Niin niin!

Käyn viikottain Outokummusta Joensuussa, ja yleensä kuljen bussilla. Paluumatkalla kotiin päin onnistun yleensä istumaan ikkunan vieressä ihan hiljaa, kuin turistina omalla kotiseudullani. Tykkään murteesta, joka muistuttaa sukulaisistani, kutkuttaa korvia ja saa väkisin hyvälle mielelle. Ihmiset nousevat bussiin nyssykköineen ja eväineen, kuskin tervehtiessä jokaista tuttavallisesti.

Jo alkumatkasta soittaa kuski kaverilleen kovalla äänellä puhelun, joka yhä kuuluu korvissa. Esittelemättä itseään hän säntää suoraan asiaan, josta selvästi on puhuttu aiemmin.

• Se oli Pajutie, se tie.
• Niin niin.
• Niin niin.
• Niin niin.

…

Enkä voi tarpeeksi montaa kertaa tähän toistaa, varmasti meni 100 rikki, uusi niin niin ennätys. Noin puolen tunnin päästä hän oli jo hieman vaisumpi ja taloudellisempi.

• Niin.
• Niin.
• Niin.

Meitä on selvästi kuuntelijoita ja selostajia erikseen, kuski ensin mainittuja. Suomalaisille on mielestäni tyypillistäkin käyttää vastaavia lyhyitä myötäilyjä. Olen kuullut mm “No se!”,  “Niinpä!”, “Älä muuta sano.” tai lyhyemmin “Älä!” ja “Justiin(sa)!”. Äänenpainoa kun vain muuttaa, saa osoitettua empaattisuutta monimuotoisesti. 

Ei siinä, käytävän toisella puolella vanha mamma kaivoi laukusta karjalanpiirakat, matkalla Kuopioon. Soitti kyläpaikkaan, ettei tarvitse olla ruoan kanssa odottamassa, hänellä olisi iso satsi piiraita tuomisinakin. Ei tartte häntä varten vaivautua.

Juuri ennen Viinijärveä, kävelytien reunalla, istui nuori isä vauva vaunuissa nukkumassa. Isällä oli kuulokkeet päässä ja sikari suussa, nautiskeli auringosta silmät kiinni, jalka vispasi hyvää musiikkia.

Pian osui kaksi työmiestä haalareissaan sähkökopille, toinen lorotti tyytyväisenä, meistä bussissa matkaavista välittämättä, sepaluksen välistä virtsarakkoaan tyhjäksi nurmikolle. Enpä ollutkaan vielä tuota kesän merkkiä nähnyt, vaikka oli jo 1.6.

Sitten alkoi radiosta soida “Mä näitä polkuja tallaan kai viimeiseen asti…” Matin ja Tepon täysillä vetämänä rakkauslauluna, omalle kullalle, jälkeläisille ja kotimaalle. Korpimailta löytyy se oikea onni, sinne on hyvä päästä elämänsä ehtoollakin päänsä painamaan.

Ikkunan takana vilistivät voikukkapellot, välkehtivät valkeat tuomen ja kielon kukat. Taivaalla lensi niin kurkia kuin joutseniakin. Lehmiä oli jo päästetty niitylle, joen uomassa kulki kimaltava vesi. Puut kevätjuhla-asuissaan, kevyissä vihreissä pitseissä.

Viikon päästä olen neljän vuoden tauon jälkeen ulkomailla. Mutta nyt nautin tästä kotimaani nätistä kesästä. Ja kaikella rakkaudella tunnustan, että jokin tässä itäsuomalaisessa, Pohjois-Karjalan luonnossa ja kansassa, kouraisee rinta-alasta. Tänne kun palaan miltä vain reissulta, olen kotona. Niin niin, vaikka kuinka leikkisin turistia.

Advertisement