Helsingin Sanomissa oli tänään Raisa Mattilan juttu liian hyvästä asenteesta. Pääpointtina ihmeteltiin, miksi suomalaisia haittaa, jos joku tuntuu pitävän elämää jatkuvasti hyvien tapahtumien sarjana. Miksi Selviytyjistä kammettiin ulos Kerttu, joka löysi jokaiselle tsemppaavat sanat, ja käänsi huonon tuulen hyväksi? Muiden selviytyjien mielestä oli rasittavaa “teeskennellä” hyväntuulista, kun oikeasti asiat ottivat päähän, ja haluttiin purkaa huonoa tuulta ääneen. Tänään lehtijutussa haastatellaan Iina Hyttistä, jonka blogi korostaa hyväntuulisuutta arjen melskeessä pienten lasten kanssa, korona-aikanakin. Hän saa paljon kommentteja, joissa epäillään hänen aitouttaan ja harmitellaan jatkuvaa positiivisuutta.
Olen itse miettinyt elämääni kahden vahvan, erilaisen linssin läpi. Olen ollut kohdassa, jossa teki mieli laittaa hanskat naulaan ja luovuttaa, epätoivo tuntui jämähtäneen ympärille. Katsoin kaikkia kokemuksiani tumman linssin läpi, ja toden totta, ikäviä ja satuttavia, pelottavia ja musertavia tapahtumia löytyi. Silmäni leikattiin jo 1-vuotiaana sairaalassa, ja tapahtuma jätti minuun vahvan irrallisuuden ja hylkäämiskokemuksen. Jouduin lapsena ja nuorena useamman kerran epäillyksi asioista, joita en ollut tehnyt. Koulu vaihtui melkein vuoden välein, koska vanhemmat vaihtoivat työpaikkoja ja asuinpaikkoja ahkerasti. En yltänyt ylioppilaskokeissa normaaliin tasooni, koska harrastin liikaa ja vietin viimeisen kesäloman ennen kirjoituksia Saksassa aupairina. En jaksanut uusia kokeita, kelpuutin alemmatkin arvosanat, ja painelin tekemään kovasti töitä. Kävin kahdesti yliopiston pääsykokeissa, vasta kolmannella kerralla pääsin sisään. Miehelle tuli outoja kohtauksia, epäiltiin aivokasvainta, löytyi epilepsia. Kärsin kovista kivuista, ja päädyin sappileikkaukseen. Menetin muutaman läheisen ihmisen traagisesti. Kun halusimme puolison kanssa lapsia, menetin ensimmäisen keskenmenossa. Menetimme myös rakkaan kotimme Kumpulassa. Koiramme myrkytettiin, ja se kärsi hirveän kuoleman. Esikoinen otti koiran kuoleman raskaasti. Rahapula, todella raskas talon remontointi, ja ruuhkavuosien sotku meinasi pilata avioliittomme. Sitten opettaja kiusasi esikoistamme, ja jouduimme muuttamaan vaihtaaksemme koulua ja maisemaa. Emme saaneet taloa kaupaksi, roikuimme kahden asunnon loukussa. Kuopus syntyi keskosena ja sairasteli, on tarvinnut huomattavasti hoivaa siitä lähtien. Esikoisellakin oli vaikeaa, hänen olisi pitänyt saada apua jo aiemmin. Ostamastamme talosta löytyi homeita, terveystarkastaja määräsi meidät muualle asumaan. Meni aikaa ennen kuin saimme rahamme pois talosta, korjauksiin käytettyjä varoja ja aikaa ei saatu takaisin. Kuopus sai A-viruksen keskushermostoon ja pahimman epilepsiakohtauksen, mitä löytyy. Hänet nukutettiin, keuhkokuume iski päälle, poika oli teholla viikon hengityskoneessa, ja vajaan toisen viikon kuntoutumassa lasten osastolla, minä paikalla 24/7. Kotonakin hänen kuntoutumisensa oli hidasta. 40-vuotiaana kävin läpi identiteettikriisin ja hakeuduin terapiaan. Äidiltäni löytyi syöpä, aloin hoitaa kuopuksen ohessa myös häntä, saattohoidon riipivään loppuun saakka. Mies uupui yksityisyrittäjänä, hermosto sekosi, toipuminen otti pitkän aikaa. Aloin kärsiä useamman päivän mittaisista migreeneistä. Esikoisen itsenäistyminen otti takapakkia, hän tarvitsi enemmän apua. Toiselta koiraltamme löytyi valtava kasvain, oli lopetettava sen kärsimykset ennen kuin sisuskalut olisivat revenneet.
