Muutamana iltana on tullut kieriskeltyä patjalla unta vailla, suurien tunteiden kuplassa. Kävin tiistaina haastateltavana, ja tänään tapaan taas toimittajan. Sähköposteja lähettävä ja kirjoittava osa minusta on rohkea ja reipas. Hän kutsuu ihmisiä luokseen, haluaa puhua tärkeinä pitämistään aiheista ääneen, ja näkyäkin omana itsenään. Mutta tuon minän takana on sen toinen puolikas, ujompi, herkempi, pelokas. Tämä osa painii iltaisin sängyssä uhkana vellovan ajatusmassan kanssa. Miksi minun pitää tulla esiin, eivätkö sanat riitä?
Kuka minä oikeasti olen? Mitä minä haluan sanoa? On ollut aikaa ajatella, pyörittää karuselli aina uuteen asentoon. Minusta on moneksi, ja olen itseni pahin arvostelija ja toppuuttelija. Varmasti lapsuudessa kuullut luonnehdinnat (liian villi, omapäinen, “Eemeli”) nousevat edelleen alitajunnasta esteiksi nekin, mutta aikuisena minun pitäisi jo päästä irti siitä häkistä. Miksi edelleen tuijotan peilikuvaani pahalla silmällä? Miksen voisi kunnioittaa ajatuksiani ja olemistani, kuten kunnioitan kaikkia muita?
Olen sekoitus vimmaa ja rohkeutta, vahvaa oikeudenmukaisuuden tajua ja pelokkuutta. Saatan uiskennella melankoliassa, vähätellä saavutuksiani ja kurotella jatkuvasti eteenpäin. Pelkään luonnon tuhoutuvan nopeammin kuin kukaan on osannut laskea, ja suren jo etukäteen kauniin maailman romuttumista. Osa minusta katsoi jo nuorena, että tuho on väistämätön, miksi synnyttää tänne yhtäkään lasta. Sitten rennompi ja lempeämpi puoleni kapsahti kullan kaulaan, eikä kuunnellut hälytyskelloja. Tänään pidän neljää lastani elämän arvokkaimpana osana. Tekisin heidän vuokseen kaiken, ja olen totisesti tehnyt liikaakin.
Kun mietin mistä voin puhua toimittajalle tänään, päällimmäiseksi ilmestyy ihmisten ymmärryksen tarve. Toivoisin että joku maalaismies ennakkoluuloisine ajatuksineen lukisi Dynamiittia novellini, nauraisi heti alussa ääneen, (kuten aviomies eilen sen ensi kertaa lukiessaan) sympatiseeraisi päähenkilöä, ja hämmästyisi kun tämä onkin homo. Toivoisin ennakkoluulojen tipahtavan yltä, henkilöhän elää samaa elämää kuin lukijakin. Toisaalla monen lapsen äiti saattaisi Puhkottu-novellia lukiessaan katsella lapsiaan vieläkin kiitollisempana. Ylipäätään ajatusten avartaminen ja suvaitsevaisuuden lisääminen tekevät hyvää.
On minulla omatkin tarpeet kirjoittaa. Nautin siitä kun päässäni on hiljaista, rauha levittyy kaikkialle kehoon. Jos en kirjoita, ajatukset pakkaantuvat, johdot menevät päässäni solmuun. Kun järjestelen sanoja, järjestelen ajatuksia ja ymmärrän paremmin maailman menoa. Ymmärrän paljon paremmin myös itseäni. Hyvin usein tarinat aukeavat itsellenikin vasta ne lukiessani. Kirjoittaessa olen sen verran toisessa maailmassa, henkilöhahmojeni tunnelmissa, että yllätyn minäkin lopputuloksesta. Ja kun sitten luen valmista kirjaa itsekin ensimmäistä kertaa, näen selvemmin lähelle. Muistan teemat jotka ovat pyörineet päässä, hämmennyksen, surun ja ilon, joita koin menneinä kuukausina. Siellä se oma säveleni soi, jokaisessa tarinassa. Vaikka kirjoittaessa luulin puhuvani jonkun vieraan suulla. Pala minua on jokaisessa sanassa, eikä minun tarvitse sitä hävetä. Tulipahan sanottua, ainakin sanotettua.
Eiköhän tämän päiväisestäkin haastattelusta selviä, ihminenhän se on vieras toimittajakin. Ensi yönä saatan nukkua levollisesti, kuplan puhjettua. Lennätän ilmoille vain suuren toiveen uusista lukijoista. Jospa tarinat kulkisivat uusia polkuja, lennähtäisivät sisään avonaisista ikkunoista, herättäisivät tunteita, lohduttaisivat. Katselisimmepa toisiamme armollisemmin silmin, valmiina kuuntelemaan.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 