Kalliolla saan takaisin heidät

Katselen luotoja Pielisen aaltojen väreilyssä. Aurinko nousee pian männikön yli ja valaisee kallion, missä tapaamme lasten kanssa istua, leikkiä ja uida. Näköala vain ei ole entisellään, yksi tärkeä pala puuttuu. Viime kesän lopussa meiltä kuoli Kauno, liki 16-vuotias pystykorva. Sen vartioima kallion laki on tyhjä. Kukaan ei rähjää röyhkeille lokeille, ei piilota ruokia sammalmaton alle, nuku päiväunia mukavassa varpujen pehmittämässä kuopassa.

Lämmin kallio ja valossa läikkyvä järvi, ne kuuluvat elämääni alusta saakka, kantavat vuosikymmenten läpi. Keho muistaa tuntemukset siinä missä mieli ajatukset. Vuodet muodostavat virran, jonka varrelle asettuvat kaikki tärkeät ihmiset ja eläimet. Paljon on toivottavasti tulevaa, mutta paljon on jo pois mennyttäkin. 

Hetken aikaa ajattelen kuin lapsena, jolloin vielä rukoilin iltaisin sängyssä ääneti, toisten tietämättä. Luettelin jokaisen rakkaan nimeltä ja pyysin suojelusta. Herkistyn kun ajattelen, että jossain voisi olla pehmoinen, avara, soman valon siivilöimä maisema, jonne kaikki edeltä menneet matkaisivat. Suuri saari poutapäivänä, liplattelevien aaltojen välkkeessä. Siellä heitä olisi jo iso joukko, kaksi ukkia, kaksi mummia ja mummipuoli, äiti, serkku, isotäti, isomummi, miehen sukua, useampi ystävä ja kolme koiraa. Heillä olisi kaikki niin hyvin, etteivät he enää toivoisi olevansa täällä meidän kanssa. He vain odottelisivat kärsivällisesti, milloin liitymme seuraan.

Suru, kaiho, melankolia. Ikävän tunteella on minussa oma paikkansa, herkästi pintaa koskettava. Samaan aikaan kun jalkapohjat tapaavat kallion roson, muisti käy lapsuuden kallioilla juostuissa intiaanileikeissä. Seisoimme veljen ja serkkujen kanssa tuntikausia onkimassa ja räpläsimme järvissä aina kuin mahdollista. Mielessä on lokero täynnä erilaisia laitureita, hiekkarantoja ja kallioita veden loiskeessa. Kun suljen silmät ja kuulen lokit ja käen kukunnat, seilaan monissa menneissä vuosissa. Näen äidin käsipyykillä rannassa, Anni-mummin soutavan mustikkasankkoineen saaresta ja Veikko-ukin kantamassa halkoja saunan lämmitykseen. Näen serkkuni uimapuvussa hiekalla, hän pelkää vettä. Isotäti on käymässä Helsingistä ja tuo värikkäät pallot minulle ja pikkuveljelle tulijaisina. Isomummi käy kahvilla puutarhassa, vadelmapuskat notkuvat pulleista vaapukoista. Savukala ja juhannusruusut tuoksuvat.

Saan takaisin kaikki heidät, ukin mökin ja lapsuuden kotitalon. Saan koko lapsuuden. Suljen vain silmät lämpimällä kalliolla, vesi liplattaa, niin kuin aina.

Ääneen toivominen

Vietin eilen kaksi tuntia ystävän nojatuolissa kiireettä keskustellen, vaikka koko hänen suuri perheensä kesälomaili talossa ja omakin lapseni solahti porukkaan mukaan. Olemme kokeneet harvinaisen samankaltaisen elämän lapset saatuamme. Hänkin tekee luovaa työtä, joten meillä riittää aina puhuttavaa. Virkistyn hänen kanssaan juteltuani, jään pitkäksi aikaa miettimään aiheita joita sivusimme. Luin hänen kirjoituksiaan ja katselin maalauksiaan. Päivitimme perheen kuulumiset ja omat toivomukset. Nuo toivomukset ovatkin jännä juttu.

