Luontokappaleita

Viikonloppu ei oikeastaan voisi paremmin alkaa. Ensinnäkin iloitsen puolukoista, joita on vielä eiliseltä puoli sankkoa putsaamatta. Niistä pyöräytän tänään vispipuuroa ja piirakkaa, loput pakastan eilisten seuraksi. Toiseksi, aamu toi Helsingin Sanomien mukana taas uutta ajateltavaa. Luin pitkät haastattelut Erin Anttilasta ja Rosa Liksomista (Anni Ylävaara). Kummankin ajatuksissa on inspiroivaa pirskahtelua, unohtamatta painavaa asiaa.

Erin kuvaa aikaa, jolloin myi vaatteita, kuunnellen työkavereidensa uskomattomia tarinoita tosielämästä. Hän myöntää monien tarinoiden päätyneen laulujen sanoituksiin, koska naisille tapahtuneet väkevät asiat koskettivat. Niinpä kappaleista tuli suosittuja, paljon kuunneltuja, olivathan ne useille totta. Erin myös leikittelee uusien laulujensa sanoituksilla, kuunteluttaa niitä ensin muilla, päättää sitten mitä poistaa tai vaihtaa jonkun kohdan tilalle. Välillähän omille ideoille sokeutuu, on hyvä saada peilausta toisaalta. Erin on etsinyt juuriaan Irlannista, ottanut sieltä paljon vaikutteita musiikkiinsa. Parhaiten hän kokoaa ajatuksiaan kuitenkin Suomessa mökillä, yksin luonnon keskellä.

Rosa puhuu puista, itketti Pentti Linkolaakin uusilla tiedoillaan puiden kommunikoinnista. Tornionjokilaaksolaisena hän jututti vanhoja asuinseutunsa ihmisiä lapin sodan ajoista. Jututetut kertoivat kuljettaneensa lehmänsä turvaan, siinä missä muutkin perheenjäsenensä. Rosa itsekin tottui jo alle kaksivuotiaasta lehmiin, äitinsä kanssa navetassa kulkiessaan. Hän puhuu eläimistä samalla kunnioituksella kuin ihmisistä, muistuttaa meidän vahvoista vaistoistamme. Rosa jakaa ilmastoahdistuksen aikuisen tyttärensä kanssa, mutta pitää lopputulemaa jopa lohdullisena. Ihmiset eivät tulisi selviämään, mutta luonto kyllä uudistuisi, löytäisi lopulta taas tapansa uusiutua. Kun hän kuvasi miten New York tulee peittymään sadassa vuodessa kasvillisuuteen kuten mayojen muinaiset kaupungit, sieluni silmät näkivät sen.

Niin Erin kuin Rosakin muistuttavat tärkeästä viestistä, rivien välistä. Ei maailmassa, sen enempää kuin omassa elämässämme, olisi järkeä ja mieltä, ellemme tuntisi vahvasti. Kun päästämme vieraiden ihmisten kohtalot liki, jaamme yhteisen pulssin. Yksityisistä kokemuksista tulee yleismaailmallisia, samaistuminen helpottuu ja empatian määrä lisääntyy. Kaikki eivät koskaan tule ymmärtämään ajatuksiamme, mutta vaikeista ja kipeistäkin huomioista pitää kirjoittaa. Jos jaamme keskenämme vain tiktok-läppiä ja instagramin pintaa, emme pian enää tunnista omaa luontoamme. Ja silloin kun erkanemme luonnosta ja luonnostamme, olemme itse paiskanneet itsemme heitteille. Olemme enää tuotantoeläimen asemaan ahdistettuja entisiä luontokappaleita. 

Luonnossa liikkuminen ja lukeminen kannattaa aina!

JK. Täytyy kontrastiksi kertoa, että samassa lehdessä kerrotaan mairittelevasti turkulaisen kebab-yrittäjän ”hienosta” ideasta mainostaa tiktokissa laittavansa asiakkaansa shokkiin suurilla annoksillaan. Lehmän lihaa myydään jopa 300 kiloa päivässä! Jep, kyllä siinä verisuonisto saa shokkihoitoa noilla määrillä punaista lihaa! Itse en voi ymmärtää miksi pitää intoilla lihan kulutuksen kasvulla!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s