Aikamatka

Istun illalla keittiössä ja havahdun kummalliseen tunteeseen. En saa heti kiinni mitä mieleen on nousemassa, mutta se tuntuu oudosti tutulta. Sitten ymmärrän, että seinäkello tokuttaa sekunteja samalla äänellä kuin mummin ja ukin luona Kuopiossa. Vietin siellä paljon aikaa lapsena, kahden huoneen ja keittiön asunnossa, Myllymäen pistetaloissa, kahdeksankerroksisissa. 

Kuudennen kerroksen parvekkeella minua huimasi, nojasinkin usein keittiön kylmään kiviseen ikkunalautaan, katselin Väinölänniemelle. Muistan edelleen huonekalut ja niiden paikat, varsinkin kapean keittiön, jonka puusohvassa usein nukuin. Keittiön kaapissa oli keksirasia, jossa mummi säilytti mariekeksejä, lakuja ja marianneja, pakastimessa vaniljajäätelöä, jolle sai mansikkasurvosta. Aamuisin sai valita ruislimppua tai karjalanpiirakoita, ruoaksi oli usein keitetyt perunat, silliä, kalakukkoa, sienisalaattia, puolukkasurvosta ja mummin bravuuria karjalanpaistia.

Ennen eskaria olin hoidossa Virtasen tädillä samassa kerroksessa. Hänellä oli neljä omaa lasta, minua vanhemmat Kirsi, Tiina, Anne ja Ari. Täti jakoi aamuyöllä sanomalehtiä ja hoiti minua päivällä, milloin mahtoi nukkua. Virtasilla oli hauskaa ja turvallista, pistetalojen pihoilla paljon leikkikavereita ja tulevia luokkalaisiani. Illalla pääsin kuumaan kylpyyn, jonne mummi puristi pullosta reilusti saippuavaahtoa. Kun sukelsi veden alle, kuuli toisten asuntojen ääniä putkia pitkin, pääsi jännittävään, erilaiseen todellisuuteen.

Jos kävin kauppa-asioilla tai hieroin mummin ja ukin selkää, sain pikkukolikoita palkaksi. Minun toivottiin kuuntelevan radiosta hartauksia, mutta niiltä livistin. Kävin kyllä pyhäkoulussa, koska siellä kerrottiin jännittäviä satuja. Kyselin usein mummilta ajoista Karjalassa, josta hän oli joutunut lähtemään jo nuorena. Ukin kotitalo Vesannollakin tuli tutuksi. Ukki vei veneellä saariin marjaan ja sieneen, soitti mandoliinia ja lauloi mieskuorossa, meille lapsenlapsillekin mielellään.

Mutta tuo kello ja sen tasainen ja tylsäkin nakutus. Pelkkä ääni vei takaisin Myllymäelle, jossa olen käynyt viimeksi kauan sitten. Jokin tässä illan rauhassa, levollisessa olossa, muistuttaa iltoja mummin ja ukin yökylässä. Kun en saa unta, kaikki on hyvin, mutta jokseenkin tylsää. Luulen että toisilla on menossa jotain jännempää. En osaa kunnolla arvostaa noita suloisen turvan hetkiä. Nyt osaan, ja ikävöidä, kaivata äitini vanhempia, siinä missä äitiäkin. Ajan verhon taa menneitä. Ja juuri nyt kiitän tästä muistosta ja ymmärryksestä. Minun on hyvä olla, oli silloin, ja on nyt.

Kompastuskivet

Yksi tähänastisen elämän kompastuskiveni on harvinaisen iso ja tumma möhkäle. Se tukkii polun, joskus tienkin. Voihan sen kiertää, eikä ylittäminenkään ole mahdotonta. Huonoimmillaan tuo lohkare lätistää kaiken motivaation ja jään sen eteen neuvottomana. Niin kauan tuosta samasta kompastuskivestä olen kärsinyt, että olen päättänyt kerätä voimani. Aion kammeta sen kaikin voimin edestäni hiiteen, enkä enää muistella sen koommin.

