Puutaloissa

Katselin aamulla kuvia vanhoista puutaloista. Selailin lehtiä ja omia albumeita. Unissanikin asun tunnelmallisissa puutaloissa, joissa tuntuu yhdistyvän elementtejä monista elämän varrelle jääneistä kodeista.

Ensimmäiset valokuvat minusta vauvana on otettu Malmilla Heinäpellontiellä, vanhan puutalon pihalla. Vanhemmat olivat vuokranneet hellahuoneen puutalon yläkerrasta, minut vietiin viltille, aurinkoiselle nurmikolle. Kun olin kaksi, muutimme ukin ja mummin rintamamiestaloon Kuopion Laulurinteelle. Isovanhemmat olivat osallistuneet rakentamiseen itsekin, ukki rintamalla haavoittuneena nuorena miehenä, mummi isääni kohdussa kantaen. Tuosta puutalosta näen edelleen unia, se oli minulle tosi rakas paikka.

Linnunlaulun isoon puutaloon muutin heti lukion jälkeen. Vanha, kummitustalolta näyttänyt huvila seisoi Hakaniemen ja Töölön välissä, meren äärellä. Kun sieltä piti muuttaa pois, oli osoitteena Intiankadun vallattu punainen puukerrostalo. Siellä sain tehdä ensimmäiset isot remonttini itse. Kahden rapun väelle löytyi isot yhteiset tilat kellarista.

Yhtä punainen ja kaksikerroksinen puutalo oli kotimme Espoon Sunassa, rauhallisella omakotitalojen alueella, Keskuspuiston laidalla. Siellä aloimme tosissamme haaveilla omasta mummonmökistä isoine pihoineen. Sellainen löytyi Sammatista. Huussi, puuliiteri, varasto ja pihasauna sijaitsivat keltamultaisessa mökissä, asuintilat kaksikerroksisessa hirsitorpassa. Yläkerta tosin piti rempata pölyisestä vintistä itse makuutiloiksi. Olo omassa tuvassa oli suloista, vaikka tekemistä riitti jokaiselle valveillaolon tunnille.

Puurivitaloon muutimme Porvooseen kuopuksen syntymän aikoihin. Sen vuokra oli kallis, eikä omaa rauhaa löytynyt. Matka jatkui Polvijärven Hukkalaan, josta ostimme ison vanhan puukoulun, ystäväperheen kanssa puoliksi. Se on ollut kaunein kotini tähän mennessä, valtavine ikkunaruutuineen, joiden takaa näkyi vain metsää. Hirsiseinät ja lautalattiat kätkivät kuitenkin sisäänsä homeisen yllätyksen, joten jouduimme ajan kuluessa luopumaan tästäkin unelmien talosta.

2020, vuosien odottelun jälkeen, löytyi nykyinen vaaleansininen puutalokotimme. On puulattiat, leivinuuni ja puukiuas, mukavan kokoinen ja kaunis piha. Ei tämä ole unieni kaksikerroksinen puuhuvila järven rannalla, mutta mukavasti kävelymatkan päässä kylän tarjonnasta. On tarpeeksi huoneita ja isoja ikkunoita, huonekasvit viihtyvät hyvin, ja pihalta saa syötävää ja kukkia maljakoihin.

Koteja on ollut paljon, mutta nämä yhdeksän puutaloa muistan parhaiten. Mikä lie vanhoissa taloissa liikuttaa, jotenkin ne herättävät suojelunhalun ja kodinrakennusvietin. Oranssi ry:n aikoina tuli kartoitettua tyhjilleen hyljättyjä puutaloja pääkaupunkiseudulla. Mitä kauniimpia huviloita saattoikin löytyä, jopa merenrantatonteilta. Edelleen tuntuu pahalta katsella hyljättyjä puutaloja. Hoidettuina nuo talot ovat mitä viihtyisimpiä koteja, rakennettu kestämään vuosikymmenestä toiseen. Lautalattiat saavat narista ja ikkunat vähän vetää, kunhan katon alla elettäisiin. 

Onhan puutalossa työtä, aina olisi jotakin korjattavaa ja maalattavaa. Näihin muuttaessaan sitoutuu melko aktiiviseen elämäntapaan, jolla huvittavaa kyllä, on myös oma koukuttava flownsa. Jos puutaloille on antanut sydämensä, näissä haluaisi asua elämänsä loppuun saakka. Senkin jälkeen joku voisi muuttaa sisään, huolehtia talosta, ja nauttia elämästä, päivä kerrallaan.

