Virginia Woolf siitä kirjoitti, omasta huoneesta, tilan tarpeesta, itsensä tärkeäksi kokemisesta, ja vapaudesta. Minun oma tilani oli joko huone, tai takapiha, kun aloin kirjoittaa, 16-vuotiaana. Vieläkin muistan miltä tuntui istua viileällä pihalla, aamusumussa, puutarhapöydän ääressä naputtamassa kirjoituskonetta. Ajatukset leijuivat vapaina kuin usva ympärillä, mikään ei pidätellyt mielikuvituksen virtauksia. Edessäni oli vanhan puutalon suuri puutarha, jossa pomppi vain pari rusakkoa. Minusta tuntui että olin löytänyt paikkani maailmassa, sanojen äärellä, jotka solisivat purona, helkkyivät meren aaltoina, kimalsivat öisen taivaan tähtinä, ja putoilivat eteeni ruskan värittämien lehtien tavoin. Elin sanoista ja sanoissa.
WSOY:n Harri Haanpää vastaili minulle ensimmäisen käsikirjoitukseni luettuaan kunnon kirjeen verran. Hän piti tavastani kertoa, ja luotti siihen että jaksan ponnistella ja korjailla tekstiä heti, enkä vasta tätinä. Ikävä oli tuottaa hänelle pettymys, sillä tädiksi kerkesin useampaankin kertaan, ennen kuin löysin itsestäni tämän ahkeran tekstin muokkaajan, joka viimein laittoi kätensä ja päänsä syvälle työn touhuun, tavoittaakseen haaveensa.
Tänään minulla on työhuone, yhteinen vuorotteluun miehen kanssa, mutta silti tila, jossa voin upota ajatuksiini ja naputteluun miettimättä muuta. Minulla on taas edessäni puutarha, nyt oma, kaunis viipale elinvoimaista luontoa, josta saan energiani yhä, kuten jo lapsena. Lokakuussa saan ensimmäisen kirjani kansiin, nimellä Huojua. 50 novellia, joiden vyöryminen tajuntaan tapahtui yllättävällä vauhdilla, paljon puhutussa flow-tilassa, kuin itsestään. Kirjoittaminen on ollut helppoa, rakasta, ja tärkeää nyt viimeiset liki neljä vuotta. Pienoisromaaneitakin on ainakin kolme, joita toivon vielä jatkossa julkaisuiksi asti.
Vuosikymmenet vilahtivat hämmästyttävän äkkiä, neljän lapsen, tilapäisten töiden, ja äidin hoitamisen vyyhdissä. Kaiken aikaa kirjoittaminen eli pienellä liekillä mukana, päiväkirjamerkinnöissä, kirjeissä, runoissa, lukuisissa kirjojen aloituksissa. Mitään en saanut vauhtiin, ennen kuin äiti kuoli, ja astuin jonkun vihoviimeisen näkymättömän rajan yli. Nyt tunnustan, että sellainen pidäke siellä oli, itse muodostamani oletusten seitti, toisten ihmisten tuomitsevista, vähättelevistä, torjuvista suhtautumisista. Utuinen varjomaailma, jossa mikään ei minulta onnistuisi kuitenkaan.
Kova stressi ja viimeistenkin fyysisten voimien pohjaan käryäminen 2017, pudotti minut itkuiseen kaivoon. Vasta siellä uskalsin ottaa kirkkaan taskulampun pieneen käteeni, ja valaista kaikki möröt ympäriltäni. Kuinka ollakaan, niin kuin lapsenakin, möröt olivat kuvitelmia. Muutama turhanpäiväinen kulissiseinämäkin oli helppo potkaista kumoon, koska en välittänyt enää kenenkään mielipiteistä. Halusin viimein kavuta luomastani kaivosta omin avuin ylös, seistä selkä suorana maailman auringonpaisteessa, ja valita itse mitä polkua lähtisin seuraavaksi raivaamaan. Sillä tiellä olen nyt, ja oikeissa saappaissa, sillä yhtä hyvältä tuntui vain kaiken alkaessa 16-vuotiaana, kirjoituskoneen paukkuessa sumuisessa aamussa. Minulla on loppuelämä aikaa ajatella ja kirjoitella omassa huoneessani, takapihalla, ja luonnossa. Sanat ovat minun portaani, sukelluslasini, ja siipeni.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 