Pian tulee kuluneeksi vuosi siitä, kun aloin toden teolla tutkiskella itseäni. Otin viimein tehtäväkseni selvittää lapsuudesta saakka mukanani raahamiani käsityksiä ja uskomuksia itsestäni. Sellaisia kuten “vääränlainen” tai “arvoton”. Muut ihmiset tuntuivat ohittavan minut omassa tärkeysjärjestyksessäni. Toiset olivat aina lahjakkaampia kuin minä. Minut oli helppo unohtaa ja ohittaa, koska itse ajattelin niin. Ja koska en oikeasti arvostanut ja rakastanut itseäni, jäi toisten ihmisten syvällinen ymmärtäminen myös puolitiehen. Ensin olisi luonnollisesti ymmärrettävä edes itseään.
Pitkään etsin omaa ääntäni. Ensin löysin sen kirjoittamalla, mutta puhumisen suhteen oli hankalampaa. Jos en itse tarkkaan tiennyt mitä ajattelin, kuinka toinenkaan olisi sen voinut puheestani erottaa. Jossain kohtaa olin siirtynyt pääosin kuuntelemaan toisia, niinpä oma ääni oli painunut kauas taa. Se ei silti ollut peruuttamattomasti poissa. Sain apua sen etsintöihin.
Viimeisen vuoden aikana olen käyttänyt tolkuttoman paljon aikaa ajatteluun ja opetteluun. Myös poisoppimiseen. Menneet uskomukset on pitänyt riisua yltä ja omaksua tilalle uusia. Totutut tavat vain ovat niin tiukassa, että uusien juurruttaminen ottaa aikaa. Kunnes tässä jossain kohtaa huomaa, että jotain on todella nytkähtänyt isosti liikkeelle ja hommat alkavat viimein sujua. Välillä jo naurattaa, mikä on ihana juttu tajuta.
Kuinka ollakaan kirjoitan tarinaa ulkopuolisuudesta ja omien voimavarojen löytämisestä. Kirja on imaissut minut metsän keskelle, rauhaan ulkopuolisilta paineilta. Siellä on ollut tilaa punnita ajatuksia ja löytää uutta ihmeteltävää. Tekstiin on upotettu hyvin henkilökohtaisia kokemuksia ja huomioita, joiden toivon herättelevän ja lohduttavan samoissa tunnelmissa harhailevia lukijoita. On aina helpompaa kulkea pimeässä, jos joku on mennyt jo taskulampun kanssa edellä, raivannut edes kapeaa polkua.
Tämä on ensimmäinen talvi vuosikymmeniin, kun en ole ollut moksiskaan pimeästä tai kylmästä. Kun on matkannut mielensä hämärästä esiin, kevät on jo täällä. Jaksan odottaa aurinkoisia ja lämpöisiä päiviä, sillä ajatuksissani on jo kesäpäivien tunnelmaa. Omilla jaloilla seisominen ja äänensä kuuleminen ovat todellisia supervoimia. Niillä minä teen elämään itseni näköisen jäljen, sellaisenaan arvokkaan ja oikeanlaisen. Oikein odotan, mihin kaikkeen hauskaan voimme yhdessä heittäytyä!
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 