Kompastuskivet

Yksi tähänastisen elämän kompastuskiveni on harvinaisen iso ja tumma möhkäle. Se tukkii polun, joskus tienkin. Voihan sen kiertää, eikä ylittäminenkään ole mahdotonta. Huonoimmillaan tuo lohkare lätistää kaiken motivaation ja jään sen eteen neuvottomana. Niin kauan tuosta samasta kompastuskivestä olen kärsinyt, että olen päättänyt kerätä voimani. Aion kammeta sen kaikin voimin edestäni hiiteen, enkä enää muistella sen koommin.

Liekö tuo murikka tuttu sinullekin? Onhan niitä monen nimisiä ja kokoisia, kullekin joku elämään hidasteeksi putkahtanut. Minun kompastukseni johtuvat riittämättömyyden tunteesta. Se se on kinkkinen tunne, koska naamioituu pysyväksi tosiasiaksi. Eivätkä tunteet oikeasti ole sellaisia, ne ovat lopulta pölyhiukkasiksi puhallettavia ja tuulen tai virran vietäviä. 

Muistan jo lapsena tuskailleeni, kun olin vääränlainen. Vauhtia ja ideoita oli liikaa, omatoimisuus tapissa,  ääntä lähti ja jälkijä jäi. Oli polvet auki ja talon nurkalla nuotio, mummin kasvimaan reunalla iso kuoppa, josta kaivoin muinaisia aarteita. Olin kateissa metsässä tai sillä kauimpana asuvalla kaverilla. Kuuntelin korvat höröllä aikuisten juttuja ja kerroin itse kavereille hurjia tarinoita. Nuorena olin liian anarkistinen vanhemmilleni, mutta liian hyväosainen anarkistikavereilleni. Itselleni en ollut tarpeeksi rohkea, taitava, laiha tai kaunis. 

Hieno ura jäi hankkimatta, tittelit taputtelematta. Olen yrittänyt olla avuksi läheisille, uupumisen äärirajoille saakka. Silti ennen nukahtamista mieli soimaa, kun jotain on jäänyt huomioimatta ja tekemättä. Olen koittanut ennakoida asioita yhteiseksi parhaaksi, siinä aina onnistumatta. En ole ollut läheskään aina käytettävissä, kun on pyydetty. Joskus murehtimisen määrä on tolkuton, huolia lipuu sisään ovista ja ikkunoista.

Minun on vaikea kieltäytyä auttamasta, ottaa vastaan kiitosta tai kohteliaisuuksia. Koen tehneeni välttämättömän, mutta harvoin tarpeeksi. En osaa olla niin sosiaalinen kuin toivoisin olevani, vaikka vielä lapsena luontevasti olinkin. Kuulen herkästi moitteita ja syytteitä, näen arvostelevia katseita. Piiskakin viuhuu toisinaan ilmoilla, vaikken näe kättä, joka sitä heiluttaa.

On korkea aika huomata, miten kova olen itseäni arvostelemaan. Itsensä piiskaamisessa kun on hyvin ikävänä varjopuolena toistenkin arvioiminen. Sen minkä helpommin sallii toisille, voisi sallia itselleenkin. Eihän minusta valmista tule, eikä kukaan ole sellaista vaatimassakaan. Heivaisin siis mielelläni riittämättömyyden murikan reitiltäni, mahdollisimman pian. 

Nämä olisivat hyvät talkoot itse kullekin. Pois vaan kaikki isommat esteet kulkuväyliltä! Kevyempiä ja kiitollisempia askelia kanssakulkijat!

Advertisement