Oven takana

Huomenna lähden matkoille kuukaudeksi, tänään kävin katsomassa vanhempieni entistä kotia viimeistä kertaa sellaisena, kuin sen tulen toivottavasti muistamaan. Kesäkuun aikana isä alkaa tyhjentää asuntoa myyntiin. Nyt siellä saattoi vielä haistaa äidin hoidossa käytetyt lääkkeet, ja tietyn tutun ominaishajun. Tavarat olivat äidin jäljiltä totutuissa paikoissa, henkilökohtaiset paperit ja kalenteritkin hyllyillä.

Painaessani ulko-oven kiinni, tunsin sulkevani itseni lopulliseti yhden ajan ulkopuolelle. Otin mukaani valokuva-albumin, tuumaillakseni hetken menneitä. Jo kotona eteisessä tirahti itku silmään. Ei olisi enää “kotia”, jossa äiti ja isä asuivat yhdessä.

Jollekin toiselle lähtö asunnosta näyttää myös olleen haikeaa. Isän vaatteista vain kymmenesosa on lähtenyt kyytiin Kuopioon. Henkilökohtaisia tavaroita on kaikkialla, aivan kuin hän olisi vain piipahtamassa jossain, tulisi ihan pian takaisin. Hän onkin käynyt asunnolla kerran viikossa. Mahtaako hän kuljettaa loput tavaransa kuukaudessa uuteen kotiin? Puheissaan hän meinaa antaa melkein kaiken kirpputorille.

Yli viisikymmentä vuotta yhteistä elämää jonkun kanssa ei katoa muistista tai tunteista helposti. Ei ole kadonnut reilussa viidessä vuodessa, äidin lähdettyä viimeiselle matkalleen. Isä puhuu äidistä aina tavatessa, mutta kuinka paljon hän mahtaa tätä sen lisäksi ajatella?

Lapseni ovat kukin saaneet mummin tavaroita muistoksi. Nuorimmainen nuuhki vasta yhtä tyynyä, haistoi siinä edelleen mummin tutun tuoksun. Muistan miten pienenä itse hakeuduin äidin sängylle tyynyä nuuhkimaan, kun tuo oli taas yövuorossa sairaalassa. En enää muista kunnolla hänen ääntään, näenkin vain kuvissa ja unissa, mutta tuoksuja voi löytää edelleen tekstiileistä. 

Äidin tapa sisustaa oli käytännöllinen, ei edustanut mitään tyylisuuntaa tai värimaailmaa.  Osa huonekaluista oli meillä jo viisikymmentä vuotta sitten, lapsuudessani. Joitakin uusia mööpeleitä äiti osti Outokumpuun muuttaessa, oli niistä selvästi iloinen. Onneksi hän kerkesi istuskella uusissa sohvissa, nojatuolissa ja keinussa kuusi vuotta.

Vaikka lapsuus on lyhyt pätkä pitkästä elämästä, kummasti se vaikuttaa läpi vuosikymmenten. Sieltä minä ainakin kaivan esiin tapahtumia, mietin niiden seurauksia ja vaikutuksia nykyiseen olemiseen. Kaikki ei ole ollut silloinkaan täydellistä, koskapa olisi, mutta aika kultaa muistoja. Eikä se ihan katinkultaakaan liene, niin paljon rinta-alassa tunnen kaipausta. Tuon asunnon oven taa jäi viimeisten hyvinkin kivuliaiden ja vaikeiden kuukausien lisäksi niin paljon rakkautta. Sen tunnen onneksi siirtyneen mukaani, niin käy varmasti isällekin. Vaikka matkustaisimme tai muuttaisimme kuinka kauas.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s