Kun ystävystyimme viisi vuotta sitten, elämäntilanteemme oli aika erilainen. Minä saattohoidin äitini viimeisiä kuukausia, mieheni oli sairaslomalla, erityislapseni aloitti juuri koulun. Ystävä oli kulkenut aivan samanlaisen reitin edelläni. Hämmästelimme miten paljon yhteistä kokemuksistamme löytyi. Huomasimme että olemme syntyneet tasan samana päivänä seitsemän vuoden välillä. Mitä enemmän tutustuimme, sitä useampi seikka kuulosti tutulta. Siinä raskaassa kohdassa en olisi osannut toivoa osuvampaa ystävää kohdalleni.

Näiden viiden vuoden aikana menetimme äitini ja hänen isänsä. Saimme vetoapua ulos surusta puhuessamme yhteisistä kokemuksista. Jaoimme myös lukemattomat lohduttavat sanat lasten kasvatukseen liittyen. Ei ole tullut vastaan aihetta, josta emme olisi voineet rehellisesti jakaa ajatuksiamme. Hänen kanssaan olen opetellut uudenkin taidon, jonka hyödyn tajuan vasta näin jälkikäteen. Ääneen toivominen on voimauttavaa. Ensimmäisellä kerralla se arvelutti, silti valoin sanoihin uskoa. Se kannatti.

Äidin kuoltua sukelsin suruun, mutta sieltä löysin uuden alun. Sukeltaessani syvälle vapauduin entisistä kahleista, kaikenlaisista ympärilleni ripustetuista esteistä ja toisten toiveista. Ehkä juuri pimeän ja yksinäisen sukelluksen ansiosta erotin oman päämääräni kirkkaana. Kummallista kyllä se oli jo lapsena ja nuorena vaalimani toive kirjoittamisesta. Kun kukaan ei odottanut minulta mitään, sain vapauden koittaa siipiäni rauhassa. Ja sekös hulmautti ilmavirrat kunnon pyörteisiin! Tempauduin lentoon kuin parhaissa unissani, saatoin mennä minne ikinä huvitti, ja minua viimeinkin huvitti!

Ystävä oli vuosikymmeniä toteuttanut itseään, lasten ollessa pieniäkin. Hän oli osannut pitää kiinni tarpeistaan, sulkenut työhuoneen oven. Minä aloin haaveilla hänelle ääneen, miten toivoisin kirjoittamieni tarinoiden pääsevän kansiin ja luettavaksi. Joku aika sitten haaveilin jo työhuoneestakin. Tähän asti olen kirjoittanut keittiön pöydän ääressä ja sängyllä kippurassa, lasten hulinoidessa ympärillä, parhaassa tapauksessa anivarhain aamulla yksin. Muistan raapustaneeni ajatuksia muistiin autossakin, keskellä metsää, marjassa ja sienessä yksin rymytessäni. Joskus olen lainannut miehen työhuonetta, mutta se on läpikulkutila keittiön ja kodinhoitohuoneen välissä, levoton paikka. Mutta asiat muuttuvat.

Heinäkuun ensimmäinen päivä toiseksi nuorin lapsi muuttaa omaan kämppäänsä Joensuuhun. Hänen huoneestaan tulee minun työhuoneeni, joskin myös vierashuone tarvittaessa. Ja meidän perheessä tarve on usein, sillä kolme aikuista lasta käy usein kylässä ja öitsemässä, osa kumppaneidensa kanssa. Mutta huone täyttää jo ajatukseni. Mielessäni olen sisustanut sitä jo moneen kertaan. En meinaa uskoa että työhuoneesta tulee oikeasti totta jo kolmessa viikossa.

Ystävä ynnäsi juuri eilen askeleitani, niitä on otettu nyt rivakasti oikeaan suuntaan. Se on totta, vaikka kyseessä ovatkin pienkustantamot ja vähäinen huomio. Enhän minä huomiota alunperinkään lähtenyt etsimään, omaa ääntäni ja itseäni vain. Siinä samassa saan kertoa tarinoita, jotka kantoivat minua jo pienenä pelottavien ja haastavien paikkojen yli, tai viihdyttivät yksinäisinä hetkinä. Eivät ne määrät ja kantavuus, vaan ponnistus ja lentoon pääsyn kokemus. 

