“On elokuu ja minä olen viljaa.” Juicen sanoja, sillä olo on tuulessa huojuvan viljan olemuksessa. Kesä lämmitti ja kasvatti, antoi monenlaista hyvää, mutta myös väsymyksen. Tuntuu kuin seisoisin taas uuden syksyn edessä oikein tietämättä mitä se tarkoittaa. Onko millään tekemisillä merkitystä? Jaksanko yrittää kun toivottomuus huokailee ja hivelee aina vierellä?
Järvivesi oli kesän parhaita asioita, uitua tuli paljon. Kasvimaan hoitaminen ja ystävien tapaaminen antoi virtaa. Ensin ihanalta tuntunut helle työnsikin jatkuessaan minut sisään, varjoon viileyttä kaipaamaan. Yksi uusi tarina lähti mielessä laukalle, mutta nyt etsin senkin narunpäitä, ilmapalloihin sidottuja ja taivaalle kohonneita. Sain kyllä rikkinäisen koneeni takaisin, sillä naputtelen nyt loppuun saakka. Odottelen ja haikailen, saisinko kuopuksen koulun alussa uudet siivet. Nappaisin ilmapalloilla karanneet tarinan pätkät takaisin, kutoisin niistä sen näkyni mukaisen yllätyksen.
Kuinka paljon ihminen voi kuvitella? Voiko kuvitelma tuntua aidolta, niin kuin haamusärky amputoidussa jäsenessä? Onhan mitattu, että jos ihminen hartaasti keskittyy ja kuvittelee liikkuvansa, hänessä tapahtuvat samat reaktiot kuin oikean liikunnan aikana. Tällainen mahdollisuus haastaa ajatteluani, siksi ne langan pätkät pitäisi saada kiinni. Kerkesin jo näkemään huikean kokonaisuuden, toivottavasti saan sen vielä kirjoitettua muistiin.
Kun vilja on kypsää, se korjataan talteen. Seison tässä ja odotan. Käyn sienessä ja marjassa, nuuhkin metsää, ihastelen sateita ikkunasta ja aamukastetta nurmikolla. Yön hipelöityä maastoa kylmin käsin, kuljen usvassa ja huurussa haltioituneena. Silloin metsä on utuisan salaperäinen, siimekseensä kutsuva. Olen melko varma että muutama ilmapallo on tarttunut puiden oksiin ja löydän niitä metsäseikkailujen aikana. Elokuussahan kesä hyvästellessään syleilee syksyä, ilma väreilee taianomaista sähköä. Jospa saisin osani taioista, elän toivossa.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 