En tahdo uskoa sitä, enkä varsinkaan puhua siitä, ei sitä oikeasti olekaan. On vain varjo, oletus entisestä normaalista, kaiku, joka seuraa ja kiertyy ympärille. Ei siinä ole järkeä, ei alkua tai etenkään loppua. Se on muodoton, tunkkainen, alati kasvava. Se ei kysy mitään kun tulee, eikä lupaa lähteä tiehensä. Sillä näyttää olevan omat ehtonsa, joilla se nujertaa, kuiskailee, maalaa maiseman harmaalla.
Se joka olin aiemmin, on pieni ressukka nurkassa. Tämä nykyinen on valtavan viitan voimilla leijuva surkeuden olotila. Ihan hetken kerrallaan saan haukata happea ja joskus tuntea iloa. Sitten olen taas sen hampaissa roikkumassa, jalat eivät tavoita lattiaa, vaan sojottavat kohti kattoa. Pää roikkuu maassa, kasvot viiltyvät haavoille, nyrkeissä ei ole voimia.
Olen kaivon pohjalla, pelkään veden nousua, mutta myös janoa. En saa unta, ja jos saan, se on sama uuvuttava maraton joka kerta.
Makaaminenkin sattuu, kun on liian kauan paikoillaan. Hiljaisuus riipii korvia, kun kaipaa jonkun puhetta.
En tunne tätä päässäni kulkevaa haamua, en halua sitä tähän asumaan. Toiset eivät enää tunne minua, katsovat kuin aavetta, pakenevat nurkista.
Jos kerron että pelottaa, putoan polvilleni ja paljastan miten ahdistaa, katoaako maa alta, huominen kokonaan horisontista? Vai voiko joku auttaa, ottaa tähän osaa, suunnata pientä valoa, olemassaolollaan? En tahdo hajota!
(Tämä, kuten Poissa, on omistettu kahdelle masennuksen murjomalle läheiselleni.)
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 