Advertisement

Luopumista

Putsasin ja luovutin tänään lastin vanhempieni huonekaluja ukrainalaiselle lapsiperheelle, joka muuttaa nyt Outokumpuun. SPR pyysi tavaraa, ja niin kantajat kuin pakettiautotkin tuli paikalle sovittuun aikaan.

Viimeisenä asunnosta kannettiin ulos jykevä, edelleen hämmästyttävän siisti, punainen kokopuinen työpöytä, jonkun lapsen koulupöydäksi. Muistan tuon pöydän olleen meillä jo kun menin esikouluun 70-luvulla. Sen ääressä opettelin aakkosia ekalla luokalla, äidin laulaessa aakkoslaulua niin moneen kertaan mukana, että pikkuvelikin oppi lukemaan jo kauan ennen koulun alkua. Pöydän laatikoihin kätkin 16-vuotiaana runojani, päiväkirjoja, ja kahden vuoden päästä ensimmäisen käsikirjoituksenikin, romaanin Merrusta. (Hänen tarinansa löytyy syyskuussa uudesta kirjasta.)

Tavaran luovutus kerrallaan vanhempien koti muuttuu tyhjemmäksi asunnoksi, kaikuvaksi ja ontoksi. Monenlaiset muistot säpsähtelevät mieleen yllättäin kuin hiiret koloista. Nuo tuolit saimme mummiltani, kun hän oli säästänyt rahat uusiin, paremmin keittiönpöytäänsä sopiviin. Tuolla pöydällä ukkini tapasi pitää sohvan edessä Seuroja, joiden takimmaisten sivujen sarjakuvat luin aina ukilla kyläillessä. Tällä matolla äiti kulki eestaas, kun hääräsi keittiössä ruoan laitossa.

Hyvät muistot eivät katoa tavaroiden mukana. Joku toinen elää nyt niiden kanssa, saa omat muistonsa. Se vanhoissa tavaroissa onkin kiinnostavaa ja arvokasta. Kun ne on aikanaan hyvin tehty, ne kerkeävät kiertää monessa kodissa, luoda osaltaan viihtyvyyttä ja turvaakin.

Luopuminen ei ole aina helppoa, mutta nyt siitä jäi itselle rauhallinen mieli. Pitkää ikää ja hyviä muistoja, niin huonekaluillemme, kuin niiden uusille omistajillekin.

Tunteista perille

Mikähän siinä, tänä kesänä on noussut paljon eläviä muistoja lapsuudesta pintaan. Mies paistoi tänään ulkona halsterissa muikkuja, ja samantien kun maku levisi suuhun, olin Hulkon mökillä ukin ja mummin muikkuja pistelemässä. Kalat maisteltiin usein rannassa suihin, sauna lämpeni selän takana. Löylyistä pääsi pulahtamaan järveen, ja äiti pesi loput päivän jäljet vadissa kastetulla sudilla. Iho kitisevän puhtaana pujahdin pienen makuukammarimme hetekan alalaatikkoon. Ennen unen tuloa katselin valkeaa seinävaatetta, jossa vanha mummo sutkautti jonkun elämän viisauden, mutta sitä en nyt millään saa mieleeni tarkemmin. Äiti, isä ja pikkuveli tuhisivat lähellä, ei ollut sitä turvallisempaa ja nautittavampaa oloa.

Suistamolta evakkona paennut mummini on päässyt moniin muisteluihini, mutta Anni-mummi vähemmän. Hän kuoli kun olin 8-vuotias, mutten ole häntäkään unohtanut. Muistan hänet kasvimaalla kyykkimässä, täysien mustikkaämpärien kanssa veneellä saaresta tulossa, puu-uunin ääressä pullalettejä paistamassa, syysomenia kellariin sanomalehtiin käärimässä, ja uusia perunoita pöytään nostamassa. Kaikki narunpätkistä tilkkuihin, pahveihin ja muovipusseihin säästettiin ja käytettiin hyödyksi. Oli muovipusseista virkattuja mattoja ja ukin paidan lopuista ommeltuja rimpsuja minun mekoissani. Lumpulla mummi täytti pulleat räsynuket, neuloi niille langoista letit ja tilkuista somat vaatteet. 

Anni-mummilta lienen perinyt metsissä häärimisen ja keräilyn geenit, kasvimaan kuopsutuksen kutsun, välillä kutisevan jauhopeukalon ja säilönnän hingun. Säästäväisyytenikin on varmaan hänen jälkiään. Käsitöiden taito tosin hyppäsi ylitseni. En muista mummin paljoa lepuutelleen, aina tuo oli jonkin homman äärellä. Itse opettelen tässä iässä hellittämään jatkuvasta puuhailusta ja päässä rymistävistä tekemättömistä askareista. Kävi niin ikävästi, että mummi ei elänyt pitkään, vatsasyöpää ei saatu parannettua.