Tulen aina olemaan ensisijaisesti läheisteni joukkoa, nautin perheestä ja ystävistä, hyvästä yhteisöstä ympärillä. Haluan tarjota suojaa ja tukea, kuunnella ja rohkaista, itkeä ja nauraa mukana. Kun sen lisäksi koen olevani itselleni tärkeä ja rehellinen, toteuttavani omia toiveitani, elämä antaa paljon. Kaikki aiemmat vastoinkäymiset, ne pahimmatkin, saavat näkyä ja kuulua minussa. Taakse katsoen olen taistellut monta sotaa, haavoittunut parantumattomastikin. Jokaisesta kolhusta olen saanut otsalleni sulan, ja kannan tätä sulkapäähinettä ylpeänä viimeiseen asti. Minä uskallan kulkea yksin, kohtaan pelkoja päivittäin, ponnistan lentoon ja opin. Rinnalla näen rakkaan ystävän ja kokonaisen joukon läheisiä, matkalla omiin päämääriinsä. Toiveista voi tulla totta.

Nälkäisten buffee

Emme ole Tepon kanssa saaneet auton ovia edes lukkoon, kun penskat jo juoksee nälkäisinä kohti buffeeta. En viitsi huutaa peräänkään, onhan tässä jo omatkin suolet solmulla, lämmintä ruokaa on syöty viimeksi toissapäivänä. Siellä on jo jono sisällä, tuoleja kirskutellaan pitkin parkettilattiaa, korvia särkee. Sitten hajoaa joltain lautanen, keittiöstä kiiruhtaa emäntä siivoamaan sirpaleita.

Istun tätini pöytäseurueen taakse, enokin morjestaa toiselta puolelta huonetta, vaikka vastahan tässä istuttiin penkeissä kirkossa. Menen nälkäisten jonon hännille odottamaan lautasta, pappi seisoo edellä ja nyökkää minulle. Lapset kantavat jo leipäpinoja ja kukkuraisia ruokalautasia pöytään. Timillä näkyy olevan tarjottimella kaikille kotikaljat. Oioi, vesi tirskahtaa suussa kun näen uunilohen ja keitetyistä perunoista nousee höyryä. Porkkanaraastettakin on niin kaunis keko, liekö tuosta monikaan kaapaissut sitä lisukkeekseen.

Mahat on ihan täynnä, mutta kahvin kanssa maistuu silti iso pala mansikkakakkua. Ei se ole yhtä hyvää kuin äidin itse tekemä, mutta lähellä. Joku nuori nainen soittaa pienoa ja serkkuni pitää sen jälkeen lyhyen puheen. Pystyn pitämään pokan, kunnes pikkusiskoni menee pianon viereen ja laulaa Levon hetki nyt lyö. Alan itkeä valtoimenaan, tätä äiti lauloi aina meitä nukuttaessaan, nyt nukkuisi itse.

Äiti passasi meitä viimeiseen asti. Aina laittoi pöydän koreaksi vaikka sakkia tuli monta autollista. Nytkin mietti kaiken valmiiksi hyvissä ajoin. Ei saanut ruoka loppua kesken, ja kakkua piti voida santsata. Ei siltä muuta jäänytkään, komeat hautajaiset ja vinossa kenottava mummonmökki. Oli siitä jo rakennuttaja tarjonnut pienen hinnan, pistäisi töllin nurin ja tilalle rivitalon pätkän. Eipä siinä sisarusten kesken kauaa mietitty, äitikin olisi halunnut että saamme taskurahaa. Sen pari tonnia kun jakaa seitsemällä, kukin saa kolmisen sataa. Minä jo tiedän että niillä rahoilla syötän omaa pesuettani kuukauden verran.

