Koski pärskyy ja tyrskyy, aallot puskevat rannoille vaahtoa. Seison paljain varpain isolla kivenlohkareella, valvottuani yön, odotettuani tätä aamuaikaisen valon kajoa. Veden kohinan ja pauhun yli yltää vain lokin korkea kiljaisu.
En ole viikkoihin nukkunut kokonaista yötä. Silmät eivät kestä päivänvaloa, vain aamun ja illan pehmeämpää kajastusta. On ollut niin paljon ajateltavaa.
Minulla oli hänelle nimi valmiina, vaatteet ja puusta punottu sänky. En malttanut odottaa että saisin viedä hänet kotiin, työntää vaunuissa puistoihin, nuuhkia hänen pientä päätään, pitää kämmenellä jalkapohjiaan. Olin ääriäni myöten hänen.
Viikko lasketun ajan jälkeen vatsa vaikeni, ei heilunut tai hikotellut enää. Pieni verinen vuoto säikäytti ja ajoin taksilla sairaalaan. Lääkäri totesi istukan irronneen, ja minun tyttöni kuolleen. En ollut tuon kuultuani enää läsnä, vaikka ponnistelinkin vauvan vatsasta ulos. Niin täydellisen kaunista lasta en ollut nähnyt. Tytöllä oli tumma pitkä tukka, pieni nenä, suloiset huulet ja korvat. Kymmenen pientä sormea, kymmenen valkeaa varvasta, pyöreät polvet, pehmeät kyynärpäät. Vaikka kuinka kauan katsoin, ei rinta kohonnut kertaakaan.
Sain lääkkeitä maidon nousun tyrehdyttämiseksi, mielialan tasaamiseksi, ja nukahtamisen helpottamiseen. Purkit ovat avaamatta keittiön pöydällä. Minä istuin lämpimän suihkun alla parikin tuntia, annoin maidon valua, päättymättömien kyynelten virrata, unien kartella. Kunnes en itkenyt enää. Näin pikkuiseni matkanneen toiseen maahan, minun tarvitsi vain kiirehtiä perään.
Kuulen miten hän itkee rinnoilleni, haluaa äidin syliin, nukahtaa hyräilyyn. Kulta minä tulen, läpi lainehtivan ja vaahtoavan veden ja aamun ensimmäisen valon. Älä itke enää, en jätä sinua yksin koskaan. Tästedes olen sinun.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 