Usvaa ja hämyä

Tasan kaksi vuotta sitten elokuussa postasin naamakirjaan ensimmäisen kerran, että multa ilmestyy esikoiskirja lokakuussa. Olin pidätellyt riemua silloin jo pari kuukautta, kuin varuillani, että jotain ehkä menisi mönkään kuitenkin. Olinhan jo pari vuotta kirjoittanut pidempiä tarinoita, odotellut kustantamoilta turhaan lupauksia. Nuo blogiin kirjoittelemani lyhyet novellit olivat syntyneet siihen nähden hetkessä. Ne olivat spontaaneja, mieleen pulpahtaneita, osin alitajuisia pätkiä, joita kuulin. Sen kun nappasin sanoja ylös mielen päältä. Tuntuikin oudolta, että juuri ne kelpasivat ensin kansiin.

Kahdessa vuodessa on tapahtunut paljon. “Huojua” oli ohut, sen yli pursui lisää tekstiä. Olin jatkuvasti kirjaamassa ylös uusia tarinoita. Kansiin pääsi kolme kokonaisuutta lisää. Silti jotain tuntui puuttuvan, millään tekemisilläni ei ollut merkitystä. Alkuperäiset pitkät tarinani muokkaantuivat aina vain uusiksi, luetin niitä lukuisilla ihmisillä, korjailin ja tuskailin. Ympärillä jylläsi korona-aallot, syttyi sotakin, puoli vuotta sitten. 

Itseltäni salaa painuin jonnekin tummaan taustaan. Enää se ei ollut vain kirjoittaminen, mikään muukaan ei tuntunut oikein miltään. Niin kuin tahmea ja kylmä hyhmä olisi hiipinyt sisään, aloin pelätä ja väsyä, jähmettyä peiton alle sänkyyn. Tuntui että olen yksin valtavan kokoisessa maailmassa, joka jyrää ja melskaa, eikä välitä minusta tuon taivaallista.

Kesä joka aina on hellinyt mieltäni valollaan ja lämmöllään, sai minusta vain hennon otteen. Taisin itkeä päivittäin. Kuitenkin kaikkien niiden itkujen jälkeen, sielu tuntui huuhtoutuneen. Pikkuhiljaa pienetkin arkiset asiat saivat hymyilemään. Tuntuu kuin ymmärtäisin vasta nyt, miten paljon minulla on kaikkea hyvää. Olen varmasti osannut iloita ennenkin, mutta tämän puolen vuoden masentuneisuuden jälkeen näen asiat kirkkaammin. Turha jännittäminen, kaikenlainen esittäminen, ja rajoittava pelkääminen on jäämässä taa. 

Vuosikymmenet syksy ja talvi ovat saaneet minut säikkymään pimeää ja kylmää. Nyt en enää muista, miksi ajattelin niin. Tällä kertaa otan ne avoimin mielin vastaan. Sytyttelen kynttilöitä ja lämmittelen leivinuunin tulta katsellen. Nautin sateista, ne nostavat sienet metsiin. Odotan iltojen hämyä, saunomista lyhdyn lempeässä valossa. Lokakuussa syntyneenä otan uusia haasteita vastaan. Niin kuin viidennen kirjanikin, sen pisimpään työstetyn, kahden pitkän tarinan paketin. Vaikkei se muuttaisi maailmassa mitään, se on pitkäaikainen haaveeni, joka viimein toteutuu. Vasta sen kansiin saatettuani, vapaudun kunnolla uuden äärelle. 

Alussa huojuin, kevään ja kesän aikana menin rikki. Uutta ei synny, ennen kuin entisestä päästää irti. Niinpä vuoden 2020 lokakuun Huojua oli matkan alku, 2022 lokakuun RikkoNAISIA on tätä hetkeä. Mitä tulevaisuus tuo, on usvan peitossa, niin kuin kuuluukin. Matka jatkuu!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s