Ihmisen mieli, tuo kudelma pääkoppamme suojissa, herättää jatkuvaa ihmettelyä. Kuinka erilaisten asioiden kimpussa eri ihmisten mielet työskentelevät. Luin aamun lehdestä Linda Liukkaan pitkän jutun suomalaisista naiskoodareista, niistä ihan ensimmäisistä, joista kukaan ei ollut aiemmin kirjoittanut. He ovat nykyään yli 80, yksi 98-vuotiaskin. Liukkaalle aihe on intohimo, josta hän osaa kirjoittaa toisetkin mukaansa temmaten. Toinen aamun mielenkiintoisista jutuista oli Jussi Virratvuoren Isä elokuvasta kirjoittama arvio. Tämä Florian Zellerin kirjoittama tarina alzheimeriin sairastuneesta isästä on kuulemma upea. Olimme jo miehen kanssa päättäneet elokuvan nähdä, nyt odotuksesta tuli jo vaikeaa.
Itse huomaan miettiväni todella erilaisia asioita kuin vielä puoli vuotta sitten. Silloin kuuntelin päähäni virtaavia, tuntemattomien ihmisten lyhyesti kertomia tarinoita. Saadakseni niiltä rauhan, kirjoitin ne ylös. Novellikokoelmia lukiessani huomaan, että olinhan niissä tarinoissa läsnä itsekin. Nyt kun aloin työstää taas romaania, onkin askarreltava saman henkilön mielessä rauhallisesti asioita käännellen ja tunnustellen. Jälkeä syntyy hitaammin, väliin tarvitaan joutilaitakin päiviä, jolloin keskeneräiset ajatukset hautuvat. Tarinasta voi löytyä lause kerrallaan uusia suuntia, on oltava valmis kääntämään kurssiakin kesken matkan. Siellä tuon toisen tarina kaiken aikaa kehittyy, oman mieleni poimuissa.
Pari viimeistä kuukautta omassa elämässä on ollut erilaisia haasteita ja stressiä myös. Illasta aamuöillekin välillä jatkuvat rytmihäiriöt kaivavat esiin omat huolet ja pelot. Olen ottanut ne vastaan, mutten halua jäädä niiden kantajaksi. Ystävän ja miehen neuvosta olen nyt kuopuksen kanssa vierekkäin kuunnellut iltapäivällä koulun jälkeen rauhoittavia rentoutuksia. Lasta jännittää ja kuormittaa koulumaailma, minua sekava elämän paketti. Yhteiset pötköttelyt ovat molemmille mieluisia ja avuksi.
Mieli tuntuu koostuvan kerroksista siinä missä aikajanallisistakin mietinnöistä. Päällekkäisyyttä löytyy, kun tunnustelee vaikka pelkoaan rauhassa. Yön pimeydessä yksin pelätyt asiat saavat taakseen kuoleman, paikan jonne moni rakas on jo lähtenyt. Aamuisessa valossa pelko onkin surullista usvaa. Katselen äitini kirjoittamia reseptejä kahdessa paksussa kirjassa. Minulla ei ole hänen käsialaansa muualla tallessa. Ruokatahroja, kaurahiutaleita ja sokeria löytyy sivujen välistä, niin kuin eläviä makumuistojakin. Ikävä muuttuu väkisin itkuksi, niin paljon teimme yhdessä ruokaa ja leivoimme, neljä lasta sotkemassa mukana. Surukin on kaunista.
Välillä mieli on musta, tuntuu ettei toiveista tule totta, läheisille käy huonosti, enkä näe missään verhoa jonka riuhtaisisin valon edestä. Ja onneksi on myös rauhallinen mieli, jolle pienikin valon kajo lupaa kirkkautta ja parhautta. Omat mielenkiinnon kohteet näkyvät taas houkutuksina edessä, eikä aikaa tunnu olevan tarpeeksi kaiken hauskan ja tärkeän tekemiseen ja kokemiseen. Silloin luen ja tutkin innolla uutta, kahlaan leikiten läpi hankalien esteiden, tavoittelen toiveita.
Mielikin voi muuttua usvaksi, kun tutut asiat katoavat, eikä muisti osaakaan auttaa. Millaista on sen sumun keskellä, entä sen ulkopuolella, lähimpänä omaisena? Siitä opin lisää kun näen Isän, elokuvan mielen murenemisesta. Mutta on hyvä tietää myös yhdeksänkymppisistä suomalaisnaisista, joiden järki niin kuin muistikin toimii edelleen terävästi. He olivat innoissaan nuorina luomassa uutta, eikä into näytä kadonneen. Voi olla arpapeliä kuinka oman mielen ja muistin käy vanhetessa, mutta ainakin olen ottanut selvää, millä edistää pääkoppansa hyvää kuntoa. Uusien asioiden opettelu, turhasta stressaamisesta luopuminen ja mustien marjojen syöminen ehkäisevät muistisairauksia ja mielialan laskua. Jospa se tästä.
Ps. Lisää mainitusta: Itä-Suomen yliopisto, Elina Olkkonen, mm. marja-aronian päivittäinen nauttiminen vähentää hermostoa rappeuttavien sairauksien riskiä ja helpottaa kongnitiivisesta heikentymisestä aiheutuvia oireita.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 