Putsasin ja luovutin tänään lastin vanhempieni huonekaluja ukrainalaiselle lapsiperheelle, joka muuttaa nyt Outokumpuun. SPR pyysi tavaraa, ja niin kantajat kuin pakettiautotkin tuli paikalle sovittuun aikaan.
Viimeisenä asunnosta kannettiin ulos jykevä, edelleen hämmästyttävän siisti, punainen kokopuinen työpöytä, jonkun lapsen koulupöydäksi. Muistan tuon pöydän olleen meillä jo kun menin esikouluun 70-luvulla. Sen ääressä opettelin aakkosia ekalla luokalla, äidin laulaessa aakkoslaulua niin moneen kertaan mukana, että pikkuvelikin oppi lukemaan jo kauan ennen koulun alkua. Pöydän laatikoihin kätkin 16-vuotiaana runojani, päiväkirjoja, ja kahden vuoden päästä ensimmäisen käsikirjoituksenikin, romaanin Merrusta. (Hänen tarinansa löytyy syyskuussa uudesta kirjasta.)
Tavaran luovutus kerrallaan vanhempien koti muuttuu tyhjemmäksi asunnoksi, kaikuvaksi ja ontoksi. Monenlaiset muistot säpsähtelevät mieleen yllättäin kuin hiiret koloista. Nuo tuolit saimme mummiltani, kun hän oli säästänyt rahat uusiin, paremmin keittiönpöytäänsä sopiviin. Tuolla pöydällä ukkini tapasi pitää sohvan edessä Seuroja, joiden takimmaisten sivujen sarjakuvat luin aina ukilla kyläillessä. Tällä matolla äiti kulki eestaas, kun hääräsi keittiössä ruoan laitossa.
Hyvät muistot eivät katoa tavaroiden mukana. Joku toinen elää nyt niiden kanssa, saa omat muistonsa. Se vanhoissa tavaroissa onkin kiinnostavaa ja arvokasta. Kun ne on aikanaan hyvin tehty, ne kerkeävät kiertää monessa kodissa, luoda osaltaan viihtyvyyttä ja turvaakin.
Luopuminen ei ole aina helppoa, mutta nyt siitä jäi itselle rauhallinen mieli. Pitkää ikää ja hyviä muistoja, niin huonekaluillemme, kuin niiden uusille omistajillekin.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 