Kävin hakemassa saunapuita sisään liiteristä, ilma on kylmennyt huomattavasti. Pilviä on tasaisena mattona taivaalla, tänäänkin sataa varmasti. Silti olen hyvissä tunnelmissa. On se aika vuodesta, kun koulut pian päättyvät, lapsia ja nuoria valmistuu oppilaitoksista, muistetaan opettajia hyvin sujuneesta lukuvuodesta, ja kirmataan kesälomille. Etsin sopivia kortteja, joihin kirjoittaa kiitoksia ja onnitteluja. Mietin antaisinko tänä vuonna lahjaksi kukkia, vai erilaisia herkkuja.
Lehdet ovat etunenässä onnittelemassa lakin saaneita ylioppilaita, heidän nimensä julkaistaan monessa yhteydessä. Meidänkin lapsukainen lakitettiin viime vuonna koronasta huolimatta. Otimme kauniita kuvia järven rannalla, ja iloitsimme heti perään, kun hän sai paikan myös yliopistosta. Mutta juhlimme aivan samaan tapaan, kun toinen lapsi valmistui lavasterakentajaksi. Tänään sama lapsi valmistuu jo toistamiseen, yhteisöohjaajaksi nuorisolinjalta Lahden diakoniaopistosta. Hän on ollut todella ahkera, ja etsii nyt töitä. Ei tosin ole poissuljettua opintojen jatkaminenkaan. On taas kakkukahvien ja kuplivien aika.
Siitä asti kun sain lapsia, pidin tärkeänä antaa heille turvallisen ja rakastavan kodin, mutta myös vapautta, tilaa potkia esteitä edestään, osoittaa mieltään, näyttää kaikkia tunteitaan avoimesti. Olen onnellinen kun huomaan, että kaikki neljä kulkevat aivan erilaisia polkuja, herkkinä kuuntelemaan omia toiveitaan. Nuorin on vasta ala-asteella, esikoinen jo 23-vuotias. Lauman mukana kulkeminen olisi ehkä helpompaa, itsenäisissä ratkaisuissa henkistä kapasitettia vasta punnitaan.
Neuroepätyypillisen lapsen erityiset haasteet ja lahjat tekevät opinpolusta omanlaisensa esteradan. Olen seurannut läheltä kuinka paljon voimia toisille helpot askeleet voivat viedä. Ahdistus ja jännitys saattavat ajoittain haukata ison palan nuoren arjesta. Kun miettii miten koronan aiheuttama eristyneisyys jo sinänsä on vaikuttanut lasten ja nuorten elämään rajoittavasti ja pelkoja maalaillen, lisää siihen vielä erityisyyden tuomat haasteet. Siksi jaksan päntäpäisesti toitottaa näiden erityisten saavutuksia. He juoksevat saman maratonin kuin muut, mutta painava rinkka selässä. On siinä rinkassa sitten kyse diagnooseista, vakavasta sairastumisesta, kauheista kotioloista, mielenterveyden temppuilusta, tai mistä tahansa raskaasta ponnistelusta.
Yksi juoksee lukion jälkeen yliopistoon, ja sieltä suoraan töihin. Joku valitsee ammattikoulutuksen. Kolmas kompuroi oppilaitoksesta toiseen, keskeyttäen opinnot moneen kertaan, ja silti yrittäen aina uudelleen. Ja on niitäkin, jotka jäävät kotisohvalle, hyvä kun jaksavat hengittää. Jos yhteiskunta olisi vain pätevien ja tehokkaiden parvi, se saattaisi toimia kellon tarkkuudella ja voitokkaasti. Mutta jossain olisi omaan tahtiinsa etenevien, haasteiden kanssa painivien suuri leiri. Ja jos rehellinen olen, epäilen että tehoyhteiskunta saisi vielä yksi päivä oikosulun, koska ketään ei ole luotu koneiston rasvatuiksi rattaiksi.
Tosiasia on, että kaikki eivät löydä paikkaansa kouluista, eivät saa lakkia, valmistu maistereiksi tai ammatteihin. Rivakka eteneminen kohti tavoitteita vaatii rohkeutta ja voimia, mutta niin vaatii pysähtyminenkin. Itse ajattelen, että pienetkin onnistumiset ovat juhlan paikka. Joskus juuri niiden eteen on nähty eniten vaivaa, noustu syvimmästä kuopasta, raahauduttu poikki palaneen maan. Siksi onnittelen ihan kaikkia! Matka voi olla pitkä, maaliin päästä moneen kertaan ja monella tavalla. Tuumaa rauhassa, kerää voimia, pidän peukkuja että onnistut siinä missä haluat!
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 