Liekö tuo murikka tuttu sinullekin? Onhan niitä monen nimisiä ja kokoisia, kullekin joku elämään hidasteeksi putkahtanut. Minun kompastukseni johtuvat riittämättömyyden tunteesta. Se se on kinkkinen tunne, koska naamioituu pysyväksi tosiasiaksi. Eivätkä tunteet oikeasti ole sellaisia, ne ovat lopulta pölyhiukkasiksi puhallettavia ja tuulen tai virran vietäviä. 

Muistan jo lapsena tuskailleeni, kun olin vääränlainen. Vauhtia ja ideoita oli liikaa, omatoimisuus tapissa,  ääntä lähti ja jälkijä jäi. Oli polvet auki ja talon nurkalla nuotio, mummin kasvimaan reunalla iso kuoppa, josta kaivoin muinaisia aarteita. Olin kateissa metsässä tai sillä kauimpana asuvalla kaverilla. Kuuntelin korvat höröllä aikuisten juttuja ja kerroin itse kavereille hurjia tarinoita. Nuorena olin liian anarkistinen vanhemmilleni, mutta liian hyväosainen anarkistikavereilleni. Itselleni en ollut tarpeeksi rohkea, taitava, laiha tai kaunis. 

Hieno ura jäi hankkimatta, tittelit taputtelematta. Olen yrittänyt olla avuksi läheisille, uupumisen äärirajoille saakka. Silti ennen nukahtamista mieli soimaa, kun jotain on jäänyt huomioimatta ja tekemättä. Olen koittanut ennakoida asioita yhteiseksi parhaaksi, siinä aina onnistumatta. En ole ollut läheskään aina käytettävissä, kun on pyydetty. Joskus murehtimisen määrä on tolkuton, huolia lipuu sisään ovista ja ikkunoista.

Minun on vaikea kieltäytyä auttamasta, ottaa vastaan kiitosta tai kohteliaisuuksia. Koen tehneeni välttämättömän, mutta harvoin tarpeeksi. En osaa olla niin sosiaalinen kuin toivoisin olevani, vaikka vielä lapsena luontevasti olinkin. Kuulen herkästi moitteita ja syytteitä, näen arvostelevia katseita. Piiskakin viuhuu toisinaan ilmoilla, vaikken näe kättä, joka sitä heiluttaa.

On korkea aika huomata, miten kova olen itseäni arvostelemaan. Itsensä piiskaamisessa kun on hyvin ikävänä varjopuolena toistenkin arvioiminen. Sen minkä helpommin sallii toisille, voisi sallia itselleenkin. Eihän minusta valmista tule, eikä kukaan ole sellaista vaatimassakaan. Heivaisin siis mielelläni riittämättömyyden murikan reitiltäni, mahdollisimman pian. 

Nämä olisivat hyvät talkoot itse kullekin. Pois vaan kaikki isommat esteet kulkuväyliltä! Kevyempiä ja kiitollisempia askelia kanssakulkijat!

“Olin täyttänyt seitsemän elokuun alussa, juuri ennen kuin koulu alkoi. Olin pienikokoinen, rääpäle itse asiassa. Kuljin pitkät koulumatkat jalan, eikä ruoka koskaan oikeastaan maistunut minulle. Söin pysyäkseni pystyssä, jaksaakseni matkan metsän sisältä kylälle. Halusin nähdä hänet, jonka kanssa lensin unissa valtavan linnun selässä pilvien läpi. 

Joka aamu minä kuljin samojen sammaleisten kivien ja naavaisten kuusien ohi. Laskin käpyjä, joita potkaisin edestäni polulta. Kukaan muu ei asunut metsässä, kylämme väärällä laidalla. Ei ollut naapureita, ei kavereita, ei bussiyhteyttä, tai postilaatikkoakaan. Äiti nouti postin kylän kaupalta, kukaan ei kulkenut meidän tähtemme metsän halki. Toisaalta me saimme rikkomattoman rauhan. Sankka havupuiden kansa suojasi naku-uintini lammessa, piilotti majani oksiensa suojiin. Oravia sikisi enemmän kuin kerkesimme laskea, haukkoja lensi matalalla, hirvet tulivat portaille asti. Aurinko ei päässyt kuin kohtisuoraan taivaalta pilkottamaan mökkimme pihaan.

