Vaellukselle!

Uusi vuosi ja minä löysin itseni heti uutta opettelemasta. Kustantaja tuntee minut jo melko hyvin, pyysi hyppäämään jonkun eteeni tupsahtavan aihion kyytiin ihan pitkälle matkalle. Olisiko jostakin tarinasta romaaniksi? Päässäni on pyörinyt monta teemaa, joista viisi on nyt pitkinä novelleina odottamassa vuoroaan. Apulukija on auttanut, tyttäretkin ohjanneet korjaamaan pieniä kohtia. Siinä olisi ehkä syksylle kansiin pantavaa. Aloinkin entisen lopeteltuani, kuulostella joulun pyhinä, kuiskiiko taustalla joku jo uudella äänellä.

Huomaan rakentaneeni viime ajat tarinoita muotilla, johon jo alussa häämöttyy loppuratkaisun yllätys. Minkäs teet, ne kun tulivat eteen kokonaisina ideoina. Kun maalin tietää, sitä kohti helposti rynnistää. Ainakin minä, lyhyillä matkoilla koulussakin onnistunut juoksija. Maraton ei ole ollut palani kakkua. Kolmen tarinan kohdalla olen onnistunut unohtamaan loppuratkaisun (Pahaksitekijän, ja vielä kahden julkaisemattoman pienoisromaanin), laukannut vain eteenpäin, nauttien maisemista ja liikkestä. Useimmiten kapsahdan kuitenkin novellien puolelle, malttamattomana kertomaan, kuinkas sitten kävikään.

Nyt olen toista päivää nauttinut ja viipyillyt päähenkilön matkassa, katsomatta lainkaan kilometrejä, aikaa tai suuntaa. Olen karsinut muutenkin ulkoisia, väkinäisiä rakenteita, ajatusmalleja, joihin lipsahtaa huomaamattaan. Tämä on ollut mahtavaa, matkan aloitus kohti tuntematonta. Noin vain katosi päivistä kuusikin tuntia, ajatuksissa kulkiessa, muistiin niitä kirjoittaessa. Tietenkin pelottaa, pysyykö tämä ihana mielentila yllä. Etten vain säikähtäisi, alkaisi liikaa suunnitella. Nyt tämä on kuin unessa valveilla kulkemista, kauniissa tuntemattomassa saaressa. Hidasta hommaa, laiturin ja veneen vielä näkyessä olan takana.

Joku kirjoittaa kaivaen esiin jo alitajuisesti tuntemansa tarinan. Jollekin vankan rungon rakentaminen on tärkeä valmistelu, jonka avulla poimia tarinan osat talteen, hyvässä järjestyksessä. Yksi sukeltaa tuntemattomaan pää edellä, hyvä että muistaa haukata happea välillä. Minä ajattelin opetella vaeltamaan ilman varusteita. Lähden vain kulkemaan, valmiina pitkälle matkalle, mutta valmistelematta (ja varmistelematta) mitään. Tunnustelisin keskittyneenä mitä ikinä reissullani kohtaisin. Suhtautuisin niin kuin omaankin elämään, ottaisin vastaan mitä sieltä eteen tuleekaan. Katsoisin sitten joskus kauempana, viisaampana, syntyikö mitään lukijallekin avautuvaa.

Heittäytyneenä sinne jonnekin, tuntemattomaan, toivon kaikille uusia kokemuksia ja iloa! 2022 voi olla mitä ikinä haluat!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s