Kerran kirjoitetut lauseet

Eilinen oli liian lämmin päivä hikoilla marjametsässä, joten onni potkaisi, kun sain uusimman kirjani viimeisen version Jussi Virratvuorelta korjattavaksi. Luin ja viilailin tekstiä aamusta iltaan. Muutama tippa tuli itkettyäkin, niin henkilökohtaisia muistoja riveihin sisältyy. Korjauksia ei montaa tullut, kahden kustantamon lukijan jälkeen kaikki näytti jo valmiilta. Takakanteen miettimiäni sanoja hahmotin vielä uusiksi. Nyt odotan jännityksellä kansikuvan näkemistä. Kuvassa on aito löytö palaneen talon pihamaalta Liperistä, Jussi Virratvuoren ottamana. Kuva järkytti ensinäkemältä itseänikin, mutta kertoo osuvasti kirjan sisällöstä.

Koska en ole muutamaan kuukauteen saanut kirjoitettua, kuin näitä ajatuksiani tälle sivulle, piristi nähdä kauan kypsytelty kirja noin valmiina. Kansissa on kaksi pienoisromaania samasta teemasta, mutta eri kulmasta kuvattuna. Puolet musta on henkilökohtaisin koskaan kirjoittamani teksti. Vaikka Merrun elämä on hyvin erilaista kuin omani, hänen äitiinsä kirjoitin paljon omasta äidistäni. Kirjoittaessa suru äidin kuolemasta vyöryi vielä yllä, jokainen sana oli terapiaa. Merruunhan tutustuin jo 18-vuotiaana, hänessä on paloja useista ystävistäni, unohtamatta itseänikään. Alkuperäinen tarina on muuttunut niin paljon, ettei sitä enää entiseksi tunnista.

Kadonneet syntyi tuskaisista ajatuksista, kun lukioikäinen nuori teki tässä lähellämme itsemurhan. Aloin muistella serkkuani, jota elämä koetteli niin kovasti, että tämä masentui vakavasti, ja lähti lopulta maailmasta omin avuin. En saanut näitä ajatuksia kaikkoamaan, ennen kuin mieleni rakensi uskottavan tarinan kaiken ympärille. Uskottavaksi se muotoutui, koska olin nähnyt aikoinaan kahdenkin ystävän kotoa niin traagisia asioita. Kukaan ei silti voi löytää itseään sen enempää Helenasta kuin Neastakaan. Varsinainen juoni löytyi Joensuusta kadulta monta vuotta sitten. Törmäsin naiseen, joka väitti löytäneensä Portugalista vuosia sitten kadonneen Madeleinin. Meni hetki ennen kuin ymmärsin naisen olevan psykoosissa, ja ohjasin hänet kadulle parkkeeranneen ambulanssin ensihoitajien huomaan. Madelein jäi kuitenkin vaivaamaan.

Tulevista tarinoista en tiedä juuta enkä jaata. Olen silti samaan aikaan rauhallinen ja onnellinen, sillä tähän astisista kirjoistani tärkein on ihan pian valmis. Melankolisia tarinoitahan ne ovat, ihmisen “ruotoon” asti auki revittyjä. Sieltä syvältä se lopulta löytyykin, todellinen rauha ja onni. Kun luovumme yllemme juuttuneista kuorista, paljastumme aitoina itsenämme. Erityisen kiitoksen auttamisesta saavat ne kaikki, jotka näitä tarinoita lukivat eri vaiheissa, kommentoivat ja välittivät ponnisteluistani. Yksi kommentti on jäänyt mielen päälle, kiitos Taikan: “Äiti, voisin tatuoida ihooni useammankin lauseesi, siellä oli monta niin kaunista.” Minulle ne kerran kirjoittamani lauseet merkitsevät yllättävän paljon.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s