Kaiken sen kulkemisen ja eristäytymisen vastakohtana lojuin pulpetissa jo ennen muita, odotin häntä. Arvuuttelin mielessäni, olisiko hänellä sininen villapaitansa, vai harmaa villatakkinsa, luokkaan astuessaan. Oliko vihreiden, vai ruskeiden samettihousujen viikko. Hänen partansa kasvoi samaa vauhtia kuin tukkansa, kasvot pysyivät samana. Niillä oli raukea, luotettava ilme. Hän tulisi seisomaan luokan edessä aina, lapset vaihtuisivat. Minä en vain halunnut kasvaa isoksi, en jättää häntä toisille. Vain hän näki minut, todisti etten ole äitini kuvitelma, tai metsän syömä, muille näkymätön olento.”

Tämä on uusimman pienoisromaanini alkua. Lapsi asuu mökissä äitinsä kanssa, tiiviin metsän keskellä. Vuosikymmentenkin jälkeen, äidin kuoltua, erakko kulkee metsässä, kuvaa kamerallaan ainoaa tuntemaansa kotia. Hän näkee kasvit ja eläimet, lammen, kalliot ja järven toisin kuin muut. Näyttelyiden ja kuvakirjojen kautta hän avaa maailmaansa ihmisille, joista vain yhtä kohtaan hän tuntee platonista, mutta kaiken ylittävää rakkautta. Tuota opettajaansa hän ei pysty unohtamaan. Voiko ihminen löytää onnen tiettömän metsän keskellä? Voisiko metsä sulkea sisäänsä yhden lajitoverin hänellekin?

Kuulostaako kirjalta, johon voisit tarttua? Koko tarinan on lukenut vasta kaksi aikuista lastani, jotka yllättäen olisivat halunneet tarinasta pidemmänkin. Kustantamoista ei ole kuulunut vielä mitään, joten on ollut aikaa ajatella. Itse viihdyin ja kiinnyinkin hahmoon, jonka sukupuoli jäi arvoitukseksi, mutta ajatukset aukesivat aitoina ja koskettavina eteeni. Välillä hän oli unissani, joskus mukana automatkalla, supattamassa korviini yksityiskohtia elämästään. Hän oli kimpussani kuukausia, ja nyt kun en enää kuule häntä, huomaan ikävöiväni. Siksi toivoisin sormet ristissä, että joku ottaisi kopin, pistäisi tämän kansiin. Jokin tässä tarinassa on hyvin tätä päivää, erilaisuutta kunnioittavaa, suvaitsevaa, rauhoittavaa, muulta maailman melskeeltä piilottavaa. Olin itsekin turvassa, kun seikkailin tuon suuren metsän uumenissa, uin vilpoisassa tummassa lammessa, ja tarkkailin saimaannorppaa jäällä pötköttämässä.

Kommentoikaa ja heittäkää viesteillä!

Tunteiden taivas

Aamulla lueskelin terapeuttien kirjoituksia masentuneisuuden, yksinäisyyden, ulkopuolisuuden ja riittämättömyyden kipeistä kuvioista. Miksi kipua on niin monenlaista, pinnan alla jäytävää, ja päällepäin ulottuvaa? Rajoittuuko henkinen kipuilu ihmiskuntaan, vai kokevatkohan niitä eläimetkin? Onhan koirilla eroahdistusta, ja valaiden tiedetään laulavan toisilleen ja kutsuvan kadonneita poikasiaankin pitkiä aikoja.

 ”Vastaus kipuun, on kivun keskellä. Se on juuri siellä, missä sitä vähiten odottaisi, minne ei ainakaan haluaisi katsoa.” Eevi Vuoristo on terapeutti ja kirjailija, joka tietää kokemuksesta suomalaisten kantavan paljon käsittelemättömiä suruja, pelkoja ja ahdistuksia, useissa sukupolvissa. Sen minkä jätämme hoitamatta omalla kohdallamme, sysäämme näkymättömin elein lapsillemme. Se on äärettömän surullista, mutta “perimän” voi myös katkaista. Turvallisessa ympäristössä, usein terapeutin läsnäollessa, voimme irrottautua haitallisista tavoista ja tuntemuksista, opettaa saman myös lapsillemme.