Meitä oli iso porukka sukua mummin sairaalasängyn ympärillä viimeisinä päivinä. Kun isäni sitten yksi aamu tuli sairaalasta silmät märkinä kertomaan mummin kuolemasta, olimme toisessa mummolassa käymässä. Kotona kävimme isän kanssa läpi kasapäin kuvia hänen lapsuudestaan. Sain kuulla monista suvun äijistä ja mammoista, jotka muuten olisivat jääneet huomiotta. Ikävä yhdisti meidät isän kanssa uudestaan, kun oma äitini kuoli. Silloinkin katseltiin kuvat läpi rauhassa jutustellen ja itkeskellen. Koen tuon tavan tarpeelliseksi ja parantavaksi.

Joskus se on tuoksu, toisinaan maku tai ääni. Jokainen menneisiin heijaava aistimus on lahja. Siis silloin, kun muistot ovat hyviä, mistä osaan olla kiitollinen. On seinäkellon raksutusta, puusaunan lämpiämisen ja hellalla keittyvän riisipuuron ja pannukahvin tuoksua, räsymaton tuntua jalkapohjien alla ja ensimmäisten mustikoiden suloisuutta kielellä. On myös valokuvia, mustavalkoisia kasvoja, joiden tunteista pääsee yhä perille. Paljon ajan saatossa kulkevaa rakkautta.

Surun silmät

Valo heilahtaa huoneeseen verhojen, silmäluomienkin läpi. Se muistuttaa päivästä, johon en pidä kiirettä nousta. Olen jo juonut kahvikupilliseni, painunut takaisin viltin alle. 

Mietin lapsuuteni kasvoja, heitä, joiden nimiä on vaikea muistaa. Sitäkin mökkinaapurin tyttöä, olikohan hänen nimensä Susanna. Niitä surullisia, tietäväisiä silmiä, joitakin sanoja, joilla uin tuohon melankoliseen maisemaan, ymmärsin, että joimme samasta lähteestä, mökkiemme välillä. Parin kesän jälkeen emme enää tavanneet. Myöhemmin isä kertoi, että tytön isä oli nuorena niin masentunut, että koitti päästä omin avuin pois. Vaikkei onnistunutkaan, kulki tumman viittansa varjossa.

Olen seitsemän vuotta. Katselen mummin vintille pakkaamia laatikoita, täynnä tavaroita menneiltä vuosikymmeniltä. Kun mummi vuoden päästä kuolee, ukki polttaa laatikon toisensa jälkeen. Muistot ovat liian painavia, eivät läpäise valoa, jota ukki tarvitsee, päästäkseen jatkamaan elämäänsä. Ovet suljetaan, avaimet annetaan uusille Hyvärisille. Vaalea ulkomaali vaihtuu siniseen.

Toisessa mummolassa leijuvat vielä ruoan tuoksut, kaartavat ilmoilla hartaushetken virret. Ukki tekee lähtöä saareen, pakkaa reppua veneelle. On sanomattomia ajatuksia, lapsenlapsen saavuttua leikattua eripuraa. Mummin temperamentti on kuuluisa, ukki venyy ja vanuu, kunnes tarvitsee saarensa. Mummi puhisee, purkaa kiukkuaan minuun.

On suloisia reissuja lossilla ilta-auringon läpäisemään saareen, tanssia iloisten ihmisten letkassa. Purjeveneitä kirkkaassa horisontissa, aaltojen kimmellystä, lintujen liverrystä. Ja niitä surusilmäisiä, sumussa kulkevia, epäuskoisia, riitaisia, aamuja, päiviä, iltoja, öitä ja kulkijoita. Puikkelehtimista varjoista valoon, sukelluksia mudan sumentamaan pohjaan, kiipeämisiä pinnan ylle ulottuville kiville. Varpaissa vielä vesitipat, otsa jo kuivunut auringon antamaan suudelmaan.

Oven takana

Huomenna lähden matkoille kuukaudeksi, tänään kävin katsomassa vanhempieni entistä kotia viimeistä kertaa sellaisena, kuin sen tulen toivottavasti muistamaan. Kesäkuun aikana isä alkaa tyhjentää asuntoa myyntiin. Nyt siellä saattoi vielä haistaa äidin hoidossa käytetyt lääkkeet, ja tietyn tutun ominaishajun. Tavarat olivat äidin jäljiltä totutuissa paikoissa, henkilökohtaiset paperit ja kalenteritkin hyllyillä.

