Lapsesta saakka äiti varoitti minua törmäämästä karhuihin, koska 5-vuotiaasta asti samoilin paljon metsissä yksin. Joskus oikein toivoin, että näkisin karhun, mutten nähnyt vilaustakaan. En osannut pelätä sen liikkumista samoilla mannuilla, mutta jotain muuta pelkäsin. Ja siihen pelkoon olin saanut syynkin.
Ensimmäisen kerran kummallinen ukkeli jututti minua ja kaveriani metsän laidassa, kaiveli samalla housujaan. Hän yritti pyytää meitä mukaansa, mutta käännyimme vaiston varassa toiseen suuntaan. Toinen päästään vinksahtanuti mies jahtasikin hetken aikaa metsässä, muttei pysynyt onneksi perässä. Nuorena minua ahdisteli useampi tapaus, milloin missäkin baarin nurkalla notkuessaan, juna-asemalla jne. Miksihän äiti ei miehistä keksinyt varoittaa?
Tein graduni uusshamanistisesta terapiasta, ja annoin terapeutin rummuttaa itsenikin matkalle, vaikken sellaiselle uskonut pääsevänikään. Makasin jonkun aikaa lattialla rummutusta kuunnellen, ja pidin itseäni typeränä. Kunnes keskelle kirkkaita ajatuksiani ilmestyi lapsuuteni mökin vanha tervattu puuvene. Ihmettelin mitä se silmissäni tekee, ja samalla humpsahdin veneen kyljestä pehmeän maan sisään. Hortoilin mullan hajussa pimeässä, ja kerroin ääneen terapeutille, etten näe täällä mitään. Ja samalla jo katsoin suoraan jonkun tummiin silmiin. Kylmä ja kostea kuono tuli aivan kiinni nenääni, ja ymmärsin karhun haistelevan itseäni. En pelännyt yhtään, olin ymmyrkäisenä ihmetyksestä. Sanoin mutisten terapeutillekin, että tähän tuli nyt karhu. Seuraavaksi olin karhun sylissä, ja se heilutti minua, tuntui kuin tanssisimme. Sen jälkeen se tassutteli kauemmas, katsoi vielä taaksensa, ja poistui. Aloin itkeä, olisin halunnut sännätä sen mukaan, mutta lohduttauduin ajatuksella, että se on nyt voimaeläimeni.
Tänäkin aamuna olin metsässä ennen kuutta, aamun raukeassa valossa. Niin kuin monesti aiemmin, tunsin välillä että minua katsellaan. Näiden 45 vuoden aikana metsissä, olen löytänyt tuoreen karhun läjän (niistä ei voi erehtyä!), karhun tassun jäljet kevään viimeisillä hangen rippeillä, ja kerran on metsästäjä tullut kysymään minäkö soitin nähneeni juuri karhun. Se oli kuulemma liikkunut ympärilläni, mutten minä siitä ollut soittanut, kun en ollut nähnytkään. En pelkää karhuja, mutta edelleen pelkään, että joku luonnostaan vinksahtanut mies ilmestyisi ahdistelemaan. Sitten rauhoitan itseni ajattelemalla, että ehkä metsä kello kuusi aamulla ei ole ensimmäinen paikka vaania naisia.
Metsä saa minut hymyilemään, tuntemaan itseni terveeksi, selväpäiseksi, ja antaa fyysistäkin kuntoa. Sieltä löydän eniten tarinan alkuja ja loppuja. Metsä on rakkain paikka maailmassa, se vetää minua puoleensa. Tänään päätin ilmoittaa tärkeän toiveeni ääneen, että se olisi kerran tullut tehtyä, eikä jäisi tekemättä. Minä toivon kuolevani kirjaimellisesti saappaat jalassa metsässä, vanhana ja onnellisena. Toivon että minut tuhkataan, ja tuhka ripotellaan metsään, kauniiseen ja rauhalliseen paikkaan. Sellaiseen, jossa karhutkin tapaavat kuljeskella.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 