Ajatuksissa askaroi elokuussa ilmestyvä kirjani. Sen molempien pienoisromaanien teemana on ihmisen rikkonaisuus, surun sisään ehdoitta sukeltaminen, eheytymisen etsintä, ja lopulta anteeksi antaminen niin toiselle kuin itselleenkin. Emme tietenkään kaikki tule elämän murjomiksi ja kulje kuoleman varjo yllämme. Kirjoittamalla voin kuitenkin päästää kaikki peikot luolistaan, katsella kuinka ne kiipeilevät kallion nokkaan uhoamaan, lopulta tippuvat alas. Saan kohdata haasteita turvassa ja puhdistua, minkä tarjoaminen lukijallekin olisi todella palkitsevaa.

Masentuneisuus on yksi aikamme kameleonteista. Pelkkä uutisointi tyrkyttää eteemme ahdistusta laarit pursuten, saati nykyiset työelämän ja opintojen luomat paineet. On sotaa, koronaa, taloudellista epävarmuutta, yksinäisyyttä, epärealistisia somen luomia kangastuksia ja tuhat muuta kurimusta. Monen työuupumuksen alla makaa masennus, hulluna suorittamisenkin viittana se tavataan roikkumasta. Miten voisimme korjata elämän, joka ei tunnu miltään? Kuinka saisimme pistettyä säkkipimeään ensimmäisen reiän, josta valon sarastus pääsisi sisään?  

Terapeutti ja teologian tohtori, uusi ystäväni Eeva luki tuon käsikirjoitukseni. Hän sanoi ettei ole koskaan lukenut yhtä lohdullista ja valoisaa kuvausta “taivaasta”. Selitin hämilläni, että halusin alaikäisen päähenkilön Nean uskovan johonkin kovin kauniiseen, koska hänen maanpäällisessä elämässään on niin paljon kärsimystä. Pitkän masennuksen vastapainoksi lapsella piti olla ainakin yksi valoisa ja lohdullinen aukko ajatuksissaan. Vasta myöhemmin tarinan taivasta tunnustellessani, löysin siitä omat lapsuuteni ajatukset. Muistin karjalaisevakko-mummini “höpinät” kultapäällysteisistä kaduista ja harppuja soittavista enkeleistä, joita en kokenut omikseni. Senkin, mitä itse kuvittelin kuoleman jälkeen kohtaavani. Sieltä ne Nean näyt löytyivät. 

Nean kaltaisia on paljon, tunnen itsekin monta. Vielä nuoria ihmisiä, joille kuoleminen ajatuksena on pääsylippu lepoon, pois kärsimyksen kehästä. Itkettää, ettei elämä näytä heille kauneintaan, lähimmäisetkään osaa lohduttaa ja auttaa. Onko masennuksen liisteri syntynyt suremattomista suruista, piilotetuista peloista, kohtaamattomista tarpeista, puuttuneesta turvasta? Voisipa siitä liisteristä päästä irti! Terapiaa ja lääkkeitä tulisi olla jokaiselle tarvitsijalle, niin kuin meitä läheisiäkin, jotta emme jättäisi ketään yksin. Täytyyhän liisterin ja pimeimmän säkinkin ajan kanssa hapristua, menettää otteensa ja läpäistä valoa. Siinä tahdossa ja toivossa tänä aamuna!

Hyödytöntä?

Juttelin juuri puhelimessa kirjastovirkailijan kanssa ensi viikon puhujana vierailustani. Huomenna saisin sähköpostiin valmiiksi mietittyjä kysymyksiä kirjoistani ja kirjoittamisesta ylipäätään. Puhelun päätyttyä jäin katselemaan huhtikuista lumisadetta, miettimään millaisen matkan olen kulkenut, ollakseni nyt kirjailija.