Painaessani ulko-oven kiinni, tunsin sulkevani itseni lopulliseti yhden ajan ulkopuolelle. Otin mukaani valokuva-albumin, tuumaillakseni hetken menneitä. Jo kotona eteisessä tirahti itku silmään. Ei olisi enää “kotia”, jossa äiti ja isä asuivat yhdessä.

Jollekin toiselle lähtö asunnosta näyttää myös olleen haikeaa. Isän vaatteista vain kymmenesosa on lähtenyt kyytiin Kuopioon. Henkilökohtaisia tavaroita on kaikkialla, aivan kuin hän olisi vain piipahtamassa jossain, tulisi ihan pian takaisin. Hän onkin käynyt asunnolla kerran viikossa. Mahtaako hän kuljettaa loput tavaransa kuukaudessa uuteen kotiin? Puheissaan hän meinaa antaa melkein kaiken kirpputorille.

Yli viisikymmentä vuotta yhteistä elämää jonkun kanssa ei katoa muistista tai tunteista helposti. Ei ole kadonnut reilussa viidessä vuodessa, äidin lähdettyä viimeiselle matkalleen. Isä puhuu äidistä aina tavatessa, mutta kuinka paljon hän mahtaa tätä sen lisäksi ajatella?

Lapseni ovat kukin saaneet mummin tavaroita muistoksi. Nuorimmainen nuuhki vasta yhtä tyynyä, haistoi siinä edelleen mummin tutun tuoksun. Muistan miten pienenä itse hakeuduin äidin sängylle tyynyä nuuhkimaan, kun tuo oli taas yövuorossa sairaalassa. En enää muista kunnolla hänen ääntään, näenkin vain kuvissa ja unissa, mutta tuoksuja voi löytää edelleen tekstiileistä. 

Äidin tapa sisustaa oli käytännöllinen, ei edustanut mitään tyylisuuntaa tai värimaailmaa.  Osa huonekaluista oli meillä jo viisikymmentä vuotta sitten, lapsuudessani. Joitakin uusia mööpeleitä äiti osti Outokumpuun muuttaessa, oli niistä selvästi iloinen. Onneksi hän kerkesi istuskella uusissa sohvissa, nojatuolissa ja keinussa kuusi vuotta.

Vaikka lapsuus on lyhyt pätkä pitkästä elämästä, kummasti se vaikuttaa läpi vuosikymmenten. Sieltä minä ainakin kaivan esiin tapahtumia, mietin niiden seurauksia ja vaikutuksia nykyiseen olemiseen. Kaikki ei ole ollut silloinkaan täydellistä, koskapa olisi, mutta aika kultaa muistoja. Eikä se ihan katinkultaakaan liene, niin paljon rinta-alassa tunnen kaipausta. Tuon asunnon oven taa jäi viimeisten hyvinkin kivuliaiden ja vaikeiden kuukausien lisäksi niin paljon rakkautta. Sen tunnen onneksi siirtyneen mukaani, niin käy varmasti isällekin. Vaikka matkustaisimme tai muuttaisimme kuinka kauas.

Niin niin!

Käyn viikottain Outokummusta Joensuussa, ja yleensä kuljen bussilla. Paluumatkalla kotiin päin onnistun yleensä istumaan ikkunan vieressä ihan hiljaa, kuin turistina omalla kotiseudullani. Tykkään murteesta, joka muistuttaa sukulaisistani, kutkuttaa korvia ja saa väkisin hyvälle mielelle. Ihmiset nousevat bussiin nyssykköineen ja eväineen, kuskin tervehtiessä jokaista tuttavallisesti.

Jo alkumatkasta soittaa kuski kaverilleen kovalla äänellä puhelun, joka yhä kuuluu korvissa. Esittelemättä itseään hän säntää suoraan asiaan, josta selvästi on puhuttu aiemmin.

  • Se oli Pajutie, se tie.
  • Niin niin.
  • Niin niin.
  • Niin niin.

Enkä voi tarpeeksi montaa kertaa tähän toistaa, varmasti meni 100 rikki, uusi niin niin ennätys. Noin puolen tunnin päästä hän oli jo hieman vaisumpi ja taloudellisempi.

  • Niin.
  • Niin.
  • Niin.