Kun vieraammat ovat lähteneet koteihinsa, jaamme siskojen ja veljien kanssa ruoan loput ja kakkupalat, kotikaljat, leivät ja koristekukat. Kaikille tulee kotiin viemisiä auton takaluukkuun. Ihan niin kuin äidin eläessä. Kun istumme koko perhe jo autossa, katson takalasista seurakuntatalon ovelle. Siellä äiti seisoo kotimekossaan, ainot jalassa, hymyillen vilkuttaa. Arvasinhan minä, ei malttanut jättää väliin viimeisiä juhliaan.

Loman arkea

Onni ei tule rusetti kaulassa sisään ja jää asumaan. Pikemminkin se on piilossa hetkissä, jotka meidän on opeteltava huomaamaan. Joitakin päiviä voi mennä yhdessä huumassa, alkaa jo tuntua Hannu Hanhen tuurilta. Sitten iskevät pienet epätoivoiset hetket, tai sattuu haavereita, kuten Akulle aina. 

Mökkielämä tuntuu ihanalta vuoden kotiarjen jälkeen. On kallioita järven sylissä, aurinkoa liplatuksella. Voi pulahtaa saunasta uimaan ja nähdä taimenten uivan käden ulottuvilla. Kuikat, käet, sorsat, lokit, tikat ja pikkulinnut räpyttelevät näkyvillä. Kellolla ei ole merkitystä, ruokaa laitetaan ja syödään ulkosalla, nukkumaan mennään luonnollisen väsyneinä raittiista ilmasta. Herätä saa omaan tahtiinsa.

Siinä unohtaa tavalliset kompastelun kohdat. Ensin kuopus lyö varpaansa kovaa oven väliin, nahka rullautuu irti isommalta alueelta. Verta tulee niin että harkitaan tikkausta, mutta lopulta saadaan kylmällä ja siteillä varvas rauhoittumaan, lapsikin tasaantuu särkylääkkeellä ja videoita katselemalla. Isot itikoiden imemät paukamatkin tuntuvat jo pieniltä harmeilta.

Aamulla vien kompostia metsään ja säikähdän isokokoista ampiaista lasitetulla terassilla. Raukka pörrää vimmoissaan vankeudessa, suhauttaa aivan korvani vierestä. Kuinka ollakaan ampiaisallergiani on päässyt unohtumaan, epipenissä lukee parasta ennen 2019. Soitan uuden reseptin, pitää vain muistaa noukkia “kynä” apteekista. Lähemmäs kymmenen kertaa ampiainen on päässyt minua pistämään, ja pahimmillaan olen joutunut ambulanssilla sairaalaan. Kun ampiaisia ei näy talvella, unohdan ne autuaasti, kunnes taas törmätään. Verenpaine nousee nopeasti ja hilppasen pörinästä kauemmas.

Sisälle päästyäni silppusin vihanneksia ja terävä veitsi silpaisi peukalon päähän kunnon kielekkeen. Verta purskahti taas kiitettävästi, ei kun kylmentämään sormea ja sitomaan haavaa. Tässä sitä naputellaan tekstiä peukalo kohti kattoa.

Kaksi aikuista lasta on nyt vetämässä lastenleirejä, toiselle paniikkikohtaukset ovat ikävän tuttuja. Pidän peukkuja ettei hän joudu taas soittamaan leiriltä rauhoittuakseen, kuten viime kerralla. Kun toimii itse ohjaajana, harmittaa tietysti olla epävarma ja avun tarpeessa. Mutta parempi silti mennä ja osallistua, pelkääminen rakentaa ympärille suurempaa vahinkoa, ylitsepääsemättömiä muureja. 

Toisten mökin lainaamisessa on aina muistettava korjata jälkensä huolella ja tehdä kiitokseksi myös joitakin töitä. Ajan saatossa on pesty ikkunoita ja ulkokalusteita, rakennettu portaita, kunnostettu kattoa ja venettä, korjattu rikkinäisiä suihkuja ja pesukoneita, vaihdettu tuuletusikkunoiden ötökköverkkoja. Kaadetaan risukkoa, tehdään polttopuita. Heinät leikataan etteivät punkit tarttuisi helposti, sauna jynssätään puhtaaksi. Loppusiivous tehdään perusteellisesti, jääkaappi ja pakastinkin pestään saippualla. Hankitaan kuorimaveistä ja mehukannua, grillaukseen tarvittavia välineitä, katiskaa ja saunaan peflettejä. Ostetaan seuraaville kahvia, saippuaa ja wc- ja talouspaperia.