Yksi jos toinenkin psykologi kirjoittaa, kuinka meistä moni helposti lipsahtaa kiltin, suorittajan, taakan kantajan rooliin. Kun rooliasu puetaan päälle jo varhaislapsuudessa, sille tulee sokeaksi ja tunnottomaksi, eikä sitä välttämättä ymmärräkään riisua yltään. Itseäni alkoi tämä roolipuku ahdistaa 2017, tunsin ulkoistaneeni itseni, jonnekin toiveitteni takapihoille.

Sairaanhoitajaksi mummini toiveesta opiskellut äitini arvosti rehellistä työtä. Sellaisia hommia, joita aina löytää, ja joista on hyötyä, ja joista saa vakituisen palkan. Kuulin hänen joskus sanovan piirtämistä rakastaneelle veljelleni, että tuolla sitä ei ihminen itseään elätä. Enkä näin ollen itsekään pitänyt kirjoittamistani kovinkaan realistisena, saati toivottuna ammattina. Museo-oppaana toiminkin parissa paikassa joitakin vuosia.

Kun yliopisto-opintojen jälkeen jättäydyin neljän lapseni kotiäidiksi, vanhemmat katselivat tovin toiseen suuntaan. Pidin pääni, sillä halusin olla lapsilleni läsnä, tutustua heihin oikein kunnolla. Erityisiä tarpeitakin oli sitten näkyvissä, minun oli opeteltava monta uutta asiaa, ollakseni sellainen äiti kuin itse halusin. Jossain kohti vanhemmat alkoivat kiitellä ratkaisuani, äiti jopa myönsi kerran itsekin toivoneensa nuorena apua kovaan jännittämiseen. Kun lapsenlapsi sai vaivaan onnistuneesti terapiasta apua, mummi oli ääneen iloinen.

Äidin kuoltua surin ja terapoin itseäni kirjoittamalla ahkerasti. Pienillä summilla aina toimeen tulleena, en missään kohti odottanut kirjoituksilla lyöväni leiville. Kukaan ei tiennyt, että kirjoitin, minulla ei ollut paineita. Mitä enemmän tarinoita sain itsestäni ulos, sitä paremmalta minusta tuntui. Olin löytänyt oman lähteeni, sen äärellä oli samaan aikaan kihelmöivän jännittävää, mutta myös lohduttava rauha.

Tärkeimmät tekstini ovat vielä koneella, ajatusten hautomossa, vailla kansia. Vaikka kolmesta keskeneräisestä vain yhdelle on jo kustannussopimus, tunnen kummallista rauhaa. Jonain päivänä nuo kaksi muutakin pääsevät luettaviksi, saavat luultavasti peräänsä vielä itsellenikin tuntemattomia tarinoita. Tiedän sen siitä, että kirjoittaessani unohdan toisten mielipiteet ja odotukset, kuuntelen vain sisältäni nousevien ääntä. Silloin teksti elää rohkeana, juoksee minne haluaa, esteittä. Niin uskon lukijankin sen haluavan, yllätyksellisenä, voimainsa tunnossa kirmailevana. Niin kirjoittaminen kuin lukeminenkin ovat nautintoja, siksi myös hyödyllisiä. Kuulithan sinne jonnekin, äiti. Ehkä olisit enemmän aikaa saaneena hyväksynyt minut näinkin.

7.3.2022

Aika pysähtyy

aamuissa

kun aurinko ei näy

savun läpi

päivän paljastamissa

raunioissa

kadonneissa

toivottomissa

verenpunaisissa illoissa

valvotuissa öissä

hädän

kärsimyksen

hyvästien jäljissä

Aika pysähtyy

ei kuule kuinka

huominen huutaa

antakaa

uuden aamun nousta

kevään vaeltaa

piiskatussa maisemassa

On aika

sielun

maan

taivaan

tuntea rauha

Tulkoon se kaikki

Mies kaivoi kuopukselle lumeen iglun. Minä mietin, kuinka sellaiseen voisi piiloutua pommikoneilta. Mies ihmetteli hullua ajatustani, mutta sanoi, että yhtä hyvin voisit istua kuusen alla piilossa, tai metsässä muutenkin, ei kukaan sinne pommittaisi. Maaliskuisena lauantaina puhumme molemmat pommeista, vaikka lapselle tehtiin vain lumiluola.

