen pimeästä olohuoneesta takapihalle, kuuntelen tarkasti ääniä. Koirat nukkuvat ihan levollisina, mutta ei niidenkään vaistoon voi aina luottaa. Aurinkolasit jättänyt henkilöhän on voinut tehdä koirien kanssa tuttavuutta, niin etteivät ne enää hauku tämän lähestyessä.
Mietin miksen ole löytänyt miestä, Lassen jälkeen ei ole ollut ketään. Ehkä en enää luota miehiin. Mutta olisihan se mukavaa, kun voisi valvoa ja juoda viiniä jonkun kanssa. Aamuyö alkaa valjeta, katson ihan uuden dokumentin Madeleinin katoamisen tutkimuksista, Netflixistä.
En mene seuraavaan tapaamiseen terapeutin luo. Siellä minua on helpointa vihollisenkin kuunnella. Soitan vain sinne ja ilmoitan että olen kuumeessa. Olo kyllä onkin kuumeinen. Kummallista. Nyt en enää tiedä mitä uskaltaisin syödä. Varmuuden vuoksi käyn väkisin oksentamassa entisetkin syömiset. En saa nousemaan ylös kuin vatsanesteitä. Valkoviini kyllä löyhkää vielä niistä läpi. Jospa viinissä olikin kuumeen aiheuttanutta myrkkyä. Parempi paastota, ei ole edes nälkä.
Dokumentista intoa saaneena, alan selailla sivustolta, onko kidnappaajista uutta tietoa. Joku on älynnyt uuden teorian, jonka mukaan tyttöä liikutellaan säännöllisin ajoin maasta toiseen, ihan systemaattisesti. Näin tytön jäljittäminen vaikeutuu huomattavasti. Mutta niinhän ne luulevat, meitä on niin monta asiaa tutkimassa, että kyllä me vielä vapautamme Madeleinin, se on vain ajan kysymys. Meillä on hyvät tietokoneen luomat kuvat siitä miltä tyttö nyt näyttää, ja niin monta näköhavaintoa hänen liikuttelemisistaan.
Tulostan ison kartan seinälle ja alan merkitä nuppineuloin paikkoja, joissa tytöstä on tehty havaintoja. Olen nähnyt miten poliisit tekevät tutkimuksiaan. Olen melko varma, että paikannusten kautta löytyy selkeä kuvio, josta voimme päätellä missä kidnappaajat seuraavaksi liikkuvat. Paras kuitenkin keittää vahvaa kahvia, että jaksan toimia ja valvoa. Nyt on tärkeä vaihe, tätä ei saa hutiloida. Voi olla, että kukaan muu ei osaakaan etsiä kuviota. Aion olla sinnikäs, tehdä töitä niin pitkään, että syntyy tuloksia.