Aurinko paistaa ja elämä hymyilee. Haavereita sattuu, allergioita löytyy, paniikki voi iskeä ja töitäkin pitää tehdä. Loma katkaisee arkisen rytmin, vaikka emme me tanssi silloinkaan ruusun terälehdillä. Päivät ovat kultaa, koska saamme elää ne. Mitä mietimme kun ne ovat oikeasti lopussa? Arvelen että arki ja juhla sekoittuvat, olemme kiitollisia kaikesta koetusta. Vastoinkäymisten valossa onnen tuntemukset tuplaantuvat, surun varjosta ilo kuorruttuu kullalla. Löytyy tasapaino ja elämme kokonaisen elämän.

Ei haukku haavaa tee, vai tekeekö?

Meidän suvussa on käytetty paljon sanontoja, jotka ilmestyvät mieleen aina tilanteen tullen. Nykyään ne kaikki tuntuvat vanhanaikaisilta, mutta joku niissä edelleen vakuuttaa. Isovanhemmat niitä eniten käyttivät, ja koska pidin heitä isossa arvossa, tarttuivathan nuo omaan käyttöönkin.

Odottavan aika on pitkä ja sille se tuntuu joka kerta. Odotan kustantamon taittajalta valmista Pahaksitekijää katsottavaksi. Hän lupasi myös miettiä ehdottamiani kansikuvia ja laittaa niistäkin näytteet. Katselen sähköpostia ihan liian usein, vaikka olen mökillä “lomalla”.

Aika aikaansa kutakin, sanoi pässi kun päätä leikattiin. Veljenikin muistaa yhden opettajan Mikkelissä, joka käytti tätä sanontaa jatkuvasti. Siitä on jäänyt inhottava mielikuva tapettavasta pässistä. Käytänkin vain sanonnan alkua, esimerkiksi tässä yhteydessä, että alkoihan se kirjoittaminen viimein. En kai olisi voinut kirjoittaa aiempina vuosina, ne kun täyttyivät ilmankin kaikesta tärkeästä. Vasta äidin mentyä vapautui aikaa ja rohkeutta.

Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto. Tämä on minulle ihan konkreettinen neuvo, kuunnella ympäröivää luontoa. Se viittaa myös kuntavaaleihin, ehdokkaiden kannattaa kuunnella äänestäjiä, myös vaalien mentyä.

Itku pitkästä ilosta oli meillä äidin käyttämä pelote. Riehaannuin lapsena helposti ja saatoin nauraa rätkättää milloin pikkuveljen, serkun tai ystävän kanssa ihan hervottomana. Äiti itse oli hyvin pidättyväinen, minun tunteeni ja temperamenttini leiskuivat ja läiskyivät. Itse koen että molemmat kuuluvat elämään, ilot ja surut. Nauramisesta ei tarvitse kokea huonoa omaatuntoa, antaa mennä vaan.

Siitä päästäänkin sulavasti lempilauseeseeni. Nauru pidentää ikää. Uskon siihen vilpittömästi ja olenkin kova nauramaan. Tietenkään se ei saa olla teeskenneltyä. Siinä missä itku puhdistaa, nauru parantaa. Se voisi olla ikioma mottoni.

Ensin työ, sitten huvi. Tätä minulle on opetettu pienestä pitäen, niinpä se on syöpynyt mieleen. Tapaan urakoida hommat yhdessä nipussa, hoputtaa muitakin, koska huvi tuntuu vasta sen jälkeen “ansaitulta”. Siitä voi tulla paha tapa, jos se orjuuttaa, mutta hyvä renki, kun sitä toteuttaa maltilla.

Kauneus on katsojan silmässä. Se on minulle totta. Lempikirjani Pikku Prinssi toistaa tuota samaa, kesyttäminen ja rakastaminen tekevät kohteista kauniita. Tärkeät, arvostetut ja rakastetut asiat ovat silmissämme kauniita aina. Niinhän liki jokainen lapsi pitää omaa äitiään maailman kauneimpana, ja rakastettumme on silmissämme komein/kaunein kaikista.

