Luonto on taikureista paras! Pitkään lumen alla maattuaan, se nousee kiireesti ylös, kurkottaa taivasta kohden miljoonin nupuin ja siiven lyönnein. On lämpöä, valoa, ja nyt kosteuttakin. Itselleni vain kesän sade tekee tämän, huikean romanttisen, nostalgisen, odottavan olon. Ilma tuoksuu tuomen kukilta, kielot oikovat vihreitä siipiään valkeiden kellojen tieltä. Maa huokaa tyytyväisenä lämpimän sateen alla. Kastelen jalkapohjat märällä nurmikolla ja hengitän syvään. Edessä on ihania päiviä, parhaat niistä istuisin rantakalliolla lämpiävän saunan tuoksussa, vesilintuja katsellessa.
Ei ole kummallista, että Tapio Rautavaaran melankolinen, hauras rakkaustarina herkistää minut aina. Ei niinkään satuna, vaan koskettavana omakuvana. Menninkäinen ei ole pimeään katoava kumara örkki, se olen minä talven esiin pieksämässä pimeässä ja kylmässä Pohjolassa. Päivänsäde ei ole taivaalla liitävä keiju, se olen minä kesän valossa ja lämmössä. Aina se on ollut riipivä tarina kahdesta toisilleen sopimattomasta eläjästäkin. Olen laulanut sitä lapsille niin kauan kuin muistan, reilut 20 vuotta. Ja nyt, lasten kasvettua, laulan sitä itselleni, ymmärtääkseni paremmin molempia puoliani.
Ystävät tietävät, että haaveilen elämästä talven ulottumattomissa. Nimitän itseäni talven peikoksi. Syksyllä kaikki vielä sujuu, olen syntynyt silloin, ja rakastan anteliasta metsää sienineen ja marjoineen. Mutta juuri marraskuun räntäsateiden ja luita vihmovien kosteiden kylmien ilmestyttyä nurkkia nakertamaan, haluaisin juosta lujaa toiseen suuntaan. Itkettää katsella muuttolintuja, joiden sensorit ohjaavat ne ajoissa turvaan. Siilit ja karhutkin painuvat maan peittoon, pesäkolonsa suojaan. Minä koitan maalailla eteeni tunnelmallista joulua, vaikka siihen on matkaa, eikä se pelasta paljoa.
Vaikka kevään ensimmäiset kirkkaat auringon säteet kirveltävät silmiä, särkevät päätä, huimaavat mieltä, ne ovat tikapuut taivaaseen. Kovalta tuntunut talven kuori rakoilee päältäni, alan toivoa, nuuhkia kevättä, kopeloida vielä kylmää maata. Kömmin ulos pimeästä luolasta, sillä valkeinkaan lumi ei valaise henkeäni niin kuin lämmön kanssa alas ulottuvat säteet tekevät. Muutamissa päivissä menninkäinen häviää, sielu lepattaa jo päivänsäteenä.
En silti muuttaisi yksin ulkomaille, en jättäisi perhettä, joka tykkää talvestakin. Olen opetellut siirtymään toukkavaiheeseen. Piiloudun jonnekin ytimiini, nakutan tarinoita koneella, katoan maailmaan, jonka vain kuvittelen. Kun kevät kurkistaa ikkunasta, hihkaisen ja revin yltäni kotelon. Kesällä elän täysillä omaa elämääni, tarinat lohduttakoot mennikäisen puoltani. Ihan ilmojen halki eivät harsosiipeni kanna, oikeat keijut liitävät yläpuolellani. Mutta tärkeintä on, että valo läpäisee minut, lämpö sulattaa kaiken läpikotaisin. Silloin henkeni riemuitsee yltympäri pyöriessään, maalla, vedessä ja ilmassakin. Olen varma että pieni tulen liekki palaa rinnassani, muistuttaen auringolta saamastani voimasta.
Huraa, kesä on pian täällä! Tulen niin makaamaan kuumalla kalliolla, kellumaan suloisen järven aalloilla, melomaan kanootilla hiljaa pienten luotojen ohi, hikoilemaan saunan lauteilla, punaamaan suuni mansikoilla ja kirsikoilla, avaamaan lukemattomat pinkeät herneen palot, keräämään monta kimppua niittykukkia, seuraamaan perhosten ja sudenkorentojen kepeitä siipiä, ja keinumaan kiikuissa ja riippumatoissa. Ilo jo kuplii ihon alla, nauru suupielissä ja silmäkulmissa. Tule suloinen suvi!
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 