Hän on ihmiselämän ensimmäinen kontakti, ainoa laatuaan, koska kasvat hänen sisällään. Vaikka menettäisit hänet syystä tai toisesta jo elämäsi alkumetreillä, tulet aina ihmettelemään missä hän on, mitä tapahtui. Vaikka teitä todellisuudessa sitoo vain biologia, perinnölliset tekijät, toivoisit hänen olevan se läheisin maailmassa.
Äiti syntyi Kuopion puutalokortteliin, jossa tunnettu mustavalkoinen Pikku Pietarin piha -elokuva tehtiin. Kantovesi, puilla lämmitys, ulkohuussi, ja kaksi isompaa veljeä. Piha oli täynnä lapsia, koulua käytiin kahdessa vuorossa. Perheessä ei ollut autoa, pitkätkin matkat ajeltiin polkupyörillä. Säästöjä ei löytynyt, joten kaupungin rakentamat modernit vuokra-asunnot, Myllymäen tornitalot, houkuttelivat kylpyammeineen ja vesivessoineen. Sieltä perhe sai kaksion, jossa isovanhempani asuivatkin loppuun saakka.
Äiti eli niukan lapsuuden, teki töitä leipomossa ja kampaamossa jo kouluaikoina, ja kouluttautui sairaanhoitajaksi. Hän haaveili isosta lapsikatraasta, mutta raskausmyrkytys piinasi kahden synnytyksen aikana, migreeni ja hyvin korkea verenpaine saivat lääkärin lausumaan, ettei lisää lapsia kannattanut tehdä.
Äiti omistautui työlleen, hän rakasti vanhusten hoitamista, ja oli todella pidetty työkaveri. Kolmivuorotyö vei voimia, varsinkin yövuorojen jälkeen äiti kärsi kovista migreeneistä ja oksenteli vessassa. Koskaan hän ei valittanut, eikä miettinyt alan vaihtoa. Vaikka vuorotyö vaikeutti harrastamista ja ystävien kanssa tapailua. Äiti lähinnä leipoi ja neuloi, ompeli, luki ja kuunteli musiikkia. Lomilla hän oli enemmän läsnä myös meidän lasten touhuissa.
Äiti oli 16-vuotias, kun alkoi seurustella 17-vuotiaan isäni kanssa. He hitsautuivat yhteen ja olivat pari loppuun saakka. Kun ensimmäinen lapsenlapsi syntyi, äiti oli 49-vuotias ja todella innoissaan isovanhemmuudesta. Hän heittäytyi ihanaksi läsnäolevaksi mummiksi, josta lapsenlapsilla on valtavasti hyviä muistoja. Hän piirsi, ompeli nuken vaatteita, letitti hiukset, leipoi, käytti sirkuksessa ja tivolissa, nukketeatterissa ja puistoissa, kaupoilla ja elokuvissa. Äiti nuortui lasteni kanssa, näytti itsestään puolen, jota en ollut omassa lapsuudessani nähnytkään. Onneksi hän kerkesi puuhaamaan lastenlasten kanssa 19 vuotta, sillä syöpä vei hänet lopulta alle kolmessa vuodessa.
Äiti oli tukipilari. Hän ei pelännyt minkäänlaisia töitä, puhdisti viemärit ja pesi kakkapyllyt, hoiti vatsatautiset, poisti punkit ja tikut iholta. Hän laittoi montaa sorttia ruokaa, leipoi ja hemmotteli herkuilla. Hän kutsui saunomaan, lähti seuraksi puistoon lapsia leikittämään, auttoi siivoamaan, muuttamaan, pesi ikkunat, tarjoutui lastenvahdiksi. Hän oli antelias, rauhallinen, ja ystävällinen.
Toisaalta hän jarrutteli ja pelotteli, ei rohkaissut etsimään omaa alaa ja lahjoja, elämään täysillä ja rohkeasti. Mutta korjaamatonta vahinkoa hän ei saanut aikaan kenenkään kohdalla, seisoi taustalla tukena vaikeimpinakin hetkinä. Olisin toivonut hänelle vielä monia vuosia ja iloisia uusia kokemuksia. Uskon että hänestä olisi kuoriutunut rohkeampi ja vapautuneempi pienellä kannustuksella. Kaikesta huolimatta hän on aina läsnä, usein unissa, ja arkisissakin toimissa elävinä muistoina. Hyvää 73. syntymäpäivää äiti, olisimme leiponeet sinulle kakun, laulaneet ja kukittaneet! Olet vahvasti ajatuksissa.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 