Sanat ovat kiivenneet vuorille, lymyävät jossain luolassa nekin. Ei synny tarinoita. Päivät ovat olleet huokauksista raskaita. En tiedä tuoko kevätaurinko tänä vuonna rintaan kuplivaa iloa. En uskalla unelmoida, pidätän hengitystä. Vaikka sulkisin silmät ja korvat uutisilta, aistisin tämän ahdistuksen. Niin kuin kaikki luonnonvarat hupenevat meiltä yhteisesti, sodan uhka ja hätäkin levittäytyvät laajalle. Tämä tuska on nyt totta, vaikka kuinka turhaa ja hullua onkin.

Odotan lumien sulamista, sanojen paluuta, levollisia unia, aurinkoa sotakoneista tyhjälle taivaalle, turhanpäiväisiä uutisia, rauhasta iloitsevaa pulputusta yli rajojen, jälleenrakentamista. Tulkoon se kaikki.

Jos kukaan ei lue

Työkseen kirjoittaminen on erikoista, yksinäistä puuhaa. Se on sukellus saippuakuplan sisään, leijumista omassa kummallisessa, valoja ja varjoja heijastavassa maailmassa. Sinne harvoin kuulee arkielämän ääniä, tilan ottavat kuvitellut hahmot. Heissä on kyllä joskus hämmentävän paljon yhtäläisyyksiä arjesta tietämiini ihmisiin, mutta ei heitä silti saa samoihin nahkoihin. Joskus tutustun kuplassa niin erikoisiin tapauksiin, etten tiedä heille yhtään vastinetta oikeasta maailmasta. Ja arvatkaa mitä, seuraavaksi joku tuttuni ilmoittaa, että tyyppi on ihan kuin hän, tai hänen läheisensä.

Päässäni on tosiaan kaksi kaistaa, joka jollain tavalla selittää, miksi voin olla hajamielinen. Mies, joka alunperin yllytti minut uudestaan kirjoittamisen kimppuun, on sanonut, että välillä tuijotan tyhjyyteen, enkä tunnu ymmärtävän mitä minulle puhutaan. Tyhjyys vain sattuu olemaan täynnä, sielläkin joku selostaa samaan aikaan tärkeitä asioitaan, ja minua jännittää, muistanko kirjoittaa niitä ylös enää kohta. Rinnakkain arjen vierellä kulkee kuviteltu maailma, kulloisenkin päähenkilön ja sivuhenkilöiden havainnoimana. Lainaan vain heille silmäni, korvani ja tunteeni. Olisi siinä ruuhkassa joku muukin hajamielinen, veikkaan.

Kirjoittaessahan en tiedä yhtään, onko lauseissani mitään järkeä, tuleeko joku ymmärtämään, mitä yritän kertoa. Kun saan tarinan loppuun, annan sen luettavaksi parille raakalukijalle. Raakuutta nimittäin vaatii, että saa sanottua minulle suoraan, mikä jututussa ei toimi. Raakaa sen vastaanottaminenkin on, mutta tarpeellista. Joka kerta kiitän onneani, että joku viitsii lukea tarinoitani vielä tuossa alkuvaiheessa, kun ne muokkaantuvat lopulta ihan erilaisiksi. Ulkopuolisen tekemät havainnot ovat itselleni parasta herättelyä. Saan uudet tuoreet ajatukset, joilla lähestyä juonta ja rakennetta. Tarina paranee aina, kun sitä viilaa.

Aamuvarhain istun yksin koneella ja katson onko blogiani käynyt lukemassa kukaan. Joka kerta hämmästyn, kuten tänäänkin, 27 juttua on käyty lukemassa eilisen aikana. Ennätys huitelee jossain sadan korvilla vuorokaudessa, mutta jokainen käynti on minulle tärkeä. Niin kuin kirjailija-sivullakin, näen vain kävijämäärät, mutten tiedä keitä he ovat. 942 lukijaa on käynyt viimeisen 28 päivän aikana kirjailija-sivulla. Se kuulostaa paljolta, kun minulla on facebookin kavereina vain 80 ihmistä. Yksinäisen kirjoittamisen vastapainoksi on mahtavaa kuulla lukijoiden mielipiteitä, omia kokemuksia ja terveisiä. Ne tuntuvat parhaalta palkinnolta tehdystä työstä, keskustelut ja palautteet. 

