Keittiön seinistä repsottaa tapetit, ja ainoan avohyllyn kukat kaipaavat kipeästi vettä. Olen ollut poissa pari viikkoa, koitan ensi töikseni etsiä kaapista säilykkeitä ja pastaa. Kämppis on kai syönyt tonnikalat ja pavut, jäljellä on enää pussi makaroonia ja tölkki linssejä suolaliemessä. Pistän veden kiehumaan ja juon odotellessa ison lasin vettä. Joku on pyyhkinyt kätensä verhoihini, matollekin on läiskynyt monenlaista ruokaa ja juomaa. Vanhempien luona joulun vietettyäni, kämppä näyttää likaisemmalta kuin koskaan. Hörppyytän kukille vettä ja katselen kadulle, missä pari autoa juuri kinaa viimeisestä parkkipaikasta.
Kämppiksen kissa tulee mouruamaan jalkoihin, annan sille jääkaapista lopputilkan maitoa. Ehkä sitä oli säästetty kahviin, mutten kadu, kun kissa lipsuttaa sitä viimeiseen tippaan hartaana. Palaan eteiseen ja nappaan ison reppuni kylpyhuoneeseen. Haluan pestä pyykkiä, koska puhtaita vaatteita ei enää olisi kaapissa. Kuulen miten vesi kiehuu keittiössä, joten reppu jää kylppärin ovelle.
Kaadan makaroonit kattilaan, ja hetken mietittyäni, myös linssit sinne perään. Kypsyköön mössöksi molemmat. Jääkaapissa on pikaruokalan ketsuppipussi, jonka voin sotkea lautaselle mausteeksi. Lautasia on kumma kyllä kuivauskaapissa vain yksi. Minne kaikki muut astiat ovat joutuneet?
Kissa haluaa syliin, vaikka ennen reissua se ei välittänyt minusta lainkaan. Nyt se kiehnää ja kehrää kaulaani vasten, hieroo pehmeää turkkiaan kuin ei olisi ollut sylissä viikkoihin. Katselemme yhdessä kadulle, missä punainen auto on voittanut itselleen parkkipaikan, valkeaa ei enää näy missään. Aurinko on jo laskemassa, mittarin mukaan pakkanen kiristyy.
Pistelen makaroonipöperön hyvällä ruokahalulla vatsan lämmikkeeksi ja täytteeksi. Nostan lautasen tiskialtaaseen likoamaan, ja repun kylpyhuoneeseen. Siellä en meinaa uskoa omia silmiäni. Pesukoneen nurkka on tyhjä, suihkuverho puuttuu, eikä peilikaapissa ole enää kuin tuhruinen hammasmukini. Edes vessapaperia ei näy missään, kissan hiekkalaatikkokin on siivoamatta monien päivien ajalta.
Nykäisen huoneeni oven auki ja todistan samaa kadotusta. Sänkyni, työpöytäni, tuolini ja kirjahyllyni on viety. Lattialla on vain ikivanha mattoni ja pari paksua tenttikirjaa, joitakin papereita ja märkä pyyhe. Kämppiksen huone on sekin paljas, ikkunan edessä kenottaa vain kolmijalkainen klenkkutuoli, joitakin roskia muovimatolla, siellä täällä. Ei ole tarvinnut huolehtia loppusiivouksesta. Olen niin tyrmistynyt, etten päästä ääntäkään, tuen vain otsaa kädellä, ettei pää tippuisi hartioilta. En ymmärrä kuka tekee näin. Mitä minun vanhat kamani ketään hyödyttävät? Kämppiskö ne vei, mutta jätti minulle kissansa? Pitkähäntäinen katsoo minua vakavana, muttei paljasta mitään.
Levitän märän pyyhkeen patterille kuivumaan, myttään mattoni patjaksi, jolle käyn kippuraan. Repusta löytyneitä vaatteita kasaan pääni alle, isoimman villapaitani vedän peitokseni. Pimeä täyttää ikkunaruudun, kissa pujottautuu kainalooni. Makaamme hiljaa aloillaan, mietin mistä aloittaa hommat huomenna. Olisi metsästettävä käytettyjä huonekaluja, mieluiten hakupalkalla. Kenet minä saisin puhuttua tähän puolittamaan vuokraa? Kun kissa nuolaisee karhealla kielellään poskeani, ymmärrän että se on sentään jätetty minua lohduttamaan.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 