Isoisän oikea käsivarsi huiteli pitkin vedoin ilmaa, veti jokaisella vedolla viulusta äänen, joka lensi halki salin, unenomaiseen olotilaan uponneen Karrin korviin. Isoisän soolo-osuuden jälkeen lukuisat jouset ja käsivarret liittyivät äänten kuoroon. Sali oli sävelistä raskas, samaan aikaan niin kevyt, että Karri tunsi nousevansa penkistä ilmaan, leijaili sävelasteikon halki, nuotti nuotilta, astui asteikolla ylös ja alas, ponnisti korkealle. Hän katosi, menetti merkityksensä, unohti kaiken. Tämä ääni söi hänet sisäänsä, eikä mikään ollut niin fantastista.
Kun rummut päristivät dramaattisen taustansa jousisoitinten tanssia eturiviin, Karri haltioitui näystä. Kuin viulut ja sello olisivat liidelleet ympäri lavaa. Hänen oli vaikeaa olla päästämättä ääniä itsekin. Hän olisi halunnut koko mieskuoronsa voimin liittyä tähän uskomattomaan hetkeen. Hän näki kuinka taivas repesi loimottamaan, revontulien lieskat löivät taivasta useissa kerroksissa, eri sävyin. Sävelten taipuessa kohti hiljaisuutta, punainen aurinko upposi lavan taa.
Karri tapasi isoisän esityksen jälkeen lämpiön ovella. He olivat sopineet syövänsä illallisen ravintolassa. Heillä riitti puhuttavaa, kumpikin rakasti musiikkia yli kaiken. Isoisä kävi mieskuoron konserteissa, Karri ei jättänyt yhtäkään isoisän esitystä väliin. Mutta isän he jättivät puheista, kuin keskimmäistä sukupolvea ei koskaan olisi syntynytkään. Karri ei antanut isälle anteeksi, ei halventavia puheita, sen enempää, kuin välinpitämättömyyttäkään. Tälle musiikki ei merkinnyt mitään. Ei vaikka tiesi hyvin, kuinka se sai Karrin lentämään, irtoamaan raskaasta ruumiistaan, sulamaan ääneen ja kauneuteen.
Ilta oli muuttunut jo yöksi, kun isoisä nosti Karrin taksin etupenkille, ja pyörätuolin kasattuna takaluukkuun. Vaikka onnettomuudesta oli jo pari vuotta, ei Karri ollut uskaltautunut itse rattiin. Tärkeämpää oli että hän uskalsi ylipäätään elää, ilman raajojensa entistä voimaa. Onneksi voimaa oli monenlaista.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 