Meitä on selvästi kuuntelijoita ja selostajia erikseen, kuski ensin mainittuja. Suomalaisille on mielestäni tyypillistäkin käyttää vastaavia lyhyitä myötäilyjä. Olen kuullut mm “No se!”,  “Niinpä!”, “Älä muuta sano.” tai lyhyemmin “Älä!” ja “Justiin(sa)!”. Äänenpainoa kun vain muuttaa, saa osoitettua empaattisuutta monimuotoisesti. 

Ei siinä, käytävän toisella puolella vanha mamma kaivoi laukusta karjalanpiirakat, matkalla Kuopioon. Soitti kyläpaikkaan, ettei tarvitse olla ruoan kanssa odottamassa, hänellä olisi iso satsi piiraita tuomisinakin. Ei tartte häntä varten vaivautua.

Juuri ennen Viinijärveä, kävelytien reunalla, istui nuori isä vauva vaunuissa nukkumassa. Isällä oli kuulokkeet päässä ja sikari suussa, nautiskeli auringosta silmät kiinni, jalka vispasi hyvää musiikkia.

Pian osui kaksi työmiestä haalareissaan sähkökopille, toinen lorotti tyytyväisenä, meistä bussissa matkaavista välittämättä, sepaluksen välistä virtsarakkoaan tyhjäksi nurmikolle. Enpä ollutkaan vielä tuota kesän merkkiä nähnyt, vaikka oli jo 1.6.

Sitten alkoi radiosta soida “Mä näitä polkuja tallaan kai viimeiseen asti…” Matin ja Tepon täysillä vetämänä rakkauslauluna, omalle kullalle, jälkeläisille ja kotimaalle. Korpimailta löytyy se oikea onni, sinne on hyvä päästä elämänsä ehtoollakin päänsä painamaan.

Ikkunan takana vilistivät voikukkapellot, välkehtivät valkeat tuomen ja kielon kukat. Taivaalla lensi niin kurkia kuin joutseniakin. Lehmiä oli jo päästetty niitylle, joen uomassa kulki kimaltava vesi. Puut kevätjuhla-asuissaan, kevyissä vihreissä pitseissä.

Viikon päästä olen neljän vuoden tauon jälkeen ulkomailla. Mutta nyt nautin tästä kotimaani nätistä kesästä. Ja kaikella rakkaudella tunnustan, että jokin tässä itäsuomalaisessa, Pohjois-Karjalan luonnossa ja kansassa, kouraisee rinta-alasta. Tänne kun palaan miltä vain reissulta, olen kotona. Niin niin, vaikka kuinka leikkisin turistia.

Aikamatka

Istun illalla keittiössä ja havahdun kummalliseen tunteeseen. En saa heti kiinni mitä mieleen on nousemassa, mutta se tuntuu oudosti tutulta. Sitten ymmärrän, että seinäkello tokuttaa sekunteja samalla äänellä kuin mummin ja ukin luona Kuopiossa. Vietin siellä paljon aikaa lapsena, kahden huoneen ja keittiön asunnossa, Myllymäen pistetaloissa, kahdeksankerroksisissa. 

Kuudennen kerroksen parvekkeella minua huimasi, nojasinkin usein keittiön kylmään kiviseen ikkunalautaan, katselin Väinölänniemelle. Muistan edelleen huonekalut ja niiden paikat, varsinkin kapean keittiön, jonka puusohvassa usein nukuin. Keittiön kaapissa oli keksirasia, jossa mummi säilytti mariekeksejä, lakuja ja marianneja, pakastimessa vaniljajäätelöä, jolle sai mansikkasurvosta. Aamuisin sai valita ruislimppua tai karjalanpiirakoita, ruoaksi oli usein keitetyt perunat, silliä, kalakukkoa, sienisalaattia, puolukkasurvosta ja mummin bravuuria karjalanpaistia.

Ennen eskaria olin hoidossa Virtasen tädillä samassa kerroksessa. Hänellä oli neljä omaa lasta, minua vanhemmat Kirsi, Tiina, Anne ja Ari. Täti jakoi aamuyöllä sanomalehtiä ja hoiti minua päivällä, milloin mahtoi nukkua. Virtasilla oli hauskaa ja turvallista, pistetalojen pihoilla paljon leikkikavereita ja tulevia luokkalaisiani. Illalla pääsin kuumaan kylpyyn, jonne mummi puristi pullosta reilusti saippuavaahtoa. Kun sukelsi veden alle, kuuli toisten asuntojen ääniä putkia pitkin, pääsi jännittävään, erilaiseen todellisuuteen.

