Muistoja äidistä (k. 10.12.2016)

Äiti kertoi hiljaisella äänellä, että oli kärsinyt pahasta närästyksestä, ja myöhemmin vaikeista sappikohtauksista. Hyvin sujuneen sappileikkauksen jälkeen tuli soitto, että rakon pohjassa kasvoi jo syöpä. Piti kuvata minne se on kerennyt lähettää etäpesäkkeensä. Niitä löytyi keuhkoista ja vatsan alueelta. Keuhkojen kasvaimet pienenivät aikansa hoidoilla, mutta vatsan pesäkkeisiin ei saatu otetta. Ne kasvoivat niin ikävissä paikoissa, ettei niitä voitu leikata. Aluksi äiti tunsi vain kananmunan kokoisen möykyn navan alla. Pian möykkyjä oli kaksi, ja niiden kasvuvauhti nopeampi kuin sikiöillä. 

Äiti oli alistunut taudin tuomioon. Hän koitti kohdata pelot lukemalla hengellisiä kirjoja. Eräänlaisen rauhan hän saavuttikin. En olisi itse pystynyt samaan. Mielikuvissani kiljuin kauhusta ja ripustauduin oljenkorsien varaan. Olisin etsinyt jokaisen hokkuspokkustelijan, joka olisi mainostanut itseään syövän voittajana. Luultavasti olisin juonut vain orasmehuja ja koittanut nielaista sisääni kaiken maailman valon. Paniikki olisi seurannut kannoillani joka tapauksessa. 

Kun äiti nukkui, katselin häntä alkuun pitkät tovit, vain painaakseni mieleen hänen kasvonsa. Ne eivät enää näyttäneet entisiltä, mutta uutta lämpöä ja kunnioitusta koin niitä ihmetellessäni. Niin kuin hän olisi menneinä vuosina harjoitellut hiljaisuutta vain tätä silmällä pitäen. Viimein hän makasi paikoillaan, kiirehtimättä minnekään, hoitamatta askareita, mutta niin väsyneenä, ettei jaksanut jutella. Äidin kasvot olivat terävöityneet, ne muistuttivat enemmän häntä nuorena. Silmät olivat suuremmat, niiden vihreys hämmästyttävä. Muistin kasvojen painanteista hänen vanhempansa. Kuulin radiosta hartaushetket, vedettävän seinäkellon raksutuksen, ja haistoin mummin vastaleivotun kalakukon. Kaipasin lapsuuden viikonloppuja, kun olimme perheenä mummin ja ukin luona kylässä, ajalta karanneessa rauhallisessa kuplassa. Silloin kaikki tuntui etenevän liian hitaasti, ja nyt palaisin niihin päiviin hyvin mielelläni.

Siinä missä äidinäiti menetti viimeisenä vuotenaan muistinsa, kysyi uudelleen ja uudelleen missä hänen miehensä on, äiti muisti kaiken loppuun saakka. Mummi itki lohduttomana joka kerta, kun kuuli ukin jo kuolleen, äitini itki vain kerran. Mummin hautajaisissa enoni piti koskettavan puheen, jonka aikana näin äitini ainoat kyyneleet. Nauraa hän osasi, mutta surunsa vei mukanaan, ehkä siksi minua edelleen liikuttaa.

Advertisement

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s