Vessan kopin ovessa oli reikä kahvan yläpuolella. Siitä Linda katseli miten luokkakaverit tummensivat kajaaleitaan silmänurkkiin ja testasivat toistensa huulipunien sävyjä. Yksi tytöistä nosti jalkansa lavuaarin reunalla ja pyyhki märällä sormella valkeasta lenkkaristaan tahran näkymättömiin. Juuri tuollaisia kenkiä Linda oli toivonut syntymäpäivänään lahjaksi, mutta sai lähimarketin valkeat kopiot. Äiti kai luuli ettei niitä erottaisi aidoista, mutta kaikki erottivat.
Koulun kello soi ja iloisesti sirkuttava tyttölauma siirtyi vessasta käytävälle. Lindakin avasi koppinsa lukon ja katsoi peilistä kasvojaan. Hän ei saanut käyttää meikkiä, äiti letitti hiukset joka aamu kireille saparoille, niin kuin hän olisi vieläkin ala-asteella. Pusero oli isosiskon entinen ja farkut samat kuin viime vuonna. Mihinkään jengiin hänellä ei ollut asiaa.
Pihalla tyttölauma nauroi kovaan ääneen, mutta onneksi eivät Lindalle. Hän siirtyi seinän viereen ja etsi katseellaan Ilmiä, joka ei kai tänään ollut koulussa. Tämä oli jo viimeinen välitunti, kyllä he muuten olisivat törmänneet, ainakin ruokalassa. Ilmi oli varmaan taas kipeänä, ei silläkään ollut helppoa. Pojilla oli joku tappelu pihan perillä, valvova opettaja viipotti jo sinne pitkin askelin. Tyttöjen jengi kihersi ja osotteli poikia.
Musiikin tunnilla pidettiin levyraati. Linda ei tuntenut kuunneltujen kappaleiden esittäjiä, mutta tytöt arvostelivat niitä äänekkäästi. Joku pojista puuttui naislaulajan ulkonäköön niin rumasti, että opettaja lopetti puheet. Nyt ei arvosteltu esittäjiä tai visuaalisuutta, vain kuunneltua kappaletta. Linda matki lappuihinsa tyttöjen numeroita, koska ei osannut muodostaa tuntemattomasta musiikista omaakaan mielipidettä. Onneksi kukaan ei kiinnittänyt häneen huomiota.
Kotimatkan alussa jengi kulki hänen edellään. Miten näillä riittikin aina puhuttavaa keskenään? Risteyksessä toiset kääntyivät kerrostaloille, kun hän alkoi kiivetä ylämäkeä omakotitalojen suuntaan. Lindasta tuntui kuin häntä tuijotettaisiin, joten hän kurkkasi olkansa yli. Tytöt katsoivat häntä ja yksi heistä vilkutti Lindalle ivallisesti, toisten röhähtäessä nauruun.
Pihalla pihlaja notkui marjojen painosta, pikkulinnut tungeksivat oksilla nälkäisinä. Äidin istuttamat auringonkukat ulottuivat jo räystääseen asti. Heti kun Linda avasi ulko-oven, pikkusisarukset ryntäsivät hänen jalkoihinsa. Yksi veti reppua selästä, toinen koitti kiivetä syliin, kolmas hyppi paikoillaan ja pyysi lukemaan sadun. Äiti hämmensi vielä höyryävää kiisseliä pöydän ääressä ja yksi siskoista soitti pianoläksyjä. Tuttu sävelmä, jonka hänkin olisi osannut arvostella. Tuttu oli jengikin, jonka sirkutukseen ja nauruun oli helppo yhtyä.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 