Tatu oli pienikokoinen poikalapsi, joka tykkäsi hullutella puiden oksissa, syödä karkkia, paukutella äänekkäitä pieruja, ja peuhata elukoiden kanssa. Olisi hän tykännyt leikeistä toisten lastenkin kanssa, mutta nämä eivät tykänneet hänestä. Ehkä siksi kun hän oli niin pieni, tai kun hänellä oli oikean silmän parina lasisilmä. Tatu oli kaiken kukkuraksi maalta, eikä osannut puhua samaa murretta toisten kanssa.
Siksipä Tatu leikki paljon yksin pihoilla, kulki puistoissa, etsi aarteita, rakensi piilomajoja, ryömi putkissa ja talojen alla, ja vakoili aikuisten touhuja pihavajoissa ja rappukäytävissä. Hän käytti ulkona naapureiden koiria, ja paijaili lähistön kissoja. Vanhat papat ja mummut pitivät häntä söpönä ja antoivat namuja.
Tatu söi kotoa banaanin ja nappasi leivän kannan taskuunsa. Kotona oli hiljaista, vanhemmat taas töissä. Pyyhe osui silmään kuivausnarulta, ja Tatu veti sen alas, laittoi kaulaansa. Sitten vain polkupyörä pihalta alle, ja suunta kohti lampea.
Sorsat jo odottivat kaveriaan, tottuneina leivänmuruihinsa. Kun murut katosivat kilvan nokkien veden pinnalta, linnut unohtivat ruokkijansa. Ne lähtivät lipumaan lammen toista reunaa kohti. Tatu halusi mukaan, ja heittikin vaatteensa hiekkaan. Päälle jäivät vain sammakkokuvioiset pikkuhousut. Niiden lahkeet lerpahtivat veden painosta, ja pian oli poju jo tutkimassa lammen pohjaa. Sukeltaminen oli mukavaa, ei tarvinnut painaa varpaita mutapohjaan.
Aurinko uitti säteensä matalaan lampeen, ja koristi kauan sitten uponnutta puunrunkoa. Oksat olivat kasvattaneet levää pintaansa, ja pieniä kaloja parveili rungon kimpussa. Tatu hoksasi yhden oksan haaran, joka oli kuin mummon käppyrä sormi, kutsumassa häntä lähemmäs. Yksi pinnasta imaistu ilmakupla keuhkoihin, ja Tatu suuntasi kohti puun houkuttelevaa sormea.
Pienet kalat päästivät pieniä kuplia, pojan kuplat olivat suurempia. Simpukoista ei irronnut kuplaa ollenkaan. Rapu näytti kulkevan nurinpäin kivien väliin luolaansa. Mikä lie oksanpätkä tarttui Tatua pikkuhousuista. Puu tuntui ottavan hänet syliinsä, eikä sukeltaja enää ennättänyt pintaan. Vähän aikaa tuntui kummallista painetta rinnassa, mutta sitten kaikki oli kirkasta ja kaunista. Kuin Tatukin olisi saanut pyrstön ja evänsä, niin sulavasti hän ui kalaparvien ja sorsienkin mukana. Vesi oli lämmintä, eikä sukeltaja malttanut odottaa vedenalaisten aarteiden löytämistä. Auringon valo taittui jopa lasisilmästä nyt kuin oikeasta. Hän oli uusi kuningas lammen valtakunnassa.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 