Tuas se makkaa tuolla pihalla. Nukkuuko se nuin vähissä vuatteissa? Jo se oli uamulla ennen kuutta kukkia kastelemassa, sitten kävi jossain lapsen kanssa, tuli itekseen takasin. Aina siellä joku ravvaa ees taas. Eilennii pelas pojan roikaleet jalakapalloa, sitten yks nuor naine teki jottain jumppaansa siinä, keskellä pihamaata, pitkän aikoo. Mies puhhuu työpuheluita. Ja ootahan ku on joku pienkii pyhä, mikä tahhaan vappaa tai viikonloppu. Sinne tulloo väkkee, änkeevät nuihin neliöihin vieraatkii sissään, ja kun eivät mahu, tulloovat nekkii pihalle. Siinä niitä on ainakii kaheksan henkee syömässä ja selostamassa. Ja kesälomalaisii ku tulloo, niitähän on toistakymmentä! Voi taivahan vallat. Mie oon siinä helisemässä.
Kyllä mie vuan ihmettelen, että pittääkö siellä pihamualla roikotella aina ku lumet sullaa? Eikö nuo vois olla joskus sisälläkkii? Laittaavat grilliin kaikkee, haju tulloo suoraan miun pihhaan ja nennään. Sitten siellä kälkätettään kovvaan ääneen, nauraa remahettaan. Saunan piälle nuor mies jolokottaa pihamuata ristiin rastiin, ihan munasillaan. Talvella heittäyty alasti lummeen. Pyhä isä sentään.
Mitähä se tuo rouvvakii on tekevinnää? Eihän tuo voi olla missään töissä. Konetta ruahoo takapihalle asti ja sitä nakuttaa, nuamasa polttaa ihan varmasti. Tuohon se hakkoo evväätkii, koko päivä männöö ulokona. Jos ei se nypi nuita kukkapenkkejään, niin jottai rehuja tuo viljelöö. Purkkia ja ruukkua on notkollaan pihan reunat. Eikä tuo oo kehannu silti haravoija tarkkaan, lentää lehet vielä miunkii kiusaks.
Tätä se ny on koko pitkä kesä, syksyyn suakka. Ei niitä sua sisälle ennen ku lumet tulloo taivaasta. Miten mie yksinäinen vanha immeinen tässä nuapurissa suan mittään rauhaa? Se on tuota hullunmyllyä vuan joka päevä. Pukis ies piälleen, pakkoko se on roikotella nuin vähissä vuatteissa, aikaimmeinen!
(Se on semmosta tämä meikäläisen perhe-elämä, ihan oomma pihalla!)
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 