Jos kukaan ei lue, kirjoittaminen jää ilmaan. Vaikka kirjoittaessani katoan toiseen ulottuvuuteen, kaiken tarkoituksena on löytää yhteistä jaettavaa. Minä vain satun etsimään sitä erikoisista paikoista, koska sinne minua jokin houkuttelee. Yhtä ihania kuin nuo seikkailun hetket tarinoissa, ovat jakamisen hetket lukijoiden kanssa. Ne oivalluksen hetket, kun joku toinen näkee ja kuulee päähenkilöni ja sivuhenkilöni elävinä edessään. Se miten te heitä ymmärrätte, sitoo koko paketin yhteen kauniilla rusetillaan. Vasta silloin työni muuttuu lahjaksi, josta olen kauan nähnyt unta.

Ystävänpäivää!

Hyvää ystävänpäivää ihan kaikille! Ystävän kanssa jaetaan ilot ja surut, niinhän se menee. Tällä sivulla on tullut molempia totisesti jaettua.

Tänään heräsin häpeän tunteeseen. Miksi minä tilitän omista haasteistani julkisesti vieraillekin ihmisille? Pääsisin vähemmällä, kun pohtisin itsekseni, niin kai toisetkin tekevät. Mutta taidan luottaa ihmisiin kuin ystäviin. Turha minun on hävetä huonoja puoliani, joita koitan oikeasti muuttaa paremmiksi. Enhän minä itsekään tuomitse toisia heidän puutteidensa perusteella, pidän rehellisinä, kun niitä myöntävät. Tuskin meistä kukaan ihan moitteeton on, millään mittarilla. Ainakin minun voimani ja iloisuuteni kumpuavat lopulta siitä, että voimattomuuden, surun tai pelonkin hyväksyn. Kun kerran hyväksyn, saa kai niistä kirjoittaakin.

Avoimuus kutsui osan lukeneista jakamaan minulle omia huoliaan tai ikäviä puoliaan. Eihän niitä helppoa ole julki kirjoittaa, ainakaan tällaiselle sivulle. Mutta mitään isompia mörköjä minulla ei kaapeissa ole. Minä olen juuri tämä, kaikki erilaiset puoleni. Ja tahdon työstää hankalia osioita, kehittyä, löytää uutta. Tulen iloiseksi, kun voin jakaa asioita toisten kanssa, enkä vain mököttää niiden kanssa itsekseni.

Samalla kun pääni on nyt kirkkaampi, mieli kevyempi, huulet hymyssä, sää lauhtui ja suunnitelmat kesälle alkavat ottaa tuulta alleen. Joskus on oltava valmis luopumaan paljosta tai käymään pohjamudissa, ponnistaakseen taas reippaana pystyyn. Ainakin minun, kun on nämä tunteet. Sen verran on karjalaisia ja savolaisia juuria, että mutkaa pukkaa ja mäkkee näkkyy. Temperamenttia löytyy.

Ystävät hyvät ja pahat, kaiken kirjavat, nauttikaa elosta! Sen kaikista kiemuroista, itkuista ja nauruista. Hyvää ystävänpäivää!

Uusi alku

Tapasin eilen kustantajan Joensuussa, kirjoitimme sopimuksen seuraavasta kirjasta (RikkoNAISIA), joka ilmestyy näillä näkymin syyskuuksi. Kuulin että käsikirjoitus on nyt luettavana vielä kahdella esilukijalla, kustantajan lisäksi. Saisin kuulla nuo kolme mielipidettä ennen lopullisen version jättämistä painettavaksi. Voisin vielä tarvittaessa korjata tekstiä. Itsehän olen jo usean vuoden aikana luetuttanut juuri tätä käsikirjoitusta kymmenellä lukijalla. Olen moneen kertaan miettinyt näitä kahta tarinaa yhdistävää tekijää, kirjoittanut takakansitekstiä, suunnitellut kannen kuvaa.