Hädässä ystävä tunnetaan. Tosi ystävä ei hylkää kun sinulla menee huonosti. Itse kuitenkin välillä mietin, että katoaako osa ystävistä, kun sinulla meneekin heidän mielestään liian hyvin. Siinä päästään ajatukseen, kateus vie kalatkin vedestä. 

Ei hätä ole tämän näköinen. Sen sanoma on mielestäni lohdutuksessa. Aina asiat voisivat olla vielä huonomminkin, kyllä näistä murheista selvitään.

Maasta pienikin ponnistaa tuli minulle jo lapsena tutuksi. Olin pienikokoinen, sukulaiset lohduttivat. Se liittyi kohdallani myös siihen, että olin rohkea ja reipas, sain kehuja kun pienestä koostani huolimatta yritin kaikkeni.

Ei luulo ole tiedon väärti sopii nykyaikaan tosi hyvin. Some on täynnään väittämiä, jotka ovat sylttytehtaalta peräisin. Ei niissä ole välttämättä mitään totuuspohjaa. Kannattaa miettiä välillä kahteen kertaan, ennen kuin luulottelee toisten mukana.

Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan. Sellainen kaiku tuppaa olemaan. Yleensä saamme omalla käytöksellämme samaa takaisin, mutta eihän sekään aina näin mene. Joku on hapan, pisteliäs tai ilkeä kaikille, eikä sitä ole toinen kohdalleen ansainnut. Pääpiirteittäin luotan itse siihen, että kun kohtelen toisia nätisti, tulen itsekin kohdelluksi niin.

Hätä keinon keksii, monta kertaa näin käy. Ideoita syntyy tarpeesta saada jutut rullaamaan. Niksipirkat ovat täynnä eri pulmiin kehiteltyjä ratkaisuja. Eivät ne aina ole salonkikelpoisia, sukkahousuista ja vessapaperirullista väsättyinä, mutta voivat toimia. Ja jos päätyisimme jostain hullusta syystä autiolle saarelle, hyville ideoille olisi taatusti käyttöä.

Ei se pelaa joka pelkää on sekä rohkaisu että usutus. Välillä tarvitsemme tönäisyn että alamme hieman aristavaan hommaan, mutta yllytyshullulla tai peliriippuvaisella se menee överiksi. Kaikki pelit eivät kannata, mutta pelkoaankaan ei voi aina kuunnella. 

Ei ole koiraa karvoihin katsominen. Se välittää minulle monta viestiä. Vanha ja harmaantunut, sairas koirani ei olisi voinut olla rakkaampi. En ole koskaan harrastanut koiranäyttelyitä sen enempää kuin missikisojakaan. Minusta ulkoisiin piirteisiin keskittyminen ei ole se juttu. Ei hieno rotu koiraa paranna, sen enempää kuin ihonväri tai kauneus ihmistä.

Mennä merta edemmäs kalaan on kuvaava. Usein onni löytyy läheltä, niin kuin suurin osa kaipaamistamme asioista. Teemme juttuja välillä turhan hankalasti, ratkaisu voisi olla helpommin löydettävissä. Itsensä etsiminen Intiassa voi toimia, mutta itse veikkaisin pysähtymistä omiin ajatuksiin pääasiaksi. Kun maltamme kohdata hiljaisuuden ja perata ajatuksemme, onnistuu se metsässä, pihalla tai vaikka saunassa.