Jos kävin kauppa-asioilla tai hieroin mummin ja ukin selkää, sain pikkukolikoita palkaksi. Minun toivottiin kuuntelevan radiosta hartauksia, mutta niiltä livistin. Kävin kyllä pyhäkoulussa, koska siellä kerrottiin jännittäviä satuja. Kyselin usein mummilta ajoista Karjalassa, josta hän oli joutunut lähtemään jo nuorena. Ukin kotitalo Vesannollakin tuli tutuksi. Ukki vei veneellä saariin marjaan ja sieneen, soitti mandoliinia ja lauloi mieskuorossa, meille lapsenlapsillekin mielellään.

Mutta tuo kello ja sen tasainen ja tylsäkin nakutus. Pelkkä ääni vei takaisin Myllymäelle, jossa olen käynyt viimeksi kauan sitten. Jokin tässä illan rauhassa, levollisessa olossa, muistuttaa iltoja mummin ja ukin yökylässä. Kun en saa unta, kaikki on hyvin, mutta jokseenkin tylsää. Luulen että toisilla on menossa jotain jännempää. En osaa kunnolla arvostaa noita suloisen turvan hetkiä. Nyt osaan, ja ikävöidä, kaivata äitini vanhempia, siinä missä äitiäkin. Ajan verhon taa menneitä. Ja juuri nyt kiitän tästä muistosta ja ymmärryksestä. Minun on hyvä olla, oli silloin, ja on nyt.

Kompastuskivet

Yksi tähänastisen elämän kompastuskiveni on harvinaisen iso ja tumma möhkäle. Se tukkii polun, joskus tienkin. Voihan sen kiertää, eikä ylittäminenkään ole mahdotonta. Huonoimmillaan tuo lohkare lätistää kaiken motivaation ja jään sen eteen neuvottomana. Niin kauan tuosta samasta kompastuskivestä olen kärsinyt, että olen päättänyt kerätä voimani. Aion kammeta sen kaikin voimin edestäni hiiteen, enkä enää muistella sen koommin.

Liekö tuo murikka tuttu sinullekin? Onhan niitä monen nimisiä ja kokoisia, kullekin joku elämään hidasteeksi putkahtanut. Minun kompastukseni johtuvat riittämättömyyden tunteesta. Se se on kinkkinen tunne, koska naamioituu pysyväksi tosiasiaksi. Eivätkä tunteet oikeasti ole sellaisia, ne ovat lopulta pölyhiukkasiksi puhallettavia ja tuulen tai virran vietäviä. 

Muistan jo lapsena tuskailleeni, kun olin vääränlainen. Vauhtia ja ideoita oli liikaa, omatoimisuus tapissa,  ääntä lähti ja jälkijä jäi. Oli polvet auki ja talon nurkalla nuotio, mummin kasvimaan reunalla iso kuoppa, josta kaivoin muinaisia aarteita. Olin kateissa metsässä tai sillä kauimpana asuvalla kaverilla. Kuuntelin korvat höröllä aikuisten juttuja ja kerroin itse kavereille hurjia tarinoita. Nuorena olin liian anarkistinen vanhemmilleni, mutta liian hyväosainen anarkistikavereilleni. Itselleni en ollut tarpeeksi rohkea, taitava, laiha tai kaunis. 

Hieno ura jäi hankkimatta, tittelit taputtelematta. Olen yrittänyt olla avuksi läheisille, uupumisen äärirajoille saakka. Silti ennen nukahtamista mieli soimaa, kun jotain on jäänyt huomioimatta ja tekemättä. Olen koittanut ennakoida asioita yhteiseksi parhaaksi, siinä aina onnistumatta. En ole ollut läheskään aina käytettävissä, kun on pyydetty. Joskus murehtimisen määrä on tolkuton, huolia lipuu sisään ovista ja ikkunoista.

Minun on vaikea kieltäytyä auttamasta, ottaa vastaan kiitosta tai kohteliaisuuksia. Koen tehneeni välttämättömän, mutta harvoin tarpeeksi. En osaa olla niin sosiaalinen kuin toivoisin olevani, vaikka vielä lapsena luontevasti olinkin. Kuulen herkästi moitteita ja syytteitä, näen arvostelevia katseita. Piiskakin viuhuu toisinaan ilmoilla, vaikken näe kättä, joka sitä heiluttaa.

On korkea aika huomata, miten kova olen itseäni arvostelemaan. Itsensä piiskaamisessa kun on hyvin ikävänä varjopuolena toistenkin arvioiminen. Sen minkä helpommin sallii toisille, voisi sallia itselleenkin. Eihän minusta valmista tule, eikä kukaan ole sellaista vaatimassakaan. Heivaisin siis mielelläni riittämättömyyden murikan reitiltäni, mahdollisimman pian. 

