“Olin täyttänyt seitsemän elokuun alussa, juuri ennen kuin koulu alkoi. Olin pienikokoinen, rääpäle itse asiassa. Kuljin pitkät koulumatkat jalan, eikä ruoka koskaan oikeastaan maistunut minulle. Söin pysyäkseni pystyssä, jaksaakseni matkan metsän sisältä kylälle. Halusin nähdä hänet, jonka kanssa lensin unissa valtavan linnun selässä pilvien läpi. 

Joka aamu minä kuljin samojen sammaleisten kivien ja naavaisten kuusien ohi. Laskin käpyjä, joita potkaisin edestäni polulta. Kukaan muu ei asunut metsässä, kylämme väärällä laidalla. Ei ollut naapureita, ei kavereita, ei bussiyhteyttä, tai postilaatikkoakaan. Äiti nouti postin kylän kaupalta, kukaan ei kulkenut meidän tähtemme metsän halki. Toisaalta me saimme rikkomattoman rauhan. Sankka havupuiden kansa suojasi naku-uintini lammessa, piilotti majani oksiensa suojiin. Oravia sikisi enemmän kuin kerkesimme laskea, haukkoja lensi matalalla, hirvet tulivat portaille asti. Aurinko ei päässyt kuin kohtisuoraan taivaalta pilkottamaan mökkimme pihaan.

Kaiken sen kulkemisen ja eristäytymisen vastakohtana lojuin pulpetissa jo ennen muita, odotin häntä. Arvuuttelin mielessäni, olisiko hänellä sininen villapaitansa, vai harmaa villatakkinsa, luokkaan astuessaan. Oliko vihreiden, vai ruskeiden samettihousujen viikko. Hänen partansa kasvoi samaa vauhtia kuin tukkansa, kasvot pysyivät samana. Niillä oli raukea, luotettava ilme. Hän tulisi seisomaan luokan edessä aina, lapset vaihtuisivat. Minä en vain halunnut kasvaa isoksi, en jättää häntä toisille. Vain hän näki minut, todisti etten ole äitini kuvitelma, tai metsän syömä, muille näkymätön olento.”

Tämä on uusimman pienoisromaanini alkua. Lapsi asuu mökissä äitinsä kanssa, tiiviin metsän keskellä. Vuosikymmentenkin jälkeen, äidin kuoltua, erakko kulkee metsässä, kuvaa kamerallaan ainoaa tuntemaansa kotia. Hän näkee kasvit ja eläimet, lammen, kalliot ja järven toisin kuin muut. Näyttelyiden ja kuvakirjojen kautta hän avaa maailmaansa ihmisille, joista vain yhtä kohtaan hän tuntee platonista, mutta kaiken ylittävää rakkautta. Tuota opettajaansa hän ei pysty unohtamaan. Voiko ihminen löytää onnen tiettömän metsän keskellä? Voisiko metsä sulkea sisäänsä yhden lajitoverin hänellekin?

Kuulostaako kirjalta, johon voisit tarttua? Koko tarinan on lukenut vasta kaksi aikuista lastani, jotka yllättäen olisivat halunneet tarinasta pidemmänkin. Kustantamoista ei ole kuulunut vielä mitään, joten on ollut aikaa ajatella. Itse viihdyin ja kiinnyinkin hahmoon, jonka sukupuoli jäi arvoitukseksi, mutta ajatukset aukesivat aitoina ja koskettavina eteeni. Välillä hän oli unissani, joskus mukana automatkalla, supattamassa korviini yksityiskohtia elämästään. Hän oli kimpussani kuukausia, ja nyt kun en enää kuule häntä, huomaan ikävöiväni. Siksi toivoisin sormet ristissä, että joku ottaisi kopin, pistäisi tämän kansiin. Jokin tässä tarinassa on hyvin tätä päivää, erilaisuutta kunnioittavaa, suvaitsevaa, rauhoittavaa, muulta maailman melskeeltä piilottavaa. Olin itsekin turvassa, kun seikkailin tuon suuren metsän uumenissa, uin vilpoisassa tummassa lammessa, ja tarkkailin saimaannorppaa jäällä pötköttämässä.

Kommentoikaa ja heittäkää viesteillä!

Advertisement

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s