Sananlaskuilla on opetettu hyväksi havaittuja elämänohjeita. Koska minulla oli yliopistossa folkloristiikka pääaineena, ovat sananlaskut hyvinkin tuttuja. Mutta se miksi folkloristiikka kiehtoi ja kutsui, oli myös sukuni “sanailun” ansiota. Murteet ja sanonnat, sananlaskut ja vitsit, perinteiset leikit ja tavat, ne imin äidinmaidosta. Kuuntelin tarkkaan aikuisten juttuja ja nautin värikkäästä kielenkäytöstä. Tarinoita kerrottiin ja halusin kertoa niitä itsekin. Pääkopassani on edelleen iso vyyhti vanhoja sananparsia ja opetuksia. Sieltä niitä on välillä kiva keriä auki, käyttää sopivassa tilanteessa. Vaikka tarkkana saa olla ettei jälkikasvu ala haukkua ikälopuksi, auttamattoman vanhanaikaiseksi. Mutta mitäs me vanhoista…

Tequilaa

Auto on täynnä jälkikasvua, kaksi nukkuvaa ja loput mokomat mekkaloivat. Ajan kohti mökkiä, koitan etsiä ympäriltä edes pääni kokoisen tilan rauhaa. Kotiin jäi allas täyteen tiskiä, roskapussikin ulko-ovelle, vaan ei muistettu kantaa katokseen saakka. Katti sai hoitopaikan mummolasta.

Laitan radion soimaan, Vesala laulaa tequilasta, on matkalla rakkaansa kanssa, tutkimassa Amerikkaa. Ääni kuin auringossa heijaava hämähäkin seitti, läpinäkyvä ja heleä. Minä lähestyn kylää, pitäisi tankata ja hankkia lasti ruokaa. Kakarat ovat jo kaikki hereillä, jokainen huutaa jäätelöä.

Puramme vaatteet ja ruoat laatikoihin, pieneen jääkaappiin mahtuu pari tavaraa. Kaasupullo hönkii edellisen kesän viimeisiä. Lampsin saunaa lämmittämään, tenavat puljaavat rantavedessä.

Kaksoset laittavat katiskan veteen, toivovat huomiseksi kalasoppaa. Yksi kaivaa matoja ja tahtoo onkimaan. Ripustan pyyhkeet pajujen väliin narulle, kiehautan iltateet ja voitelen leipiä pöytään. Ensimmäiset käy hammaspesuille, sitten peitellään jo kaikki nukkumaan.

Kaivan jemmatupakit käsilaukusta, kömmin laiturin nokkaan. Kuikka sukeltaa pinnan alle, pari lokkia kelluu lähellä luotoaan. Hätistän itikat kimpusta ja taitan rannasta villikukkia. Kumpparit lonksaa, ne ovat sinun, isot kuin vanha kajakkimme katoksessa.

Siinä on maljakko samalla paikalla jo toista vuotta. Pistän kukkaset veteen ja suukotan kiven lohkaretta, “oot mun nouseva aurinko ja ainoa kotimaa”. Sen alle halusit tuhkat, maata luonamme aina lomilla. 

Naukkaan paukun tequilaa, meillä on treffit unissa.

Olla

Aurinko on noussut ennen minua, vaikka se laski maate vasta jälkeeni. Vielä tunti hyörimistä, pakkaamista ja kasvien juottamista, sitten pois tästä.

Ajan lossin kyytiin, matkaan laineiden mukana. Riisun kiireen päältä ja pujahdan mökkiasuun. Se on resuinen mekko, puhdistuva mieli ja maailman kokoinen maisema.

Istun vaiti kalliolla, katselen saariin ja niiden taa. Saari on tämäkin, Pielisen pärskyjen piiskoma, hyväilemä ja irrottama. Kukaan ei tule ovelle, ajalla ei ole virkaa, vain lokit välillä metelöidessään muistuttavat muusta.

Kun katsoo kauan kauas, ajatukset katoavat, syntyy tyhjä tila. Siihen minä mahdun, siinä tahdon olla. Järven, kallion ja taivaan taskussa, valossa. Yöllä puut heijaavat unta.

Hetket

Pyörivä karuselli,

nauravia hevosia,

Tuhkimon kurpitsakärry,

ja sitten häijy noita.

Onnenpäiviä,

hattaroita,

mansikoita, 

niin, ja myrkytettyjä omenoita.

Ystäviä,

seitsemän erilaista,

valkea ratsu,

selässä Prinssi Uljas,

lasikuvun alla

nukkuva prinsessa.

