Onpahan mitä odottaa

Isä ei tule koululle juhlaan, vaikka vielä aamulla lupasi tulla. Taas siltä on lipsahtanut, istuu varmasti kotimatkalla terassilla. Menen varmuuden vuoksi kauppaan, ja ostan riisipiirakoita, munia, margariinia ja mehua. Kassa katsoo vähän pidempään, kun avaan stipendikuoren, ja maksan sileällä oranssilla viisikymppisellä. Eipä ole tärkeämpääkään ostettavaa.

Terassi pullistelee aidankin yli, tuoppeja nousee ja tupakkaa palaa, ääni kuuluu jo korttelin takaa. Isä ei istu siellä. 

Puukerrostalon tiestä rajaava syreeniaita kukkii. Taitan pari oksaa, niin mulla on huoneessa oikea tunnelma. 

Jo rapun alaovella kuulen Loirin huilumusiikin, ja siitä tiedän isän tunnelmat. Eteisessä vedän liian ahtaat, vanhat converset pois jaloista, pikkuvarpaisiin on hankautunut rakkulat. Siellä isä istuu olkkarin lattialla piippu suussa, villasukissa ja boksereissa, punaviiniä lasissa. 

• Siinäkö sä oot istunu aamusta asti? Et sit tullukaan niinku lupasit. Mä sain stipendinkin, ja pidin sen ysin ainoon puheen. Kuulet sä?
• Ää. Mul on huono päivä. En mä sinne viittiny tulla murjottaan. Mut onnee.
• Just. Et vissiin oo kokannu mitään?
• E. Kato jos siel ois munia vaikka.
• No ei ollu aamulla, hain kaupasta.

Isä rojahtaa makuulleen, viinin loppu lorahtaa lasista lattialautojen rakoon, mutta en jaksa välittää. Siivotkoon ite, tai olkoon siivoamatta. Mulla alkoi kesäloma, vaikka menenkin jo parin päivän päästä hautausmaata kitkemään, saanpahan rahaa. Elokuussa ois pino kirjoja ostettava. Vielä kun jaksais lukion käydä, pääsis omaan kämppään. Kuuntelis omaa lempimusaa ja ostais aina jääkaapin täyteen ruokaa, pitäis maljakossa tuoreita kukkia. Onpahan mitä odottaa.