Pääasia

Sitä kun pyörittelee elämäänsä tarpeeksi päässään, päätyy lopulta PÄÄasioiden äärelle. Haa, siis niiden merkityksellisimpien tapahtumien ja tunteiden pariin. Tein eilen ohjatun harjoituksen, jossa minun tuli pudottaa yltäni kaikki tarpeeton. Mietin missä kaikessa minut voisi korvata joku toinen, ja kuka olisin paljaimmillani. Kaiken elämässäni tapahtuneen ja tekemäni joukosta erotin selkeästi sen tärkeimmän. Ei löytynyt kirkastettua minua, ei saavutuksia, yhtä merkittävintä ajankohtaa. Löytyi ajatus minä olen me. Läheisimmät ovat ne läheisimmät, mutta joukkoon mahtuvat lopulta kaikki. Minä olen oikeasti parhaimmillani me, en erillinen olento.

Sillä on väliä, millaiseen perheeseen synnymme, kuka meistä pitää ensimmäiset vuodet huolta. Koemmeko hylkäyksiä tai mieleen painuvia muita traumoja. Ottaako joku meidät syliinsä ja kertoo rakastavansa. Kuunteleeko joku murheitamme ja huomaako meidät, kun tarvitsemme tulla nähdyiksi ja kuulluiksi. Muistanko minä silittävän vai läimivän käden. Onko kotona ketään. 

Sen minkä tietää omasta lapsuudestaan puuttuvan, koittaa usein tarjota omille lapsilleen. Niin minäkin yritin. Koska vanhemmat tekivät paljon töitä, ja kuljin avain kaulassa kavereilla ja metsissä, halusin olla kotiäiti. Tein kyllä neljän kuukauden pätkissä töitä Paikkarin museolla, mutta sinnekin lapset saivat tulla työajan päätyttyä hoitamaan lampaita, syömään ja rantasaunalle löylyihin ja uimaan. Myin Sammatin torilla leipää ja kirpputoritavaraa, lapset mukana. Yksin poikkesin vain myyjäisiin leipomuksineni ja metsään keräilemään marjoja tai sieniä.

Mikään elämässä ei ole pysyvää, kaikesta on osattava luopua ajallaan. Minkään muun perään en herkisty suremaan, mutta perheen kyllä. Pikkulapsivuodet vilahtivat ohi liian  nopeasti, selailen muistoja valokuvat apuna. Joka kerta kun kokoonnumme perheenä  yhteen, hyrisee onni rinnassa. Tapaamisen lämpö säilyy mielessä tuoreena muutaman päivän, kuin lämpö leivinuunissa. 

Minä olen tämä tietoisuus, joka jo lapsena mietti minne kuolleet siirtyvät. Muistan, että kymmenvuotiaana luulin tietäväni kaiken oleellisen, kun olisin kaksikymmentä. Päälle viisikymppisenä tiedän, että elämä jää mysteeriksi niin kuin kuolemakin. Mutta PÄÄtellä voi, että tietoisuus saattaisi jatkaa matkaansa jossain muodossa, ainakin jälkipolvessa. Jospa he muistaisivat silittävän käteni, lämpimän kainaloni, kutitukset ja kuiskaukset, kehut ja lohdutukset. Mutta myös virheeni, jotta voisivat korjata ne. Olisivat viisaita, rakastaisivat säästelemättä, eläisivät hetkissä. Sillä riisuttuina turhasta, olemme me.

Advertisement