Metsä,

sakea salaisuuksista,

mahdollisuuksista,

risteävistä poluista,

majoista,

puroista,

kuopista,

kauriiden loikista,

Herää,

juokse,

tutki paikkoja,

kurota,

kurkistele,

kuuntele,

ajattele,

päästä lähelle.

Kaikki elämäsi hetket!

Tee saduista totta!

Elossa!

Sydän pompottaa superpalloa, kiipesin ylämäen kotiin. Olen innoissani! Aivan upea aamu, liki kahden viikon sateiden jälkeen aurinko lämmittää, valaisee kirkkaasti tutun maiseman. Saatan kuopusta puoliväliin koulumatkan, näen isäni kaukana kävelytien varrella, istumassa penkillä. Jaamme tämän kesäherkun kolmessa polvessa, erillisinä mutta samojen puiden alla.  

Vilkutettuani pojalle, alan kävellä pumpulissa. Nousen irti tiestä, tulee tuttu tunne että voisin juosta, heittää kärrynpyöriä ja voltteja, mitä niitä nyt teki, pentuna. Nyt juoksen ja temppuilen päässäni. Positiiviset superlatiivit pyrähtelevät kuperkeikkoineen pääni läpi. Puhdas ilma ja metsikkö, kielon kelloja ja käen kukuntaa. Kauttaaltaan sininen taivas, ei yhtäkään valkeaa lammasta sen laitumella. Keksin uuden kohdan työstämääni kässäriin. Juoni valuu mieleen mahlana koivun kyljestä. Kaikki on niin helppoa ja koska ei aina ole, niin sitäkin arvokkaampaa.

Hesarissa Anni Valtonen kertoi Schulmanin Eloonjääneistä, hypistellen juuri niitä samoja huomioita, joista itse vaikutuin miehen tarinassa (blogissani Kirjan matkassa -otsikolla). Liikutun heti aamukahvilla ihan kertakaikkisesti. Että yhden ihmisen (nyt Schulman) sanat saavat lukijat kulkemaan nuo muistot ja kuvitelmat läpi, imeytymällä elämän ytimeen, tärkeimpiin tapahtumiin ja ihmisiin. Miten tuohon yksityiseen hetkeen voikaan leijua mukaan, tulla ravistetuksi ja ravituksi, muuttua toiseksi, elää enemmän. Siinä saa omien vanhempiensa ja sisarustensa kanssa jaetut mökkimuistot uuden merkityksen. Muistammeko jokainen nuo päivät erilailla? Mitä jos en tiedäkään kaikkea, jäin ulkopuoliseksi salaisuudesta. Ainakin mummini oli jo vakavasti sairas, minä en vain lapsena huomannut sitä. Millaista surua ukki mahtoi kantaa tuon kesän, tietäen että se on viimeinen, myisi pois rakentamansa mökin jo seuraavana kesänä. Eloonjääneiden Benjamin kantaa sylissään painavaa hiiltynyttä muistoa. Tuon kesäpäivän ymmärtäminen kirjan lopussa vie hiljaisuuteen.

Valtosen kirja-arvostelussa on oma haaveeni auki, kaikkien nähtävillä. Ei sen enempää, muttei taatusti vähempää. Kun joku löytää ajatuksen, koko sen kudelman minkä kertoja on luonut päästään, muistojen ja luomisen villistä yhtymisestä toisiinsa. Niiden hetkien monistuminen kun itse löydän piiloon rakentamani yhteydet, salaisiksi vielä kirjoitushetkellä jääneet. Kun näet miten jo alkulehdillä alitajuntasi on pyöräyttänyt liikkeelle masiinan, minkä johdatat tietoisemmin eteenpäin vasta lopun jo siintäessä. Kaikki ne hienovaraiset vihjeet matkan varrelta paljastuvat itsellesikin, mutta että ne löytäisi joku toinenkin, se on huikeaa! Se on tarinan kertojan ikiaikainen ja ylivoimainen kutsu, harras toive ja luomisvoima. Siinä on sama kirkkauteen kurkistamisen toivo kuin näissä ihanissa aamuissa, sukeltamisessa kesään.