Pidän kirjoista, etenkin jo vuosikymmeniä omistajiensa mukana tarinoitaan ulos hengitelleistä. Niiden kansissa näkyy ajan hampaiden puremat, sivuilta voi löytää tahrat ja ummehtuneet, pölyiset tuoksahdukset. Suvussani on molemmin puolin kirjapainoalalla tai lehdistössä työskennelleitä, musteen kutsu kai kulkee verenperintönä. Vaikka nykyään teksti liikkuukin paljolti sähköisenä, paperia ja mustetta säästellen.
Vanhat kirjat ovat kauniita kuluneinakin. Olen ottanut niitä talteen, kun sukulaisten jäämistöjä on pitänyt siivota pois. Sivut voivat olla kovin ohuita ja kirjaimet koukeroisia. Paksuun romaaniin on sijoitettu sinne tänne hienoja piirroksia. Katekismusten kulta-aikaan 1500-1800 useimmissa taloissa oli vain muutama kirja, jos sitäkään. Myöhemmin yleistyivät tietosanakirjasarjat, jollaisen isänikin tilasi ja pikkuveljeni ahmi tiedonjanoonsa. Itse etsin kirjaston hyllyistä parhaita seikkailuja, mysteerejä ja ihmissuhteiden kiemuroita.
Hyvä kirja on kuin läheinen ystävä, jonka elämää pääset jakamaan. Joihinkin kirjoihin olen kiintynyt niin, että luen ne moneen kertaan, koska eri aikoina ne avautuvat ymmärrettäväksi erilaisina. Niin käy omillekin tuotoksille. Kun tarinaa vasta kirjoittaa, mielessä on jonkun toisen elämä, mutta kansiin päästyään, siitä löytääkin paljon omaansa. Ja sitten on vielä toisten lukukokemukset, joista on ihana kuulla. Jännittävää, miten eri tavoin voimme saman tarinan kokea.
Parhaassa tarinassa on kutsuva alku, vastavoimia ja ponnisteluja, yllättäviä käänteitä ja koskettavuutta. Loppuratkaisu ei tulisi itselle ensimmäisenä mieleen, ja jättää lukijalle myös ilmatilaa, vapautta kuvitella. Jos tarinan syntyessä onkin valvottu öitä ja mietitty yksityiskohtia, voi lukijakin tempautua samaan pyörteeseen. Ihan parastahan se onkin, kun voimme jakaa jotain, mitä ei koskaan ollutkaan, ja silti on. Niin monen kannen alta paljastuvaa mielen kuvitelmaa.
Kiitos palautteista! Arvostan jokaisen lukukokemusta ja hyvin mielelläni jaan ajatuksia kanssanne!
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 