Uitan jalkoja Jyskyjärvessä, Vienan Karjalassa, keskikesän auringon paahteessa. Järvi on tummansininen kuin yötaivas, ja kimmeltääkin auringossa kuin omia tähtiään välkytellen. Mummon hirsimökki kohoaa selkäni takana, ympärillään iso kasvimaa ja kukkiva puutarha. Tämä maisema on unissani tuttuna, vaikka reissaisin kuinka kaukana. Tuossa lautaveneessä soudimme ukkini kanssa verkkoja kokemassa, ja tuohon pieneen saareen hautasimme pystykorvamme serkkujen kanssa.
Aallot huuhtovat eteen unohduksiin painuneita muistoja, vaikka rikon pintaa laskemalla lättänien kivien loiskauttamia leipärinkuloita. En saa enää niin montaa kuin lapsena. Näen isän, joka lähti 30 vuotta sitten etsimään parempaa elantoa Suomesta. Muistan äidin, joka sairastui pahemmin jokaisesta puolisonsa poissaolon vuodesta. Kun vietimme hautajaisia, ei ollut edes osoitetta, johon lähettää korttia.
Äidin jälkeen kasvoi omakin tahtoni matkustaa. Isovanhemmat itkivät, tiesivät kokemuksesta, että lähtijät unohtavat juurensa. Niin minäkin tein, isääni etsiessä, uusia paikkoja tutkiessa. Vuodet vain juoksivat edellä, mitään en löytänyt, isää tai uutta kotia. Kaikesta uteliaisuudesta ja tiedosta turpeana kaipasin vanhoja mantuja ja kasvoja. Ruovikon heiluntaa Jyskyjärven rannoilla, tuulen suhinaa koivuissa, palavien halkojen rätinää kahvipannun alla, ja mummon kurttuisia kämmeniä karheina omilla poskilla.
Järvi läikyttää vettään, antaa aaltojen soida. Pääskyt lentävät vastapäiselle rannalle, mutta palaavat pesilleen eväitä nokassa. Minä palasin ilman tuomisia, mutta ajoissa. Mummolla pysyy vieläkin kuokka kourassa ja pulikka toisessa.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 