Nojaan kainaloosi sohvalla, tavallisena lauantai-iltapäivänä, kuuntelemme Maustetyttöjä. Tykkäät heidän kappaleistaan, ja onhan niissä karheaa kauneutta. Sinun tuoksusi on tuttu, hupparisi pehmeä poskea vasten. Nousen tanssimaan kolme kappaletta fiiliksissä, silmät kiinni, leijun samassa olotilassa kuin jo kolmannen luokan iltadiskossa. Kaikki on hyvin, elämä pirskottaa valoa ja iloa päällemme. Musiikki vahvistaa hyviä tunteita, on aina voimistanut, ja nostanut pään pystyyn.
Mietin millaisia olimme tavatessamme, ja keitä olemme juuri nyt. Tunnistan sinut helposti, ihan niin kuin itsenikin. Emme ole luiskahtaneet huomaamatta liian kauaksi entisistä haaveista ja tavoitteista. Yhä puhumme asiat halki, etsimme toisesta totuuden, kaivamalla pohjaan saakka. Kipeitäkään huomioita ei haudata hiekkaan, ei kuikuilla kiertoteitä, kohdataan toisemme jossain puolivälissä.
Hiuksesi eivät yllä enää ponnarille, et ole pujottanut renkaita korviisi pitkään aikaan, mutta rintasi ja leukasi kasvavat karvaa, joita ei silloin vielä ollut. Minä purin silloin kynsiä, nyt lakkaan niitä, ne ovat pitkät. Hiukseni ulottuvat edelleen alas selkään tummina, joukossa kaksi harmaaksi vaihtunutta. Tykkäsin kirjoittaa, lukea, hoitaa kasvimaata ja kukkia, kerätä marjoja ja sieniä, samoilla metsissä, tykkään yhä. Teatteri oli sinulle silloin tärkeä, näyttelit ja kävit lenkillä. Olet edelleen luova ja hyvässä kunnossa. Soitit rumpuja, soitat yhä. Luet paljon ja kirjoitat itsekin. Välillä kipuilet, oletko töissä oikeassa paikassa, kuinka se vastaisi paremmin arvojasi. Haluat nähdä Uuden Seelannin, istua kreikkalaisten ystäviemme kanssa iltaa, juosta, uida, kertoa päässäsi seilaavat tarinat kokonaisina joku päivä. Vieraat lapset pörräsivät ympärilläsi, pörräävät yhä. Omasi ovat sinulle rakkaammat kuin kukaan. Olet isä joka lohduttaa, ymmärtää, neuvoo, auttaa, ja halaa. Olet kumppani joka tukee, usuttaa, kuuntelee ja kiittää. Sinä ja minä.
Kun etsimme parasta mahdollista kotia ja koulua lapsille, haastoimme itsemme aivan reunoille. Muutimme maalle, kunnostimme taloa, kasvatimme ja keräsimme ruokaa, kävimme töissä, hoidimme lapsia. Meinasimme uupua remonttiin, töihin, kasvattamisen kiemuroihin ja täydellisen elämän tavoitteluun. Petyimme moniin, joille väärin tekeminen oli helpoin ratkaisu. Surimme kun ystäviä poistui taka-alalle, ja myimme kauniin kotimme. Pidimme omia ja lastemme puolia, lähdimme etsimään rehellistä, oikeudenmukaista, ja onnellista oloa. Jouduimme kulkemaan raskaan matkan, ja vielä sen jälkeenkin luopumaan toisesta unelmien maalaistalosta (hometta). Emme onneksi tienneet edessä olevista haasteista, nuorimmaisen teho-osastojaksosta ja äitini vieneestä sairaudesta, vanhimman lapsen kompasteluista, tai sinun työuupumuksesta. Emme 12 vuodesta vuokralla kerrostalolokeroissa, kaivaten pihaa, puusaunaa, omia ulkorappusia, joilla istua katselemassa sumun laskeutumista ruohikolle.
Olemme tanssineet useissa juhlissa, mökkeilleet Suomen kauneimmilla rannoilla, matkustelleet, tutustuneet uusiin ystäviin, pitäneet yhteyttä moniin vanhoihin. On tiuskittu, raivattu tilaa, paiskottu ikävät tunteet pöydälle. Kumpikin on kantanut vastuunsa, luvannut pyrkiä oppimaan, pysymään yhteisissä tavoitteissa. Meillä on tiivis, yhteen hitsautunut perhe. Nukumme vierekkäin, jaamme salaisuudet, supatamme korvaan tykkäämiset.
Voin katsoa silmiisi ja olla lähelläsi. Voit pitää minua kädestä ja luottaa, että matka jatkuu yhdessä. Emme ole silti kiinni toisissamme, kummallakin on tilaa ympärillä ja vapautensa. Meillä on omia tärkeitä juttuja, omat ystävät ja haasteet, joiden kanssa painia. Toivon että näen silmistäsi tutut ilon pilkahdukset, vitsikkyyden ja flirtin yhä huomenna. Vaalin omiani, jotta meillä olisi hauskaa myös jatkossa. Kumppanuus on kahden tahto ja valinta, arvokkainta kaikista saavutuksista, bonuksena rakkaita lapsia. Meillä on 30 vuoden jälkeenkin toisemme. Voi jos saisimme toisenkin mokoman!
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 