Huone on hämärä ja kylpyvesi lämmintä, nukuttaa. Istun kivellä ihan aaltojen juuressa, järvi välkkyy valossa. Tuuli työntää aaltoja voimalla, ne kulkevat ylitseni rintoihin saakka. Sitten peruuttavat, lämpenen auringosta.
Työnnän suurta kivenjärkälettä ylämäkeen, pois kulkureitiltä. Se on niin raskasta, keho taipuu kivusta. Murikka liikkuu, olen voimakas.
Laitumen aidasta on katkennut lauta, pari lammasta puskee vatsaani painollaan. Puristan niiden pehmoisen takkuista kaulaa käsissäni, käännän ne ympäri, ja työnnän takaisin laitumen suojaan.
Istun veneessä, joka halkoo suuria aaltoja, vene pomputtaa minua ilmaan ja takaisin, tuntuu halkaisevan kehoni kahtia.
Olen alasti veden alla, ponnistan viimeisen kerran, vailla pelkoa ja kipua. Tunnen kämmeneen pään ja karvoja, sitten saan kiinni liukkaasta lapsesta. Kaksin käsin nostan hänet veden alta uuteen maailmaansa. Hän ei rääkäise, hengittää omin avuin ja tuijottaa minua. Nyt tutustumme, lepäämme ja tankkaamme ravintoa. Myöhemmin kasvat ja joudut ponnistelemaan, maltat vain uskoa, voima on sinussa!
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 