Nämä olisivat hyvät talkoot itse kullekin. Pois vaan kaikki isommat esteet kulkuväyliltä! Kevyempiä ja kiitollisempia askelia kanssakulkijat!

“Olin täyttänyt seitsemän elokuun alussa, juuri ennen kuin koulu alkoi. Olin pienikokoinen, rääpäle itse asiassa. Kuljin pitkät koulumatkat jalan, eikä ruoka koskaan oikeastaan maistunut minulle. Söin pysyäkseni pystyssä, jaksaakseni matkan metsän sisältä kylälle. Halusin nähdä hänet, jonka kanssa lensin unissa valtavan linnun selässä pilvien läpi. 

Joka aamu minä kuljin samojen sammaleisten kivien ja naavaisten kuusien ohi. Laskin käpyjä, joita potkaisin edestäni polulta. Kukaan muu ei asunut metsässä, kylämme väärällä laidalla. Ei ollut naapureita, ei kavereita, ei bussiyhteyttä, tai postilaatikkoakaan. Äiti nouti postin kylän kaupalta, kukaan ei kulkenut meidän tähtemme metsän halki. Toisaalta me saimme rikkomattoman rauhan. Sankka havupuiden kansa suojasi naku-uintini lammessa, piilotti majani oksiensa suojiin. Oravia sikisi enemmän kuin kerkesimme laskea, haukkoja lensi matalalla, hirvet tulivat portaille asti. Aurinko ei päässyt kuin kohtisuoraan taivaalta pilkottamaan mökkimme pihaan.

Kaiken sen kulkemisen ja eristäytymisen vastakohtana lojuin pulpetissa jo ennen muita, odotin häntä. Arvuuttelin mielessäni, olisiko hänellä sininen villapaitansa, vai harmaa villatakkinsa, luokkaan astuessaan. Oliko vihreiden, vai ruskeiden samettihousujen viikko. Hänen partansa kasvoi samaa vauhtia kuin tukkansa, kasvot pysyivät samana. Niillä oli raukea, luotettava ilme. Hän tulisi seisomaan luokan edessä aina, lapset vaihtuisivat. Minä en vain halunnut kasvaa isoksi, en jättää häntä toisille. Vain hän näki minut, todisti etten ole äitini kuvitelma, tai metsän syömä, muille näkymätön olento.”

Tämä on uusimman pienoisromaanini alkua. Lapsi asuu mökissä äitinsä kanssa, tiiviin metsän keskellä. Vuosikymmentenkin jälkeen, äidin kuoltua, erakko kulkee metsässä, kuvaa kamerallaan ainoaa tuntemaansa kotia. Hän näkee kasvit ja eläimet, lammen, kalliot ja järven toisin kuin muut. Näyttelyiden ja kuvakirjojen kautta hän avaa maailmaansa ihmisille, joista vain yhtä kohtaan hän tuntee platonista, mutta kaiken ylittävää rakkautta. Tuota opettajaansa hän ei pysty unohtamaan. Voiko ihminen löytää onnen tiettömän metsän keskellä? Voisiko metsä sulkea sisäänsä yhden lajitoverin hänellekin?

Kuulostaako kirjalta, johon voisit tarttua? Koko tarinan on lukenut vasta kaksi aikuista lastani, jotka yllättäen olisivat halunneet tarinasta pidemmänkin. Kustantamoista ei ole kuulunut vielä mitään, joten on ollut aikaa ajatella. Itse viihdyin ja kiinnyinkin hahmoon, jonka sukupuoli jäi arvoitukseksi, mutta ajatukset aukesivat aitoina ja koskettavina eteeni. Välillä hän oli unissani, joskus mukana automatkalla, supattamassa korviini yksityiskohtia elämästään. Hän oli kimpussani kuukausia, ja nyt kun en enää kuule häntä, huomaan ikävöiväni. Siksi toivoisin sormet ristissä, että joku ottaisi kopin, pistäisi tämän kansiin. Jokin tässä tarinassa on hyvin tätä päivää, erilaisuutta kunnioittavaa, suvaitsevaa, rauhoittavaa, muulta maailman melskeeltä piilottavaa. Olin itsekin turvassa, kun seikkailin tuon suuren metsän uumenissa, uin vilpoisassa tummassa lammessa, ja tarkkailin saimaannorppaa jäällä pötköttämässä.

Kommentoikaa ja heittäkää viesteillä!

