Ahnehtija

Olen metsässä aamulla ennen kuutta, vielä kun on viileää. Jätän auton tuttuun paikkaan ja askellan kohti hyvännäköistä kumparetta, jossa mustikanvarpuja piisaa sinisenään. Poimin ajatuksissani muutaman litran, kunnes alan erottaa lintujen tsirkutuksen ja puiden huminan joukossa jännää puuroutuvaa puheensorinaa. Otan ämpärini ja laskeudun kumpareen taakse, mistä aukeaa näköala suon reunaan. Siellä rajalla kyykkii äkkiseltään pääteltynä kolmisenkymmentä kirjaviin pukeutunutta pikkuihmistä. Onko joku koululuokka tullut bussilla marjastamaan jo ennen koulun alkua?

Kävelen alamäkeä lähemmäs porukkaa, olen utelias. Hyvin ahkerasti he kaikki kyykkivät ja noukkivat mättäissään, jutellen toisilleen eri ryhmissä. Vaikka kuinka terästän kuuloani, en saa sanoista selvää, ne eivät ehkä olekaan suomea. Heidän keruuastiansakaan eivät ole tuttuja sankkoja, vaan molemmilla olkapäillä roikkuvat isot kankaiset pussit, joihin he vuorotellen viskaavat kouriinsa poimimat mustikat.

Olen päässyt jo parin metrin etäisyydelle huomaamatta, mutta sitten ensimmäinen heistä kääntyy ja säikähtää. Minäkin säikähdän, sillä mitään lapsia nyt loputkaan kääntyvät marjastajat eivät ole. Heillä on uurteiset, pienet ja kellertävät kasvot, ja pikimustien paksujen kulmakarvojen alta tuijottavat tummansiniset pyöreät silmät. Suut näyttävät karpaloilta, ja kouratkin ovat littanaksi puristetun lakan näköiset, oranssit lohkokuvioiset tassut, meitä lyhyemmillä sormilla ja pienillä kynnenpaloilla.

Kauempaa en heitä kerkeä hämmästelemään, he astuvat kiireesti edessään olevaan ojaan ja putoavat sinne näkyvistä. Kurkistelen reunalla uskomatta silmiäni, mutta vaikka astun ojan pohjalle näkemääni todistamaan, en pääse putoamaan yhtään syvemmälle. Poljen oikealla jalalla ojaa kunnes kaadun nurin, ja mustikkani karkaavat kuin äskeiset poimijat.

Kävelen eestaas suon reunaa, varvut ovat tyhjiin kerättyjä. Nostan hassua pientä töppöstä ylös, kun eteeni ilmestyvät ruskeat pitkät jalat. Leveän rinnan yllä näkyy hirven turpa, ja harmistuneen, kärsimättömän oloiset silmät. Ymmärrän ottaa melkein tyhjän ämpärini ja kääntyä kannoilleni. Nousen rivakasti mäennyppylän ylös ja suorin autooni. 

Kurkistan taustapeilistä säikähtynyttä naamaani, jossa aivan varmasti on aluksi silmien tilalla tummina kimmeltävät mustikat. Kun ravistan epäuskoisena päätäni ja suren äkillistä hulluksi tuloani, omat harmaat silmäni palaavat. Käynnistän auton ja päätän ajaa kotiin niin nopeasti kuin pääsisin, tiedä mitä tässä muuten vielä tapahtuisi. Onhan noita marjoja jo kaksi pakastinta pullollaan, turha ahnehtia enempää, kerätköön toiset loput.

Advertisement