Kerrostalon katolle Länsi-Puijolla on kiivennyt pieni poika. Hän kävelee aivan katon reunalla, käsillä tasapainotellen, hullun rohkeana. Hän näkee kauniin kotimaiseman, järven saarineen, metsäiset kukkulat. Sinne hän haluaisi soutaa joku aurinkoinen päivä kalastamaan, mieluiten ukin kanssa, vaikka tätä ei enää olekaan.
Tänään hän on intiaanipäällikkö Suuri Kotka. Hän ymmärtää kaikkien eläinten puhetta, ei eksy metsään missään tai milloinkaan. Ja mikä kaikista parasta, lentää hän osaa. Hiukset lepattavat tuulessa, piha alapuolella näyttää pieneltä. Kauempana tiellä kulkee ihmisiä, mutta ne eivät näe Suurta Kotkaa, koska hän pystyy olemaan myös näkymättömänä.
Parvi lintuja ohittaa katon, eikä poika irrota niistä katsettaan. Hän ihastelee siipien vakaata asentoa, sitä miten ilma kantaa. Jos nyt lähtisi kotiin, kerkeäisi vielä lämpimälle ruoalle ilman tuperrapinoita, tukkapöllyä ja kotiarestia. Mutta hinku taivaalle lintujen perään on niin kova, että poika oikoo jo käsivartensa suoriksi, leyhyttelee lämpöistä ilmaa.
Tuuli pyöräyttää järven tuoksun Suuren Kotkan sieraimiin, jossain viheltää laivan pilli. Sitten pihaan kävelee Ossi uutta autoaan narusta kiskoen, hän on menossa hiekkalaatikkoa kohti. Poika huutaa kaverilleen, ja hyppää lentoon. Mahasta ottaa, hiukset lepattavat ja siivet kantavat, kunnes pieni mies on maassa. Ossi alkaa itkeä.
Suuri Kotka työntää kätensä läpi pilven haituvista, suuntaa kohti järvestä nousevaa saarta. Sinne hän pystyttää tiipiinsä, ja kalastaa rannan suurelta kivenlohkareelta monta pulskaa ahventa. Miten mukavaa, että ukkikin on paikalla.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 