On avattava ovi uudelleen joka aamu kuuden jälkeen. Astuttava sisään pimeään, outojen hajujen valtaamaan asuntoon. On kohdattava äidin odottava katse, nälkä ja jano, joita emme kuitenkaan saa katoamaan. Istun sängyn vieressä, todistan päivä päivältä lähenevää lähtöä, jota en silti ymmärrä.
Tämä kummallinen, puoliksi nälkiintynyt, puoliksi turvonnut ihminen ei tunnu äidiltä. Muistan hänet imuroimassa, tiskaamassa, neulomassa, tai papiljotit päässä telkkaria tuijottamassa. Äidin tarkka kuulo ja kaiken näkevät silmät. Tämä sängyn potilas ei kuuntele eikä katsele enää. Hänet on ammuttu morfiinilla kuuhun, mahdollisimman kauas hajoavasta ruumiistaan. Kipupumpusta huolimatta näen väläyksiä, hetkellisiä toivottomuuden ilmeitä kärsivillä kasvoilla, avuttomia nyrkkien puristeluja. Tuskan pohtiminen vie vähistäkin unistani osan. Kääntyilen patjalla, edessä vain pimeitä umpikujia.
Viikko tuntuu kuukaudelta. Samanlaiset aamupalat, aamupesut, lounaat, välipalat ja kahvit, päivälliset ja iltapalat, iltapesut, yöllä heräämiset. Tahdon vieterillä vedän itseni ylös patjalta ja hoidan hommat. Pääkoppa ei pysy ajantasalla, mieli kulkee eksyneenä metsässä. Tunnen miten selässä kiristää, vieteri voi katketa milloin tahansa. Mutta on pakko jaksaa. Metsä pysyy pimeänä, aamusta aamuun, vain kaiku vastaa huutoon. Seison sammaleisten kivenlohkareiden välissä, en muista mistä tulin, enkä arvaa, minne on jatkettava. Jossain edellä kulkee varjo kohti määränpäätään, mutta sitä en pysty seuraamaan.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 