Mikähän siinä, tänä kesänä on noussut paljon eläviä muistoja lapsuudesta pintaan. Mies paistoi tänään ulkona halsterissa muikkuja, ja samantien kun maku levisi suuhun, olin Hulkon mökillä ukin ja mummin muikkuja pistelemässä. Kalat maisteltiin usein rannassa suihin, sauna lämpeni selän takana. Löylyistä pääsi pulahtamaan järveen, ja äiti pesi loput päivän jäljet vadissa kastetulla sudilla. Iho kitisevän puhtaana pujahdin pienen makuukammarimme hetekan alalaatikkoon. Ennen unen tuloa katselin valkeaa seinävaatetta, jossa vanha mummo sutkautti jonkun elämän viisauden, mutta sitä en nyt millään saa mieleeni tarkemmin. Äiti, isä ja pikkuveli tuhisivat lähellä, ei ollut sitä turvallisempaa ja nautittavampaa oloa.
Suistamolta evakkona paennut mummini on päässyt moniin muisteluihini, mutta Anni-mummi vähemmän. Hän kuoli kun olin 8-vuotias, mutten ole häntäkään unohtanut. Muistan hänet kasvimaalla kyykkimässä, täysien mustikkaämpärien kanssa veneellä saaresta tulossa, puu-uunin ääressä pullalettejä paistamassa, syysomenia kellariin sanomalehtiin käärimässä, ja uusia perunoita pöytään nostamassa. Kaikki narunpätkistä tilkkuihin, pahveihin ja muovipusseihin säästettiin ja käytettiin hyödyksi. Oli muovipusseista virkattuja mattoja ja ukin paidan lopuista ommeltuja rimpsuja minun mekoissani. Lumpulla mummi täytti pulleat räsynuket, neuloi niille langoista letit ja tilkuista somat vaatteet.
Anni-mummilta lienen perinyt metsissä häärimisen ja keräilyn geenit, kasvimaan kuopsutuksen kutsun, välillä kutisevan jauhopeukalon ja säilönnän hingun. Säästäväisyytenikin on varmaan hänen jälkiään. Käsitöiden taito tosin hyppäsi ylitseni. En muista mummin paljoa lepuutelleen, aina tuo oli jonkin homman äärellä. Itse opettelen tässä iässä hellittämään jatkuvasta puuhailusta ja päässä rymistävistä tekemättömistä askareista. Kävi niin ikävästi, että mummi ei elänyt pitkään, vatsasyöpää ei saatu parannettua.
Meitä oli iso porukka sukua mummin sairaalasängyn ympärillä viimeisinä päivinä. Kun isäni sitten yksi aamu tuli sairaalasta silmät märkinä kertomaan mummin kuolemasta, olimme toisessa mummolassa käymässä. Kotona kävimme isän kanssa läpi kasapäin kuvia hänen lapsuudestaan. Sain kuulla monista suvun äijistä ja mammoista, jotka muuten olisivat jääneet huomiotta. Ikävä yhdisti meidät isän kanssa uudestaan, kun oma äitini kuoli. Silloinkin katseltiin kuvat läpi rauhassa jutustellen ja itkeskellen. Koen tuon tavan tarpeelliseksi ja parantavaksi.
Joskus se on tuoksu, toisinaan maku tai ääni. Jokainen menneisiin heijaava aistimus on lahja. Siis silloin, kun muistot ovat hyviä, mistä osaan olla kiitollinen. On seinäkellon raksutusta, puusaunan lämpiämisen ja hellalla keittyvän riisipuuron ja pannukahvin tuoksua, räsymaton tuntua jalkapohjien alla ja ensimmäisten mustikoiden suloisuutta kielellä. On myös valokuvia, mustavalkoisia kasvoja, joiden tunteista pääsee yhä perille. Paljon ajan saatossa kulkevaa rakkautta.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 