Näkyjä

Tyhjensin työpöytäni, en jättänyt sille edes kynää. Karjalaisen mummini Singer ompeli aikanaan lukuisat vaatteet, päärmäsi pyyhkeet ja lakanat. Vuosikymmeniä se on ollut vain lakkapinnaltaan kulunut pöytätaso. Eilen se oli niin kaunis ja houkutteleva, että laskin sille kannettavani kuin kokeeksi. Avasin koneen, ja yllätyksekseni myös sanat alkoivat juosta päästä ruudulle. Niin kuin ne olisivat viimein saaneet tarpeeksi lepoa kivien koloissa, sammaleisilla mättäillä, marjoja notkuvien varpujen alla torkkuessaan.

Sitä on onneksi niin intuitionsa vietävissä. Metsän kutsuessa, minä en mieti, vaan menen. Vietän siellä toisten mielestä hullun paljon aikaa. Välillä keho on väsyksissä, kipuileva ja painava ruumis. Silti tuohon pehmeään huminaan on päästävä taas aamulla. Unohdan siellä kaiken muun, poimin, mitä eteeni annetaan. Katselen metsälammen päällä leijuvaa usvaa, jonka tunnen täyttävän päänikin.

Annoin itselleni aikaa, anteeksikin, etten kuullut sanaakaan. Ei tarinoita, tuokiokuvia, laukkaavista mielikuvista puhumattakaan. Aluksi pelkäämäni tyhjyys teki ajan kanssa itsensä tutuksi. Se asettui ympärille, en enää kiinnittänyt siihen huomiota. Terapeutti muistutti, eikö luontokin lopulta täytä jokaisen tyhjän tilan. Mietin horsmaa ja vatukkoa, alastomaksi hakatun aukion pelastajia. Muistin korvasienet ja heiveröiset puuntaimet. Opettelin luottamaan.

Katselin työhuonetta, josta esikoinen pakkasi kimpsunsa, muutti taas kerran omilleen. Tyhjensin turhat tavarat kaappeihin, jätin paikat vain yhdelletoista kasville levittäytyä tilaan. Huoneesta tuli pieni viidakko, jonka keskellä nökötti yksinäinen, paljaaksi putsattu ompelukone. Vaihdoin sen ääreen ukkini vanhan työtuolin, vanhempieni asuntoon unohtuneen. Istahdin sen liukkaalle pinnalle, keinutin Singerin poljinta, ja astuin tarinani metsään. Tuskin havaittava polku aukeni eteen, johdatti metsän läpi lammen rantaan. Siellä muutuin erakoksi, joka olin pitkältä tuntuneen ajan jälkeen taas.

Tottakai piti mennä metsään, viipyä siellä tarpeeksi kauan. Muuten en pystyisi solahtamaan erakon elämään, en tuntemaan hänen metsäänsä. Nyt minulla on taas kaksi kotia, molemmissa metsä. Eikä ole montaa niin tärkeää asiaa, kuin kirjoittaa, varsinkin metsästä. Joku päivä kerron teillekin tarinan “Näkyjä”.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s