Heräsin tutusti viiden maissa, vielä unet mielessä pyörien, mutta jo kauas karanneina. Ei ollut enää uninen olo. Silti ajatusten verhona lepatti sama unimaailman outous, keskeneräisen romaanin kuljettelu rinnakkaisessa maailmassa. Sellainen se nimittäin on, rinnakkainen. Häilyy esiin välillä unta odottaessa, kietoo itseensä yöllä alitajunnan uudet mausteet, ja aamulla pakottaa koneelle naputtamaan tekstiä. Joskus kulkee koko päivän olkapäällä, supattaa korviin, näyttää näkyjä.
Kahvikuppi kaverina jatkoin tarinaa pimeässä ja hipihiljaisessa talossa. Hyvin saatoin sukeltaa metsän varjoissa läikkyvään lampeen päähenkilön mukana. Vähän vain vilutti viileässä vedessä. Kuulin miten tuuli humisutti havupuita ja näin vedenalaisten hengityskuplien nousevan pintaan. Saatoin pelkäämättä terävöittää tunnelmaa uhkalla, tiesinhän itse mitä tuleman pitää. Vaikka aina en tiedäkään. Joskus lopputulema on yllätys itsellekin. Tällä kertaa päätä pinnan alle painavat kädet kuitenkin saivat toteuttaa tehtäväänsä, hengittelin itse rauhassa.
Ajelin kauppaan seitsemäksi, viikonlopun ruoat on nyt kaapeissa. Keitin toisen kupin kahvia ja jatkoin naputtelua. Toinen maailma oli onneksi edelleen helposti vierellä. Joskus joudun odottelemaan tuskallisen pitkään, että ovi sinne raottuu uudelleen. Väkisin sinne ei ole menemistä. En ymmärrä kuinka osa kirjailijoista voi päättää kellonajat, joilla tekstiä on synnyttävä. Minulle tarinoiden hahmot ovat sivupersoonan tyyliin tilansa varastavia, joskus röyhkeitä, usein lempeän avoimia. Saadakseen asiansa sanottua, ne vaativat koko pään käyttöönsä. Eivätkä ne tunne virka-aikoja, saapuvat milloin sattuu. Silloin saatan vain nyökytellä perheenjäsenille, jopa lämmittää ruokaa tai viikata pyykkejäkin, mutta puhuminen ei onnistu. Kun kuulen hahmot, en pysty itse puhumaan.
Rinnakkaisuudella on hyvät ja huonot puolensa. Joku voi pitää tällaista eläjää henkipattona, yhteiskunnan roskana ja hyväkkäänä, toinen hulluna taiteilijana. Itse tiedän tässä iässä, että ne lapsena kuvittelemani leikit ja tarinat olivat jo tätä. Jokin on aina ollut ilmassa, houkutellut kummallisille mielen poluille. Tarinoiden mangneettiselle voimalle en ole mahtanut mitään. Kun ne ajoittain katoavat, tunnen voimakasta ikävää ja paljautta. Ja jos olen oikein ymmärtänyt, ne katoavat silloin, kun elämä pullistelee liiasta painolastista. Nyt kun olen löytänyt tilaa, tyhjyydeksikin luulemaani väljyyttä ympärille, tarinat palaavat voimallisina. Enkä aio tuntea huonommuutta oudon olemiseni tähden.
En ole koskaan yksin, kuljen tässä tarinoiden virrassa. Rinnallani on aina elämän monenkirjava paljous, pimeimmässäkin kolkassa tähtenä tuikkiva, ehkä jo sammunut aurinko. Vaikka rinnakkaiseen maailmaan ei pääse hissin nappuloita painelemalla, on siihen uskottava. Jos se huolii sisäänsä, ei ole epäilystäkään, etteikö sen taikapiirissä viihtyisi, siitä juopuisi ja vahvistuisi.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 