Toinen linssini on vaaleanpunainen. Sen läpi näen lapsuuden, jossa sain viettää ihanaa aikaa kahden terveen ja raittiin vanhemman hoitamana, pikkuveljen ja neljän isovanhemman kanssa. Minusta kasvoi vahva, itsenäinen ja iloinen ihminen. Pääsin hyviin kouluihin, lukioon ja yliopistoon. Perheessämme oli vakaa talous, pääsimme lomilla matkoille ja kaikkiin harrastuksiin oli varaa. Olin aina pidetty ystävä, minua ei koskaan kiusattu missään. Harrastin paljon, tutustuin ihaniin ihmisiin, olin rohkea, matkustelin, tein ahkerasti töitä monessa paikassa, ja vielä vapaaehtoishommiakin. Löysin hyvän kumppanin, sain neljä lasta, ja silti maisterin paperitkin valmiiksi. Pääsin pariksi pätkäksi unelmieni töihin Suomen kauneimpiin maisemiin. Minulla oli myös vapaus hoitaa lapsia kotona monta vuotta. Perheemme on ollut tiivis ja rakas, iso porukka. Minulla on ollut ystäviä myös aikuisena, olen puuhaillut rakastamiani asioita, kulkenut metsissä, hoitanut puutarhaa, toiminut vapaaehtoishommissa, matkustellut ja kirjoittanut. Lapsilla on kaikki hyvin, mies on terve ja rakas. Isä elää ja on hyvissä voimissa. Veljeni on minulle yhä läheinen. Kolme vanhinta lasta asuu pian kaikki omissa asunnoissaan ja opiskelevat tai tekevät töitä. Olen saanut kaksi kirjaa julki, ja intoa riittää jatkaa tällä tiellä. Saimme omakotitalon, puutarhan, ja sähköauton. Olen perusterve, energinen, onnellinen.
Kummanko linssin kautta värjään maailmani? Itse vastaisin, että päivät aaltoilevat. Pääosin olen positiivinen. Kun mies joskus teetti meillä molemmilla testin, olin se meistä positiivisempi, itseeni lujemmin luottava. Arkisessa elämässä olen meistä ehkä se epäileväisempi, näen uhkia, mutta myös mahdollisuuksia. Vaakana punnitsen tapahtumat usein huolella, ja löydän lopulta tasapainon. En ole katkera menneille, ja suuntaan ajatukset tulevaan. Odotan innolla hyviä asioita, haaveilen isosti, mutten epärealistisesti. Olen enimmäkseen todella kiitollinen siitä mitä minulla jo on. En välitä ostella uusia asioita tai toivoa lottovoittoa ja suuria palkkoja.
Itken kun tunnen surua, ja valitan asioista, jotka tuntuvat epäreiluilta. Mutta veikkaisin että minut silti muistetaan enimmäkseen hymystä, reippaasta naurusta, ja toiveikkuudesta. Puren hammasta ja yritän päästä tavoitteisiini, mutten ota asioita liian vakavasti. On vaikea arvailla, heitettäisiinkö minut porukasta liian positiivisena, vai murehtisinko ja valittaisinko itse toisten mukana. Tasapainoa etsivänä en itse ainakaan nakkaisi parven ilopilleriä ensimmäisenä pihalle. Murjottaminen ja ikävissä tunnelmissa märehtiminen isolla poppoolla myrkyttäisi kaikki lopulta. Tosin myrkkynä nähdään Helsingin Sanomien artikkelin lopussa viitteenä oleva “toksinen positiivisuuskin”.
Maailman sivu lajien kirjo on ollut valtava. Erilaisuus on ehdottomasti eduksi uhkan ilmaantuessa. Kun heikkoutemme jakaantuvat erilailla, aina joku laatu selviytyy jatkoon. On yhteinen etu, että joukossa joku osaa purkaa ahdistusta toistenkin puolesta, ja toinen luoda uskoa ja voimaa tiukassakin tilanteessa. Lauma hihittäviä päättömästi kaakattavia kanoja ei ehkä selviäisi katastrofista, mutta silmät päästään vollottavat tai vitutukseensa tukahtuvat kaivaisivat vain isoja kuoppia, jonne tuupertua. Siksipä valitsisin kaksi erilaista linssiä jatkossakin, toisen silmänsähän voi aina hetkeksi sulkea.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 