Auringon, tuulen ja sateen haalistamat hirret näkyvät syreenipensaiden takaa. Viimein, ajattelin jo eksyneeni, kun polkukin oli niin kovin kapea lopun matkaa. Nokkosia kasvaa kaikkialla, parissa omenapuussa on jo pienet raakileet. Unessa näkemäni kiikku ja iso lintulauta puuttuvat, mutta oliko niitä pihassa koskaan ollutkaan, en enää muista.
Mökin ikkunat ovat ehjät ja ovikin lukossa, ei tänne kai ole osannut kukaan. Saunan rapun alla on edelleen kämmenen mentävä kolo, josta vedän pienen muovipussin. Avaimessa roikkuu siskoni siihen sitoma perhonen, muovinen avaimenperä, suklaamunan sisältä kuoriutunut. Mökin ovi on kosteudesta turvonnut, narisee ja panee vastaan, kun vedän sitä ulos.
Eteisessä ei tuoksu enää isältä, tervalta ja tupakalta. Pölyinen kuiva ilma liikahtelee auringon valossa sitä mukaa kuin astun siihen sisään. Kaikkialla ympärilläni leijailee pölyhiukkasia, ylempänä näen hämähäkinseittejä, kuivuneita ampiaisia, lattialla hiiren kakkaa. Puuhellalla on tuttu kahvipannu ja emalikattila, koukussa roikkuvat minun ja siskon tekemät patalaput.
Istun pöydän ääreen penkille, kuulen miten äiti tulee kiireisin askelin tossuineen kammarista aamutoimiin. Isä kiikkuu, jalakset painuvat vuoroin eteen ja taakse, sanomalehti rapisee. Pian tuoksuukin kahvi ja puuron pulputus tuo veden kielelle. Tekisi niin mieli syödä ja käydä penkille pitkäkseen. Nousen silti kammarin ovelle, kurkistan mitä sinne on jätetty paikoilleen. Vain korituoli, jonka punokset ovat jo rispaantuneet, ja seinälle ryijy, josta kukaan ei koskaan pitänyt.
Muistan missä kohti puutarhaa kasvoi ennen raparperiä ja ruohosipulia, ja löydän niitä rikkaruohojen joukosta vieläkin. Poimin niitä niput kassiini, ennen kuin pujotan avaimen takaisin rapun alle. Samalla kuulen jo naapurin äijän lähestyvän apujoukkoineen. Jään hetkeksi tontin rajalle todistamaan, miten puskutraktori kaataa mökin ja saunan lautakasoiksi. Uusi mökkikylä yltää pian tontin perälle, ensimmäisissä mökeissä on jo lomailijoitakin.
En minä yksin tässä mökissä olisi viihtynyt, turhaan vanhemmat tämän minulle säästivät. Olisivat vain myyneet pois jo siskon sairastaessa, lähteneet itse edes kerran lomalle. Mutta isän tuntien voin kuvitella, että hän halusi minun vielä kerran muistavan kaiken kuin silloin ennen: uudet perunat, kirpeänmakeat omenat, siskon laulamassa, ja vanhemmat viltillä kahvilla. En minä sitä unohtaisi, kaikki on kuin ennenkin, viimeistään unissa.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 