Poissa

Lämpö ja valo ovat poissa, tutut polut kadoksissa, ei edes tienviittoja. Johonkin mutkaan olen pimeässä päätynyt, mutten enää paikoillani pyörittyä muista mistä päin tulin, tai mihin nyt pitäisi poistua.

Ihan vieraat talot ympärillä, liian korkeat ja tuuheat puut varjoina. Ei tuttuja ääniä, tuulen henkäystä, meren tuoksua. Piilossa ovat eläimetkin, ei näy edes jälkiä. Loputon aita tien reunalla, mutta ei missään porttia.

Otsalampun valokiilassa etsin tutunoloista ovea, mutta vastaan ei tule sellaista. Vilu nipistelee jo ihoa, keho kaipaisi unta, mutta mieli vaeltaa eksyneenä ja alan panikoida. Jospa tälle ei tule loppua.

Herään päivällä kotoa, en muista yöllistä seikkailua. Kengät ovat kurassa, otsalampusta loppunut patteri, päästä katkennut muistinauha. Jossakin olen haahuillut, kaatunutkin, kämmenet ovat ruhjeilla. 

Juon mustaa kahvia, kopautan purkista pohjaan juuttuneita viimeisiä lääkkeitä. Onko niistä edes mitään apua, ajatukset kiertyvät, seuraavat pyörrettä, sakkautuvat. Kädet tiskaavat kuppia, peilistä tuijotttavissa kasvoissa on muisto jostain tutusta. Tämän olennon rakenteissa olen jumissa, eksyneenä arkeen, joka on vain toistuvia rutiineja. Ei tunteita,  kanssakulkijoita, ehjiä muistoja, kantavia toiveita, tai unia. Poissa. 

Voiko joku kertoa, onko huomista?

Advertisement