Rannalla

• Äiti, minne tuuli meitä kuljettaa?
• Toivottavasti vastarannalle.
• Mutta, onko isä siellä myös?
• On se, kyllä se on.
• Sen lauttaa ei enää näy, äiti.
• Ei se mitään tarkoita. Merisumu peittää näkyvyyden.
• Mutta se näkyi vielä aamulla, eikä sumua ole enää paljon.
• Nyt ei voi kuin odottaa, koita nukkua. Pikkuisetkin nukkuu, ei ne huolehdi.
• Mulla on isää ikävä. Miksi se ei voinut tulla tälle lautalle?
• No kun se ohjaa sitä toista.

Yöllä ranta oli edessä. Ei mikään hiekkaranta, kivikkoinen, siihen löi aallot kovaa. Äiti nosti pikkusiskot ja minä veljen. Meillä ei ollut mitään suojaa, mutta rantaan oli ajelehtinut muutama pelastusliivi. Otimme ne ja omamme, teimme niistä patjat pienille. Lopulta kävimme äidin kanssa maate heinille, hänen huivinsa ohuena peittona. 

Aamulla heräsimme kuuman auringon porotukseen. Toiset meidän lautalla maihin päässeet olivat jo jatkaneet matkaa. Oli jano ja nälkä, muttei mitään mukana. Äiti antoi pienille tilkan maitoa rinnoista, mutta ne näyttivät jo tyhjiltä pusseilta. Katselimme merelle, mutta siellä ei näkynyt mitään. Oli lähdettävä liikkeelle, vaikka emme tienneet edes missä päin kaupunki olisi. Pelko puristi vatsan myttyyn, mutta jano pakotti eteenpäin. Pikkuiset kitisivät, eivät jaksaneet kävellä.

Niin kauan kuin meri näkyi selän takana, kurkin olisiko horisonttiin ilmestynyt lautta. Viimeisen kerran kääntyessäni, merestä kohosi joukko ihmisiä ilmaan. Heissä oli lapsia, naisia ja miehiä, mutta kenestäkään ei saanut tarkemmin selvää. He kohosivat hitaasti kohti pilviä, muuttuen ylemmäs päästyään sumuisiksi. Lopulta näkymä katosi, sylissäni painoi torkkuva pikkuveli. Äidillä roikkuivat tytöt käsissä. En jaksanut edes ajatella, pitkä matka oli vasta alussa.

Advertisement