Valo heilahtaa huoneeseen verhojen, silmäluomienkin läpi. Se muistuttaa päivästä, johon en pidä kiirettä nousta. Olen jo juonut kahvikupilliseni, painunut takaisin viltin alle.
Mietin lapsuuteni kasvoja, heitä, joiden nimiä on vaikea muistaa. Sitäkin mökkinaapurin tyttöä, olikohan hänen nimensä Susanna. Niitä surullisia, tietäväisiä silmiä, joitakin sanoja, joilla uin tuohon melankoliseen maisemaan, ymmärsin, että joimme samasta lähteestä, mökkiemme välillä. Parin kesän jälkeen emme enää tavanneet. Myöhemmin isä kertoi, että tytön isä oli nuorena niin masentunut, että koitti päästä omin avuin pois. Vaikkei onnistunutkaan, kulki tumman viittansa varjossa.
Olen seitsemän vuotta. Katselen mummin vintille pakkaamia laatikoita, täynnä tavaroita menneiltä vuosikymmeniltä. Kun mummi vuoden päästä kuolee, ukki polttaa laatikon toisensa jälkeen. Muistot ovat liian painavia, eivät läpäise valoa, jota ukki tarvitsee, päästäkseen jatkamaan elämäänsä. Ovet suljetaan, avaimet annetaan uusille Hyvärisille. Vaalea ulkomaali vaihtuu siniseen.
Toisessa mummolassa leijuvat vielä ruoan tuoksut, kaartavat ilmoilla hartaushetken virret. Ukki tekee lähtöä saareen, pakkaa reppua veneelle. On sanomattomia ajatuksia, lapsenlapsen saavuttua leikattua eripuraa. Mummin temperamentti on kuuluisa, ukki venyy ja vanuu, kunnes tarvitsee saarensa. Mummi puhisee, purkaa kiukkuaan minuun.
On suloisia reissuja lossilla ilta-auringon läpäisemään saareen, tanssia iloisten ihmisten letkassa. Purjeveneitä kirkkaassa horisontissa, aaltojen kimmellystä, lintujen liverrystä. Ja niitä surusilmäisiä, sumussa kulkevia, epäuskoisia, riitaisia, aamuja, päiviä, iltoja, öitä ja kulkijoita. Puikkelehtimista varjoista valoon, sukelluksia mudan sumentamaan pohjaan, kiipeämisiä pinnan ylle ulottuville kiville. Varpaissa vielä vesitipat, otsa jo kuivunut auringon antamaan suudelmaan.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 