Tunteiden taivas

Aamulla lueskelin terapeuttien kirjoituksia masentuneisuuden, yksinäisyyden, ulkopuolisuuden ja riittämättömyyden kipeistä kuvioista. Miksi kipua on niin monenlaista, pinnan alla jäytävää, ja päällepäin ulottuvaa? Rajoittuuko henkinen kipuilu ihmiskuntaan, vai kokevatkohan niitä eläimetkin? Onhan koirilla eroahdistusta, ja valaiden tiedetään laulavan toisilleen ja kutsuvan kadonneita poikasiaankin pitkiä aikoja.

 ”Vastaus kipuun, on kivun keskellä. Se on juuri siellä, missä sitä vähiten odottaisi, minne ei ainakaan haluaisi katsoa.” Eevi Vuoristo on terapeutti ja kirjailija, joka tietää kokemuksesta suomalaisten kantavan paljon käsittelemättömiä suruja, pelkoja ja ahdistuksia, useissa sukupolvissa. Sen minkä jätämme hoitamatta omalla kohdallamme, sysäämme näkymättömin elein lapsillemme. Se on äärettömän surullista, mutta “perimän” voi myös katkaista. Turvallisessa ympäristössä, usein terapeutin läsnäollessa, voimme irrottautua haitallisista tavoista ja tuntemuksista, opettaa saman myös lapsillemme.

Ajatuksissa askaroi elokuussa ilmestyvä kirjani. Sen molempien pienoisromaanien teemana on ihmisen rikkonaisuus, surun sisään ehdoitta sukeltaminen, eheytymisen etsintä, ja lopulta anteeksi antaminen niin toiselle kuin itselleenkin. Emme tietenkään kaikki tule elämän murjomiksi ja kulje kuoleman varjo yllämme. Kirjoittamalla voin kuitenkin päästää kaikki peikot luolistaan, katsella kuinka ne kiipeilevät kallion nokkaan uhoamaan, lopulta tippuvat alas. Saan kohdata haasteita turvassa ja puhdistua, minkä tarjoaminen lukijallekin olisi todella palkitsevaa.

Masentuneisuus on yksi aikamme kameleonteista. Pelkkä uutisointi tyrkyttää eteemme ahdistusta laarit pursuten, saati nykyiset työelämän ja opintojen luomat paineet. On sotaa, koronaa, taloudellista epävarmuutta, yksinäisyyttä, epärealistisia somen luomia kangastuksia ja tuhat muuta kurimusta. Monen työuupumuksen alla makaa masennus, hulluna suorittamisenkin viittana se tavataan roikkumasta. Miten voisimme korjata elämän, joka ei tunnu miltään? Kuinka saisimme pistettyä säkkipimeään ensimmäisen reiän, josta valon sarastus pääsisi sisään?  

Terapeutti ja teologian tohtori, uusi ystäväni Eeva luki tuon käsikirjoitukseni. Hän sanoi ettei ole koskaan lukenut yhtä lohdullista ja valoisaa kuvausta “taivaasta”. Selitin hämilläni, että halusin alaikäisen päähenkilön Nean uskovan johonkin kovin kauniiseen, koska hänen maanpäällisessä elämässään on niin paljon kärsimystä. Pitkän masennuksen vastapainoksi lapsella piti olla ainakin yksi valoisa ja lohdullinen aukko ajatuksissaan. Vasta myöhemmin tarinan taivasta tunnustellessani, löysin siitä omat lapsuuteni ajatukset. Muistin karjalaisevakko-mummini “höpinät” kultapäällysteisistä kaduista ja harppuja soittavista enkeleistä, joita en kokenut omikseni. Senkin, mitä itse kuvittelin kuoleman jälkeen kohtaavani. Sieltä ne Nean näyt löytyivät. 

Nean kaltaisia on paljon, tunnen itsekin monta. Vielä nuoria ihmisiä, joille kuoleminen ajatuksena on pääsylippu lepoon, pois kärsimyksen kehästä. Itkettää, ettei elämä näytä heille kauneintaan, lähimmäisetkään osaa lohduttaa ja auttaa. Onko masennuksen liisteri syntynyt suremattomista suruista, piilotetuista peloista, kohtaamattomista tarpeista, puuttuneesta turvasta? Voisipa siitä liisteristä päästä irti! Terapiaa ja lääkkeitä tulisi olla jokaiselle tarvitsijalle, niin kuin meitä läheisiäkin, jotta emme jättäisi ketään yksin. Täytyyhän liisterin ja pimeimmän säkinkin ajan kanssa hapristua, menettää otteensa ja läpäistä valoa. Siinä tahdossa ja toivossa tänä aamuna!