Tunteiden taivas

Aamulla lueskelin terapeuttien kirjoituksia masentuneisuuden, yksinäisyyden, ulkopuolisuuden ja riittämättömyyden kipeistä kuvioista. Miksi kipua on niin monenlaista, pinnan alla jäytävää, ja päällepäin ulottuvaa? Rajoittuuko henkinen kipuilu ihmiskuntaan, vai kokevatkohan niitä eläimetkin? Onhan koirilla eroahdistusta, ja valaiden tiedetään laulavan toisilleen ja kutsuvan kadonneita poikasiaankin pitkiä aikoja.

 ”Vastaus kipuun, on kivun keskellä. Se on juuri siellä, missä sitä vähiten odottaisi, minne ei ainakaan haluaisi katsoa.” Eevi Vuoristo on terapeutti ja kirjailija, joka tietää kokemuksesta suomalaisten kantavan paljon käsittelemättömiä suruja, pelkoja ja ahdistuksia, useissa sukupolvissa. Sen minkä jätämme hoitamatta omalla kohdallamme, sysäämme näkymättömin elein lapsillemme. Se on äärettömän surullista, mutta “perimän” voi myös katkaista. Turvallisessa ympäristössä, usein terapeutin läsnäollessa, voimme irrottautua haitallisista tavoista ja tuntemuksista, opettaa saman myös lapsillemme.

Ajatuksissa askaroi elokuussa ilmestyvä kirjani. Sen molempien pienoisromaanien teemana on ihmisen rikkonaisuus, surun sisään ehdoitta sukeltaminen, eheytymisen etsintä, ja lopulta anteeksi antaminen niin toiselle kuin itselleenkin. Emme tietenkään kaikki tule elämän murjomiksi ja kulje kuoleman varjo yllämme. Kirjoittamalla voin kuitenkin päästää kaikki peikot luolistaan, katsella kuinka ne kiipeilevät kallion nokkaan uhoamaan, lopulta tippuvat alas. Saan kohdata haasteita turvassa ja puhdistua, minkä tarjoaminen lukijallekin olisi todella palkitsevaa.

Masentuneisuus on yksi aikamme kameleonteista. Pelkkä uutisointi tyrkyttää eteemme ahdistusta laarit pursuten, saati nykyiset työelämän ja opintojen luomat paineet. On sotaa, koronaa, taloudellista epävarmuutta, yksinäisyyttä, epärealistisia somen luomia kangastuksia ja tuhat muuta kurimusta. Monen työuupumuksen alla makaa masennus, hulluna suorittamisenkin viittana se tavataan roikkumasta. Miten voisimme korjata elämän, joka ei tunnu miltään? Kuinka saisimme pistettyä säkkipimeään ensimmäisen reiän, josta valon sarastus pääsisi sisään?  

Terapeutti ja teologian tohtori, uusi ystäväni Eeva luki tuon käsikirjoitukseni. Hän sanoi ettei ole koskaan lukenut yhtä lohdullista ja valoisaa kuvausta “taivaasta”. Selitin hämilläni, että halusin alaikäisen päähenkilön Nean uskovan johonkin kovin kauniiseen, koska hänen maanpäällisessä elämässään on niin paljon kärsimystä. Pitkän masennuksen vastapainoksi lapsella piti olla ainakin yksi valoisa ja lohdullinen aukko ajatuksissaan. Vasta myöhemmin tarinan taivasta tunnustellessani, löysin siitä omat lapsuuteni ajatukset. Muistin karjalaisevakko-mummini “höpinät” kultapäällysteisistä kaduista ja harppuja soittavista enkeleistä, joita en kokenut omikseni. Senkin, mitä itse kuvittelin kuoleman jälkeen kohtaavani. Sieltä ne Nean näyt löytyivät. 

Nean kaltaisia on paljon, tunnen itsekin monta. Vielä nuoria ihmisiä, joille kuoleminen ajatuksena on pääsylippu lepoon, pois kärsimyksen kehästä. Itkettää, ettei elämä näytä heille kauneintaan, lähimmäisetkään osaa lohduttaa ja auttaa. Onko masennuksen liisteri syntynyt suremattomista suruista, piilotetuista peloista, kohtaamattomista tarpeista, puuttuneesta turvasta? Voisipa siitä liisteristä päästä irti! Terapiaa ja lääkkeitä tulisi olla jokaiselle tarvitsijalle, niin kuin meitä läheisiäkin, jotta emme jättäisi ketään yksin. Täytyyhän liisterin ja pimeimmän säkinkin ajan kanssa hapristua, menettää otteensa ja läpäistä valoa. Siinä tahdossa ja toivossa tänä aamuna!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s