Puutaloissa

Katselin aamulla kuvia vanhoista puutaloista. Selailin lehtiä ja omia albumeita. Unissanikin asun tunnelmallisissa puutaloissa, joissa tuntuu yhdistyvän elementtejä monista elämän varrelle jääneistä kodeista.

Ensimmäiset valokuvat minusta vauvana on otettu Malmilla Heinäpellontiellä, vanhan puutalon pihalla. Vanhemmat olivat vuokranneet hellahuoneen puutalon yläkerrasta, minut vietiin viltille, aurinkoiselle nurmikolle. Kun olin kaksi, muutimme ukin ja mummin rintamamiestaloon Kuopion Laulurinteelle. Isovanhemmat olivat osallistuneet rakentamiseen itsekin, ukki rintamalla haavoittuneena nuorena miehenä, mummi isääni kohdussa kantaen. Tuosta puutalosta näen edelleen unia, se oli minulle tosi rakas paikka.

Linnunlaulun isoon puutaloon muutin heti lukion jälkeen. Vanha, kummitustalolta näyttänyt huvila seisoi Hakaniemen ja Töölön välissä, meren äärellä. Kun sieltä piti muuttaa pois, oli osoitteena Intiankadun vallattu punainen puukerrostalo. Siellä sain tehdä ensimmäiset isot remonttini itse. Kahden rapun väelle löytyi isot yhteiset tilat kellarista.

Yhtä punainen ja kaksikerroksinen puutalo oli kotimme Espoon Sunassa, rauhallisella omakotitalojen alueella, Keskuspuiston laidalla. Siellä aloimme tosissamme haaveilla omasta mummonmökistä isoine pihoineen. Sellainen löytyi Sammatista. Huussi, puuliiteri, varasto ja pihasauna sijaitsivat keltamultaisessa mökissä, asuintilat kaksikerroksisessa hirsitorpassa. Yläkerta tosin piti rempata pölyisestä vintistä itse makuutiloiksi. Olo omassa tuvassa oli suloista, vaikka tekemistä riitti jokaiselle valveillaolon tunnille.

Puurivitaloon muutimme Porvooseen kuopuksen syntymän aikoihin. Sen vuokra oli kallis, eikä omaa rauhaa löytynyt. Matka jatkui Polvijärven Hukkalaan, josta ostimme ison vanhan puukoulun, ystäväperheen kanssa puoliksi. Se on ollut kaunein kotini tähän mennessä, valtavine ikkunaruutuineen, joiden takaa näkyi vain metsää. Hirsiseinät ja lautalattiat kätkivät kuitenkin sisäänsä homeisen yllätyksen, joten jouduimme ajan kuluessa luopumaan tästäkin unelmien talosta.

2020, vuosien odottelun jälkeen, löytyi nykyinen vaaleansininen puutalokotimme. On puulattiat, leivinuuni ja puukiuas, mukavan kokoinen ja kaunis piha. Ei tämä ole unieni kaksikerroksinen puuhuvila järven rannalla, mutta mukavasti kävelymatkan päässä kylän tarjonnasta. On tarpeeksi huoneita ja isoja ikkunoita, huonekasvit viihtyvät hyvin, ja pihalta saa syötävää ja kukkia maljakoihin.

Koteja on ollut paljon, mutta nämä yhdeksän puutaloa muistan parhaiten. Mikä lie vanhoissa taloissa liikuttaa, jotenkin ne herättävät suojelunhalun ja kodinrakennusvietin. Oranssi ry:n aikoina tuli kartoitettua tyhjilleen hyljättyjä puutaloja pääkaupunkiseudulla. Mitä kauniimpia huviloita saattoikin löytyä, jopa merenrantatonteilta. Edelleen tuntuu pahalta katsella hyljättyjä puutaloja. Hoidettuina nuo talot ovat mitä viihtyisimpiä koteja, rakennettu kestämään vuosikymmenestä toiseen. Lautalattiat saavat narista ja ikkunat vähän vetää, kunhan katon alla elettäisiin. 

Onhan puutalossa työtä, aina olisi jotakin korjattavaa ja maalattavaa. Näihin muuttaessaan sitoutuu melko aktiiviseen elämäntapaan, jolla huvittavaa kyllä, on myös oma koukuttava flownsa. Jos puutaloille on antanut sydämensä, näissä haluaisi asua elämänsä loppuun saakka. Senkin jälkeen joku voisi muuttaa sisään, huolehtia talosta, ja nauttia elämästä, päivä kerrallaan.

Advertisement