Käsikirjoituksessa on raskaita teemoja mielenterveyden menettämisestä itsemurhaan, saattohoidosta toisen hylkäämiseen. On myös pilkahdus valosta, anteeksi antamista, lopulta uudesta alusta. Silti äsken päänsärkyisenä sohvalla maatessani, hämmästyin omaa sokeuttani. Kaikki muut teemat tarinoiden takaa olen kaapinut esiin, mutten sitä henkilökohtaisinta. Se lävähti mieleeni voimakkaana, pullautti esiin hurjasti kaipausta ja ymmärrystä. Raadollisesti pelkistettynä kyse on äidin kuolemasta, joka mahdollistaa tyttären vapautumisen ja uudestisyntymisen.

Kirjassa kaksi tytärtä löytää itsensä aivan uusista paikoista elämässä, kuoleman erotettua heidät äideistään. Taustat ovat todella erilaiset kuin omani, vaikka molemmille tapahtuvia asioita olen läheltä seurannutkin. Vasta nyt käsitän, miten paljon henkilöitä etäännytin itsestäni, jotta sain kerrottua omasta elämästänikin. Kuorrutteet voivat olla mitä vain, mutta sisus on kaikille sama. Jossain kohti mietimme kaikki perimäämme ja vanhempiemme vaikutusta meihin. Napanuoran katkaisu on symbolinen irrottautuminen, mutta todellinen irti kasvaminen vie vuosia, eikä välttämättä edes toteudu, jollemme kiinnitä pyrkimykseen huomiota.

Minun äitini oli monin tavoin hyvä ihminen. Vasta hänen kuoltuaan huomasin ne näkymättömät, mykät kiinnitykset, joita väliimme oli tarttunut. Hänen pidättyväisyytensä, hiljainen yksinäisyytensä, ehkä haitallinen vahvuutensakin loi varjon päälleni. Vuosien mittaan asetuin aloilleni, tietämättäni miellytin ja sopeutin itseäni hänen “mittoihinsa”. En usko hänen olleen tietoinen tästä dynamiikasta, se oli vain hänen tapansa olla lähellä ja koittaa auttaa arjessa. Mutta se haukkasi enemmän happea ja tilaa, kuin silloin ymmärsin.

Äidin hautajaisten jälkeen syöksyin pimeään tyhjiöön. Ainoat narunpätkät, joiden avulla tunsin roikkuvani kiinni valoisammassa elämässä, olivat perhe ja kirjoittaminen. Sain purettua surua, pelkoa ja väsymystä tarinaan, itkemällä samaan syssyyn päiväkausia. Päivä kerrallaan, viikkojen vieriessä kohti kevättä ja kesää, näin varjon jo kaukana. Äiti veti sitä lopulta mukanaan, minne sitten menikään. Koin sen niin vahvasti, kuin olisin luopunut omasta nahkastani. Niin varmaan teinkin.

Tässä ja nyt voin sanoa, että syntymä on ensimmäinen ihme, muttei ainoa. Ihminen voi kasvaa moneen kertaan, eri mittoihin. Voimme ihme kyllä muuttua, kun ymmärrämme asioita perinpohjin. Joskus kuolemakin on kaikessa lopullisuudessaan ihme, jonka jälkeen olemme uudestaan alussa. Koen itse eläneeni nämä reilut viisi vuotta äidin jälkeen uutta aikaa. Olen palannut niiden asioiden äärelle, jotka olivat tärkeitä  nuorena. Olen katkonut valjaat, joissa koin parikymmentä vuotta rimpuilleeni. Olen avannut silmät sellaiseen maailmaan, jota toiset eivät enää siivilöi puolestani, noussut vuorelle, josta näen koko horisontin. Kuulen tuulessa uudet äänet, joista haluan kertoa. On niin paljon kevyempää kulkea, kun paksun kuorensa on ravistellut irti. Vähän aikaa tuntee olevansa vereslihalla, mutta kaiken voi todella aloittaa alusta. Sen tahdon uudella kirjallakin kertoa.